“Mä en jaksa enää sun äidin temppuja. Mä haen avioeroa, nyt ja heti!” julisti vaimoni, ääni säröilevänä kuin pakkasyön järkkynyt jää.
Lukon klikkaus kaikui, kun viimeistelin keittiön pöydän pyyhkimistä, jynssäsin viimeisiä leipämuruja niitä kardemummapullaviipaleita, joita appi antoi aina “varta vasten lapsenlapselle”. Eemelihän oli vasta vuoden, eihän sille voi syöttää moista sokeria. Vielä oli kostea läikkä, johon kaatui kahvia, kun Marjatta huitoi käsillään ja olisi taas halunnut kertoa, että kasvatan poikaa ihan väärin.
Hei, Aapeli huokaisi ovenraosta. Hän viskasi parkatakin tuolille, edes vilkaisematta minuun.
Olin hiljaa. Pyöritin rättiä pöydällä tunnottomin sormin, vaikka pinta kiilsi jo kuin jäinen järvi. Sisälläni kiehui, kupli, jokin tuntematon tuhkanväri kääntyi halki rinnan, josta en ollut enää löytänyt omaani kolmeen vuoteen.
Mikä nyt? hän käännähti yllättäen, joku vaisto ehkä värähti ilmassa.
Heitin rätin tiskialtaaseen, läikytin vettä kaakelille.
Mä olen saanut tarpeekseni sun äidistä! Haen eroa. Piste.
Sanat tulivat niin kohtuuttoman suoraan, että melkein pelästyin omaa ääntäni. Enhän mä tätä ollut suunnitellut. Mutta jonkin mitta oli tullut täyteen, päälaelle asti.
Aapeli jähmettyi. Hänen suunsa raottui ja sulkeutui, sitten hermostunut virne kasvoilla, sellainen jonka tuuli rikkoo kevätjäälle.
Mikä sua nyt vaivaa?
Kaikki tuli sanottua. Oma ääni tuntui vieraalta, tasaisemmalta kuin todellisuus sisälläni. Pakkaa sun tavarat. Tai mä pakkaan omani, ihan miten vain.
Hän luiskahti keittiöön, valahti tuolille, hieraisi kasvojaan kämmenillä. Pysyin tiskialtaan luona, kädet rinnan päällä ristiin, katsoin miestä, jonka kanssa olin kolme vuotta sitten haaveillut elämästä valkea puku, juhlat Suvilahden juhlasalissa, uusi koti pohjoisessa Helsingissä.
Riikka… Voitaisko puhua ihan rauhassa…
Rauhassa? naurahdin kuivasti. Niin kuin tänään, kun sun äiti tupsahti paikalle sillä vara-avaimella, jonka SINA annoit salaa? Sitten alkoi kuulustelu siitä, miksi ostan valmisruokia.
Se vain huolestuu…
Se vie multa elämänilon! Olo kohoili, ääni nousi. Joka viikko se tulee, soluttautuu meidän arkeen, arvostelee kaiken: tiskin, pölyt, mun ruuat, miten puen Eemeliä!
Aapeli oli sanaton, katse kiinnittyi pöydän pintaan.
Tänään nielaisin, sanat olivat katkeraa maitoa se sanoi, että olen huono äiti. Eemelin kuullen. Vaikka poika on vielä pieni, kyllä se tajuaa jo.
Äiti ei tarkoittanut pahaa…
Sun äiti ei muka koskaan tarkoita pahaa. Jysäytin nyrkin pöytään. Silti minä olen aina syyllinen. Silloin kun se pilasi mun synttärit jaarittelemalla Kirsistä, täydellisestä miniästään. Silloin kun se uusi vuotena huusi, että olen laiska kun en palaa töihin.
Aapelin silmissä ei ollut vihaa, vain pohjaton väsymys, jonka marraskuu Helsingissä jäädyttää varjoiksi.
Mitä sä haluat mun tekevän?
Se kysymys. Sitä mä pelkäsin, sitä odotin. Ja se katkaisi viimeisenkin jääriitteen.
Haluan, että puolustat minua! Että ees kerran kolmessa vuodessa laitat vaimon äidin edelle.
Älä tee tästä suurempaa…
Tekeekö tästä suuren, kun sun äiti vierailee täällä joka viikonloppu, narisee, ripittää, selittää mitä tehdään väärin? Kun se repii selkoa sun tilitiedoista, päättää missä päiväkodissa Eemeli käy?! Kun puoli vuotta sitten huusi, että meidän pitäisi käydä Saariselällä hänen luonaan joka viikonloppu.
