Brooks Mathews

Mieheni toi exänsä meille juhlimaan uutta vuotta. Se oli hänen virheensä. Kaikki alkoi kaksi viikkoa ennen vuodenvaihdetta.

Mieheni toi ex-vaimonsa viettämään uutta vuotta kanssamme. Se oli hänen virheensä. Kaikki alkoi kaksi

Polish

Äitini on 89-vuotias. Kaksi vuotta sitten hän muutti asumaan kanssani. Joka aamu kuulen hänen nousevan ylös noin klo 7.30 ja rupattelevan hiljaa vanhan kissansa kanssa antaen sille ruokaa. Sitten hän valmistaa aamupalan ja istuu aurinkoiselle parvekkeelle kahvikuppinsa kanssa, kunnes on kunnolla herännyt. Sen jälkeen hän ottaa mopin ja kiertää koko talon (noin 240 neliötä) – sanoo sen olevan hänen päivittäinen kuntoilunsa. Jos mieli tekee, hän kokkaa jotain, järjestelee keittiötä tai tekee tavalliset voimistelunsa. Iltapäivällä koittaa hänen ”kauneusrituaalinsa”, joka aina vaihtelee. Joskus hän tutkii valtavaa vaatekaappiaan – joka on melkein museoarvoinen kokoelma. Osa vaatteista päätyy minulle, osa lahjaksi jollekin, ja osa jopa myyntiin – ihan kuin oikea bisnesnainen. Usein sanon hänelle: – Äiti, jos olisit sijoittanut nämä rahat, eläisit nyt luksuksessa! Hän nauraa: – Minä pidän vaatteistani. Ja jonain päivänä kaikki tämä on sinun. Siskosi, raukka, ei ymmärrä tyylistä mitään. Viemme itsemme harhaan – noin viisi kertaa viikossa kävelemme kolmen kilometrin matkan järven rannalla. Kerran kuussa on naistenilta ystäviensä kanssa. Hän lukee paljon ja tutkii jatkuvasti kirjahyllyäni. Joka päivä hän puhuu puhelimessa 91-vuotiaan siskonsa kanssa, joka asuu Helsingissä ja vierailee meillä pari kertaa vuodessa. (Sivuhuomiona: tätini työskentelee yhä kirjanpitäjänä yksityiselle asiakkaalle.) Kissan lisäksi hänen suurin ilonsa on tabletti, jonka annoin hänelle viime jouluna. Hän lukee kaiken lempikirjailijoistaan ja -säveltäjistään, seuraa uutisia, katsoo balettia, oopperaa ja vaikka mitä. Noin puolilta öin kuulen usein hänen mumisevan: – Pitäisi jo mennä nukkumaan, mutta YouTube laittoi itsestään Pavaronin soimaan. Äitini ja sisarensa ovat totisesti voittaneet geenilotossa. Silti äitini jaksaa valittaa: – Näytän aivan kamalalta! – hän huokaisee. Yritän kannustaa häntä positiivisuuteen: – Äiti, sinun iässäsi useimmat olisivat jo toisella puolella.

Kuule, mun äiti on jo 89-vuotias, uskoisitko! Pari vuotta sitten hän muutti asumaan mun luokse.

Polish

“En aio vanheta vanhan vaivaisen rinnalla!” – Iltahuuto tiheiden vuosien jälkeen. Kun aviomies Igor sulkee tumman yöpöydän, läikkyy pullot, ja kolmenkymmenen kahden aviovuoden muistot mahtuvat yhteen reppuun ja lenkkaripussiin. Valentina jää kotiin hoitamaan äitiään, joka toipuu aivoinfarktista, kun Igor suuntaa nuorekkaalle naapurille, viidennen kerroksen pirteälle Svetalle – sillä hän haluaa elää, ei vanheta “kotisairaalassa”. Valentina taistelee arjen harmaudessa, kohtaa äidin lempeän viisauden, löytää itsensä uudelleen runokerhossa, ja ymmärtää, ettei nuoruus ole iässä, vaan rohkeudessa aloittaa oman elämän – käsi kädessä äidin, joka uskaltaa edelleen unelmoida, ja uuden ystävän kanssa, puistossa, jonne elämä jälleen kutsuu.

