Vakuutin poikani eroamaan – ja nyt kadun katkerasti…
– Miniä toi taas eilen lapsenlapseni viikonlopuksi, – valitti naapurini Leena minulle porraskäytävässä. – En saa lasta millään syömään kunnolla! “Äiti sanoi, että prinsessat eivät syö paljon!” – sanoo tyttö, söi pari lusikallista ja se oli siinä! Vihreänä nälästä koko tyttö, ihan hohtaa jo!
Leena ei koskaan pitänyt poikansa Arin vaimosta Oonasta – eikä vähiten siksi, että Oona oli seitsemän vuotta Aria vanhempi. Ari oli vasta valmistunut lukiosta, kun he tapasivat.
– Ei se ollut naisen naista nähnyt ennen Oonaa! – naapurini päivitteli. – Ihmekös tuo että innostui – vanhempi nainen vietteli kokemuksellaan ja sillä hyvä!
Mutta Oona oli upean näköinen, muodissa kiinni, piti itsestään huolta ja teki hyvää uraa. Ei ihme, että Ari oli rakastunut korviaan myöten.
Oona harrasti terveellistä ruokaa ja liikuntaa, ja opetti saman myös tyttärelleen: syödään maltilla, ei ahmita, kunnioitetaan omaa terveyttä.
Parin kuukauden seurustelun jälkeen Oona tuli raskaaksi – ehkäpä kostoksi anopilleen, joka vastusti suhdetta kaikin keinoin – tai sitten vain sattuman oikusta. Sillä välin Ari oli tehnyt päätöksensä: hän menisi Oonan kanssa naimisiin. Hän oli vain 18, Oona 25.
Ari haki ammattikouluun ja teki töitä opintojen ohessa elättääkseen uuden perheensä – ensin vuokrayksiössä, sitten opiskelija-asunnossa.
Nuoret olivat onnellisia, mutta appivanhempi ei luovuttanut; kritisoi Oonaa ruoanlaitosta, paidan silittämisestä ja tyttären vaatteista. Milloin mikäkin oli huonosti. Oona väsyi tähän jatkuvaan naputukseen ja piti yhteydenpito anoppiin miniminä.
Hän kuskasi tytärtään päiväkotiin ja harrastuksiin – tanssiin, shakkiin – juoksi töiden ja oman ajan välillä, kävi salilla, kampaajalla… Kotiin hän enää harvoin ehti.
Ari tuli kotiin, mutta kotona oli hiljaista – tytär treeneissä, vaimo menossa hänkin.
Samassa talossa asui myös Marja, 38-vuotias leski kahden teini-ikäisen kanssa. Eräänä iltana hän pyysi Arilta apua, kun yhteiskeittiön hana vuoti. Ari avusti, ja Marja kiitti kutsumalla hänet kotiruualle: makaronia ja lihapullia. Oona ei yleensä ehtinyt kotiruokaa laittaa – Ari söi mielellään.
Siitä lähtien Marja kutsui Aria syömään, kun tämä jäi yksin kotiin. Pian arkiset illat keittön pöydän äärellä toivat heitä lähemmäs – ja eräänä iltana välille syttyi kipinä, joka muutti kaiken.
Opiskelija-asunnossa huhut ja naapureiden katseet kiersivät nopeasti. Joku päätti kertoa Oonalle, ettei Ari käy Marjalla vain juttelemassa…
Seurasi iso riita, joka sai koko kerroksen kihisemään: Oona heitti Arin ulos, eikä pojan ollut muuta vaihtoehtoa kuin kääntyä Marjan luo.
Oonan ja Arin tytär oli silloin 6-vuotias, Ari 25 ja Marja 39.
Leena, minun naapurini, riemuitsi kun kuuli poikansa jättäneen vaimonsa – mutta kun sai tietää, että Ari oli vaihtanut vaimonsa vielä vanhempaan naiseen, jolla oli kaksi teini-ikäistä lasta, hiljeni hän äkkiä…
Tämä kaikki tapahtui jo viitisentoista vuotta sitten. Siitä lähtien Ari ja Marja ovat eläneet yhdessä – ilman yhteisiä lapsia, mutta onnellisina. Ikäero ei heitä haittaa: nyt Ari on 40, Marja 54. Leena käy heidän luonaan rauhallisin mielin, ilman riitoja ja soimauksia. Kaikki on sopuisaa, Arikin näyttää aidosti onnelliselta.