Se tahtoo vain auttaa…
Auttaa?! Kiskoin esiin muovikassin appiukolta, jonka tänään toi. Katsos nyt! Housuja, alushameita. “Eihän sulle nyt ole makua vaatteissa”, hän sanoi. Näytä hyvältä, jotta miestäsi ei hävetä!
Levittelin vaatteet: harmaat, muodottomat alushousut, kolme kokoa liian isot. Rintaliivit, kuin mummini kaapista. Aapeli punastui.
No tuo oli liikaa…
LIIKAA? Se on nöyryyttävää! Mä en jaksa enää! Joka aamu mietin, mitä hän tänään keksii? Minkä neuvon antaa? Pilaa mun päivän?
Pyörin keittiössä, energiavirta rynni pitkin seiniä, pettymys, viha ja suru yhtyivät mustaksi lumipalloksi.
Ja AINA oot hänen puolellaan. “Äiti ei tarkoittanut pahaa”. “Äiti vain huolestuu”. “Äiti tahtoo auttaa”. Mutta KUKA puolustaa minua?
Mä rakastan sua, sanoi Aapeli hiljaa.
Rakkaus ei ole pelkkiä sanoja, Aapeli. Rakkaus on tekoja. Se tarkoittaa, että nouset minun ja miehen väliin, joka minulle aiheuttaa kipeää. Vaikka se olisi oma äitisi.
Hän nojasi tuolin selkänojaan, katsoi ikkunasta läpi suomalaista jouluyötä, joka oli tyhjä kuin jäätynyt lampi.
Sen on vaikea ymmärtää, että mä olen aikuinen. Että mulla on oma perhe.
On vaikea? Entä mulle? Mä elän jatkuvassa varuillani, en voi rentoutua edes kotona, koska sun äiti saattaa tulla milloin vain ja vaatia selityksiä!
Vien siltä ne avaimet…
Ei se ole avaimista kiinni! Istuin vastapäätä, katsoin silmiin. Vaan siitä, että sä annat hänen sekaantua kaikkeen. Ette koskaan pysäytä häntä. Et suojele meitä.
Hiljaisuus. Kellon tikitys ja vanhan jääkaapin hurina täytti huoneen.
Mä en tiedä, miten pitäisi tehdä, sanoi hän lopulta. Äiti on aina halunnut hallita kaikkea.
Sitten valitse. Hän vai minä.
Sanoissa oli ääretön kireys. Ja muuta en enää tiennyt.
Riikka, ei tämä ole reilua…
Ei reilua? nousin seisomaan. Oliko se reilua kun kolme vuotta kesti kuulla hänen solvauksiaan? Kun hän kertoi mun vanhemmille, että menin sinuun vain rahat mielessä? Kun synnytysalilla väitti, ettei lapsessa ole mitään minusta!
Aapeli nousi, lähestyi, koetti halata. Vedin itseni pois.
Ei tarvitse. Mä olen tosissani. Jos et tänään puhu äidillesi ja aseta rajoja, mä lähden.
Riikka…
Ei. Riittää. Mä en enää jaksa olla syypää kaikkeen. Pyydellä anteeksi, ettei musta ole pojallesi tarpeeksi. Mä haluan elää omaa elämää.
Puhelin värisi pöydällä. Aapeli vilkaisi ruutua näin hänen leukansa jännittyvän. Näytössä luki: “Äiti”.
Hän vastasi.
Joo, äiti Ei, kaikki hyvin…
Jokin napsahti minussa lopullisesti poikki.
Tempaisin puhelimen hänen kädestään ja avasin kaiuttimen.
…kerroitko hänelle? anopin ääni oli kireä. Siitä asunnosta?
Katsoin Aapelia. Hän valahti.
Mistä asunnosta? kysyin kylmästi.
Hetki hiljaisuutta. Sitten hänen äitinsä maltillisempi, päällyspunainen ääni:
Riikka, kulta, tämä ei kuulu sulle…
Mä olen hänen vaimonsa. Kyllä kuuluu. Mikä asunto?
Aapeli hamusi puhelinta, käännyin pois.
Me Aapelin kanssa mietittiin… anoppi alkoi pehmeästi, serkkuni Leenan kaksio vapautuu. He haluavat myydä. Tarjous olisi hyvä, kun Irmeli tarvitsee rahaa, tytär pyrkii Ouluun opiskelemaan…
Irmeli. Sama joka juhlissa kehuskeli täydellisestä miniästään, siitä joka pystyisi pitämään sekä talon että yrityksen mallikkaasti.
No niin?
Äiti ehdotti että ostetaan se meille, halvalla.
Mistä rahat siihen?
Hiljaisuus.
Mistä, Aapeli?!