En aio jäädä vanhan rähjän kanssa viettämään loppuikäni, ärähti mies. Nyt riittää! Jari paiskasi yöpöydän

Polish

Löydän tyttärelleni paremman miehen

Löydän tyttärelleni paremman miehen Tästä kuusta tulee tiukempi, mumisi Antti vilkaistessaan S-Pankin saldoa.

Polish

LAHJA – No niin poika, kerrohan, miten päivä meni, miten sinulla menee? Väsynyt mutta hyväntuulinen isä, Viktor, nosti viisivuotiaan Andrei-pojan sohvalle viereensä töistä tullessaan ja pörrötti tämän vaaleita hiuksia. Sillä aikaa kun äiti, Paula, laittoi iltaruokaa, isä vietti aikaa rakkaan ja ainoan poikansa kanssa. Kodissa oli lämmin, tunnelmallista, ja olohuoneessa, televisiohälyn ja kirjahyllyn välissä, värikkäin valoin tuikki matala mutta kauniisti koristeltu joulukuusi. Uuteen vuoteen oli juuri vuorokausi aikaa. – Minulla menee hyvin! – ilmoitti perijä. – Mutta ystävälläni Nikolla menee huonosti. – Mikäs Nikolla on hätänä? – kysyi Viktor. – Siis se Niko naapurin rapusta? – Joo, hän, – nyökkäsi Andrei. – Hän ei saanut tänään lahjaa päiväkodin joulujuhlassa, – kertoi keittiöstä Paula, kietoutuneena paistetun kanan tuoksuun. – Voi raukkaa… No, kädet pesulle, miehet, ja ruokapöytään, ruoka on valmista. – Miten niin ei saanut? – ihmetteli Viktor nousten sohvalta. – Kaikki saivat, vain Niko ei? Jokin tässä ei täsmää. – Joo, kaikki muut saivat, mutta Nikolle ei annettu, – vahvisti Andrei, joka seurasi isäänsä pöydän ääreen. – Joulumuori ja Joulupukki jakoivat kaikille lahjat, paitsi hänelle. Hän odotti koko ajan. – Minkälainen Joulumuori ja Joulupukki nyt semmoisia, että jättivät lapsen ilman lahjaa? – Viktor jo närkästyi. Hän kiskaisi tuolin esiin ja istahti pöytään. – No heille siitä tuskin voi syyttää, – Paula kohautti olkapäitään. – Varmasti Nikun äiti unohti maksaa lahjarahojen osuutensa, tai sitten ei ollut varaa. Näin joskus käy. Andrei, olitko pessyt kädet? – Pesi hän, pesi! Oltiin yhdessä kylpyhuoneessa, – vastasi Viktor asettaessaan paistettua kanaa annoksiksi. – Okei, sanotaanpa, että maksua ei tullut. Mutta kuinka päiväkodin johtaja… Siis, Anneli… Miten Anneli on sallinut tällaisen nöyryytyksen, että kaikkien nähden Niko jätetään ilman lahjaa? – Anneli oli meidän Joulumuori, – lisäsi Andrei. – Ja Joulupukki oli päiväkodin talonmies! – Sitä suuremmalla syyllä! – perheenisä ei rauhoittunut. – Eikö heillä tosiaan ollut yhtään ylimääräistä lahjaa varastossa tälle pojalle? Kyllä vanhemmat olisivat jälkikäteen maksaneet. Mitä kovasydämisyyttä tämä on? – Niin se oli, – huokasi Paula. – Minä kyllä heidän asemassaan olisin löytänyt ratkaisun. – Entä Nikun vanhemmat? Miten he antoivat asian olla niin, että poika jäi lahjatta? – Viktor ei päästänyt asiaa. – En ymmärrä… Hei poju! Viktor kääntyi Andrein puoleen, joka naposteli kanan koipipalaa. – Toivottavasti jaoit lahjasi Nikun kanssa? Poika katsoi moittivasti isään. – Kyllä, halusin. Myös Sergei, Natalia, Aleksi, moni muukin halusi. Mutta Niko ei suostunut ottamaan keneltäkään. – Siinäpä ylpeä mies! – tuumasi Viktor. – Älä vain sano, ettei itkenyt ollenkaan, kun jäi ilman lahjaa. – En osaa sanoa… En nähnyt, – poika vastasi rehellisesti. – Kylläpä poika! – Viktor ihasteli taas. – Ei, tuollaista