Mitä sinä ajattelet – voiko nainen olla onnellinen miehen kanssa, jos on huomattavasti vanhempi? Eilen miniä toi taas tyttärentyttäreni viikonlopuksi hoitoon, valitti naapuri, Leena, kun törmäsimme
“Mä en jaksa enää sun äidin temppuja. Mä haen avioeroa, nyt ja heti!” julisti vaimoni, ääni
Allekirjoituksia rappukäytävässä Olli pysähtyi postilaatikoiden luona, sillä ilmoitustaululle, johon
Ilman kutsua Tapani Virtanen piteli apteekkipussia kädessään, kun hänen naapurinsa, Leena-täti, pysäytti
Miehen veli tuli “viikoksi kylään” ja jäi vuodeksi – lopulta vain poliisi auttoi häätämään hänet ulos
– Kyllä sinä ymmärrät, ihmisellä on vaikea vaihe elämässä. Vaimo heitti ulos, työstäkin potkittiin… Ei kai hänen nyt tarvitse rautatieasemalla yöpyä? – Sergei katseli vaimoaan syyllisenä, puristaen tiskirättiä käsissään. Hänen katseensa oli kuin juuri olisi rikkonut vaimon rakkaan Iittala-maljakon, vaikka kyse oli vain pikkuveljen saapumisesta kylään.
Natalia huokaisi raskaasti, laski kauppakassit lattialle. Kassit painoivat, työpäivä oli ollut sekava – kvartaaliraportti, verotarkastus työn alla ja selkään sattui. Viimeisenä hän halusi taas puhua lanko-ongelmista, jonka oli nähnyt kolmesti viidentoista aviovuoden aikana.
– Sergei, meillä on vain kaksio, ei mikään mielenterveysasema asunnottomille upseereille, – hän vastasi väsyneenä, riisuessaan saappaita. – Olegilla on oma asunto Lahdessa. Miksei hän mene sinne?
– No, hän kuulemma vuokraa sitä. Maksaa sillä pojan opiskelijayksiön lainaa. Sekaavat kuviot, ei nekään mulle oikein aukea. Sanoi, että haluaisi vähän aikaa Helsingissä, että saisi töitä. Viikko vaan, Natalia. No, ehkä kymmenen päivää. Kunhan käy haastatteluissa.
Natalia meni keittiöön, kaatoi itselleen vettä. Sergei seurasi perässä, kyynelkoiran katseessa toiveikkuutta. Hän oli hyvä mies – kiltti, työteliäs, ei riidanhaluinen – mutta yksi iso vika: hän ei osannut sanoa “ei” sukulaisilleen. Etenkään veljelleen Olegille, joka oli aina ollut “elämän tuuliajolla” ja vaatinut erityistä huomiota.
– No, olkoon, – Natalia nosti kätensä, energia oli lopussa. – Viikko sitten. Mutta sano heti: meillä on säännöt. Herätään kuudelta, nukkumaan yhdeltätoista. Ei juhlia, ei ylimääräisiä vieraita.
Oleg saapui seuraavana iltana. Kärräsi eteiseen jättikokoisen ruudullisen kassin, joka haisi kuin VR:n yöjuna ja… (jatkuu).
Miehen veli tuli “viikoksi kylään” ja jäi vuodeksi – lopulta poliisien oli häädettävä hänet ulos omasta kodistamme Päiväkirjani, 12. joulukuuta Jos joku olisi vuosi sitten kysynyt minulta, olisiko mieheni veljen muutto
Aaro seisoi keskellä eteistä tummansininen pikkutakki ojennettuna kuin todiste rikoksesta. Taas karvoja!
No niin, nyt ainakin voi hengittää vapaasti äsken tuntui kuin olisi ollut hautakammiossa, ihan totta
No niin, poika, siinäpä sitten toit meille, taivas varjele, oikein kiertolaisen taloon. Ei omaa kotia
No niin, nyt ainakin voi hengittää vapaasti äsken tuntui kuin olisi ollut hautakammiossa, ihan totta
No niin, nyt ainakin voi hengittää vapaasti äsken tuntui kuin olisi ollut hautakammiossa, ihan totta