Sun säästöistä hän mutisi. Mäkin laittaisin
Ne säästöt. Viisikymmentä tuhatta euroa, joita olin säästänyt viisi vuotta. Jo ennen avioliittoa. Kaksi duunia, kaikki ylimääräinen sivuun. Olin suunnitellut kynsistudiota. Liiketoimintasuunnitelmat olivat valmiina.
Te puhuitte tästä selän takana.
Riikka, ymmärrä, se olisi investointi! Asunto on hyvässä kunnossa…
Ja minä? äänessäni oli vieras tyhjyys. Entä mun haaveet?
Saloni voi odottaa…
ODOTTAKO? Mä oon kolmekymmentä! Kaksi vuotta kotona lapsen kanssa. Koska sitten muka?
Anoppi höpötti puhelimessa:
Riikka kulta, ei nyt mitään kauneushoitolaa, sulla on pieni lapsi! Ehtiihän sitä myöhemminkin. Asunto on sijoitus, Leena tarjoaa vain perheelle… Suku on tärkeintä!
Suku, toistin. Joka päättää, miten elän. Jossa mun ääntä ei kuulla.
Laitoin puhelimen pöydälle, katsoin Aapelia:
Olisitko kertonut mulle ollenkaan? Vai ottanut rahat vain?
Olin ajatellut puhua
Kenelle kerroit jo? Äidille ja Irmelille. Minulle sitten joskus?
Ovi rämähti auki tuttu vara-avain. Appi hyökkäsi sisään turkistakissa, posket pakkasen kirjomana.
Mitä täällä tapahtuu? Miksi Riikka huutaa?
Perässä luiskahti Leena pullea, tekoturkki, leveä virne.
Tervehdys, Riikka. Sattumalta oltiin lähellä, ajateltiin tuoda asuntopaperit
Paperit. Ei edes kysytty.
Painukaa ulos, kuiskasin.
Mitä?
Ulos minun kodistani molemmat.
Miten puhut minulle?? anoppi hyökkäsi. Aapeli, KUULETKO, miten tuommoinen käyttäytyy?!
Äiti, jos vaikka nyt ei olisi hyvä hetki… Aapeli mutisi.
Vai NYT EI OLE AIKA? anoppi kääntyi poikaansa kohti. Mä annoin sulle elämän! Yksin kasvattanut! Kaikki tehty sun puolesta! Ja nyt tämä nainen hän osoitti minuun, tämä kiittämätön
Lopettakaa! huusin. Niin että Leena melkein hypähti taakse. Menkää ulos ja heti!
Riikka, miksi hermoilet? Leena hymyili. Tarjous on hyvä, Irmelikin hyötyy, kaikille jää hyvä mieli…
Mä EN HALUA asuntoanne! Haluan miehen, joka kunnioittaa minua! Haluan perheen, jossa en ole ulkopuolinen!
Mitä muka luulet olevasi? anoppi tiuskaisi. Kuvitteletko olevasi jotain, kun olet nuori ja nätti? Aapeli nai sinut vain koska tulit raskaaksi! Ilman Eemeliä et olisi kelvannut!
Jähmettynyt hetki.
Aapeli seisoi kalpeana, suu auki.
Onko se totta? kysyin.
Hän vaikeni.
Aapeli, onko se totta?
Mä… rakastin sua…
Rakastin. Menneessä ajassa. Selvä.
Nappasin laukun, kännykkä taskuun.
Riikka, älä Aapeli astui lähemmäs.
Älä koske. Jätä avaimet pöydälle. Saat hakea tavarasi kun en ole kotona.
Et voi vain lähteä!
Voi kyllä. Ja lähden. Sinusta. Äidistäsi. Tästä sirkuksesta.
Anoppi nappasi kädestäni.
Aiotko jättää lapsen?
Haen Eemelin huomenna. Poliisin kanssa, jos on pakko. Tänään lapsen on paras nukkua rauhassa. Ei tarvitse meidän draamoja.
Kiskaisin oven auki, kävelin rappukäytävään. Kylmä löi kasvoille kuin avonainen avanto. Jalat veivät eteenpäin, askel toisensa jälkeen.
Oven pamahdus Aapeli juoksi perässä.
Riikka, odota! Minne meet?!
En kääntynyt. En miettinyt, neljännen, kolmannen, toisen portaan halki…
Kyllä tää ratkeaa! Mä puhun äidille, lupaan!
Ensimmäinen kerros. Ovi. Raapaisu ilmaan, ja olin ulkona.
Pakkasilma viilsi keuhkoja. Kävelin nopeasti, väliä sillä oliko takki auki, kaulahuivi kateissa, pakkasta pääasia vaan pois, mahdollisimman kauas kaikesta.
Puhelin tutisi taskussa. Äiti. En vastannut. Kohta Aapeli. Jätin huomiotta. Vielä kerta anoppi. Laitoin äänettömälle.
Pysähdyin vasta Kampin metrolla, istahdin penkille. Kädet tärisivät pelosta, kylmästä vai molemmista. Mitä nyt? Olin lähtenyt ilman laukkua, ilman lasta, ilman suunnitelmaa. Aivan kuin unessa, jossa päähenkilö horjuu mustassa vesistössä, eikä tiedä kumpi on taivas, kumpi maa.
Mihin mä menisin? Äidille? Äiti asui yksiössä siskoni Venlan kanssa, ei tilaa edes patjalle lattialla.
Kaveri Sini? Kahden pienen kanssa ahtaassa kaksiossa, ei varmaan kaipaa kolmatta.
Puhelin värähti taas. Aapeli: “Anteeksi. Tavataan huomenna, puhutaan rauhassa.”
Puhutaan rauhassa. Niin kuin voisisi rauhassa puhua siitä, että koko elämä on karannut käsistä, että aviomies nai vain koska tulin raskaaksi, että anoppi pitää loisena, että omat haaveet eivät kiinnosta ketään.
Vielä viesti tuntemattomalta: “Riikka, Leena tässä. Ajattele Eemeliä, asunnossa olisi tilaa pienelle. Soita kun ehdit.”
Kaikki haluavat puhua. Keskenään, ei minun kanssani. Minulle vain ilmoitetaan.
Nousin. Kävelin metroon tunnusluvut löytyivät sentään taskusta. Juna humisi, lämpö ympäröi kuin paksu villapaita, mutta tärisytti silti.
Jäin sattumalta Kaisaniemessä pois, koska nimi oli kaunis. Vaelsin katuja, Helsinki loisti kuin outo koru, kaikki kiirehtivät ohi, minä liikuin kuin sumun sisällä, ulkopuolisena.
Kävelin ympäri vuorokauden auki olevaan kahvilaan. Tilasin teetä ja istuin ikkunan ääreen, katsoin liikkuvia ihmisiä.
Ajattelin Eemeliä. Hän heräisi aamulla, huutaisi äitiä. Sitten vain hiljaisuus. Mitä Aapeli sanoisi? Että äiti lähti? Että äiti hylkäsi heidät?
Sydäntä kirpaisi. Ei hylännyt. Tarvitsi vain aikaa. Päätöksiä.
Tarjoilija, nuori nainen, tuli pöytään.
Tarvitsetko muuta?
En, kiitos.
Hän jäi seisomaan, katsoi silmiin.
Anteeksi, ei pitäisi kysyä, mutta… oletko kunnossa?
Naurahtaisin:
Siltä ei tunnu.
Jos tahdot puhua, mä kuuntelen.
Hän istui alas. Mulla on tauko. Ootko halukas kertomaan?
Kerroin. Kaiken. Appi, asunto, suru, riidat, väsymys. Kuin olisin tyhjentänyt vedet jäätyneestä kaivosta.
Hän kuunteli. Sitten sanoi:
Mulla kävi melkein samoin. Mies, anoppi. Kolme vuotta sitten. Läksin ilman mitään. Mutta silloin ensi kertaa hengitin vapaasti.
Entä lapset?
Ei ollut. Sulla?
Yksi, Eemeli. Vuoden ikäinen.
Sitten on hankalampaa. Mutta aina on tie ulos. Älä palaa samaan. Jos palaat, mitään ei muutu. Juuri sitten ne näkee, että et lähde.
Juo tee loppuun.
Pelkään etten pärjää.
Kuka sanoi, että olet yksin? Vanhemmat, ystävät, apua löytyy. Olet vahvempi kuin uskot. Jos pystyt lähtemään, pystyt mihin vaan.
Annoimme numerot. Hän oli Nita. Tavallinen tarjoilija, josta sain enemmän voimaa kuin Aapelilta vuosikausiin.
Lähdin kahvilasta, aamun valo nousi. Helsinki heräsi. Tsekkaan puhelimen: 23 vastaamatonta soittoa. Aapeli, Marjatta, äiti, Sini. Yksi viesti: “Huomenna klo 14, vain me kaksi. Puhutaan Eemelistä ja erosta. Äiti ei tule. Älä soita enää.”
Lähetin viestin. Suljin silmät.
Edessä tulevaisuus, jonka sää oppii tuntemaan vain hetki kerrallaan. Vuokrakämppä, oikeussalit, taistelu lapsesta. Pelottaako? Kyllä. Mutta ei enää niin kuin elämä Marjatan ja Aapelin varjossa.
Kävelin hiljaisessa aamussa. Ja ensi kertaa vuosikausiin tuntui: mä olen vapaa.