kohtelua ei ansaitse. – Nikua kyllä säälii, – Paula myötäili. – Voin vain kuvitella, kuinka harmitti. – Minä ehdotan, että oikaistaan tämä vääryys! – Viktor julisti päättäväisesti. Hän oli jo selvästi miettinyt jotain, sillä posket punoittivat ja silmät tuikkivat erityisesti. – Miten? – Paula kysyi, pyyhkien suupielensä. Andreikin katsoi kysyvästi isään. – Näin! – Viktor sanoi salamyhkäisesti. – Kuka teistä tietää, missä Niko asuu? Andrei, tiedätkö sinä? – En, – poika pudisti päätään. – En ole koskaan käynyt hänen kotonaan. Vain pihalla ja päiväkodissa ollaan kavereita. – No, voin ehkä selvittää, – Paula epäröi hetken. – Yksi ystäväni tuntee melkein kaikki täällä talossa. Soitan ja kysyn. Mutta miksi? – Soita silti. Ja heti, – Viktor pyysi päättäväisesti. – No hyvä on, – Paula suostui. – Mutta te sitten siivoatte pöydän ja tiskaatte! – He asuvat kolmekymmentäviidennessä, sukunimi on Sipilä, – Paula julisti hetken päästä tiedot. – Äidin nimi on Valentina. Isää ei ole. Tai oli, mutta lähti pois. Tai ehkä äiti ajoi hänet. Kai syystä. Asuvat kahdestaan. – Mistä tiedät noin tarkasti? – Viktor naurahti. – Ystäväni on oikea tietopankki, eikä turhaan ole nimeltään Aliisa! – Paula hymyili. – Mutta tosissaan, hän on talotoimikunnassa, kaikki asukkaiden asiat kulkevat hänen kauttaan. – Kaikki selvä siis, – totesi Viktor. – Andrei, oletko jo syönyt kaiken lahjan? – En ihan vielä, – huokaisi poika. – Äiti sanoi, että liika makea ei tee hyvää. – Oikein hän sanoo, – isä totesi hyväksyvästi. – Onko sinulla lahjapussi vielä ehjänä? – Joo, – sanoi Andrei. – Avasin tosi varovasti. – Hyvä juttu, – Viktor taputti taas pojan päätä. – Voisitko siirtää loput lahjastasi toiseen pussiin ja antaa tämän minulle? – Miksi? – Andrei epäili, mutta hakeutui huoneeseensa ja palasi pian kirkkaan lahjapussin kanssa. Hän purki loput karkit ja piparit pöydälle. Paula, joka oli hetken seurannut touhua hiljaa, viimein puhui: – Taidattekin haluta ilahduttaa Nikua lahjalla? Milloin? Ja kuka vie? – Parasta tehdä se heti tänään! – Viktor sanoi. – Mitä mieltä olet, Andrei? – Totta kai! Mennään heti! – poika innostui. – Saan antaa muutaman oman karkkini? – Ellet harmittele, tietysti, – Viktor nyökkäsi. – Mennäänkö yhdessä Nikolle? – Andrei kysyi, nostellen karkkeja takaisin pussin pohjalle. – Olit jo tänään tarjoamassa lahjaa, eikä se ottanut vastaan. – Isä mietti. – On ylpeä poika, ehkä tehdäänkin tämä toisin… Viktor meni makuuhuoneeseen, ja pian sieltä palasi… Joulupukki! Oikea, valkoisissa huopakengissä, punaisessa, valkoisella turkiksella reunustetussa takissa, omaperäisillä kuvioilla, lakissa, komea valkoinen parta, sauva toisessa ja punainen kultatähtinen lahjasäkki toisessa. Tosin säkki oli tyhjä. Andrei katsoi ihmeissään. Sitten kysyi: – Oletko sinä ollut Joulupukki ennenkin, isi? – Minä se olin, – Viktor myönsi. – Anteeksi että paljastan vasta nyt. Mutta olisit varmaan itsekin aikanaan arvannut. Katsos, minut pyydettiin töissä ensimmäisen kerran Joulupukiksi. Ja siitä lähtien olen jo kolme vuotta ollut “pukki”. Ja samalla onnittelen sinua ja äitiä. Oliko viime vuoden Joulupukki hyvä? – Tosi hyvä! – Andrei kehui. – Ihanaa kun meillä on oma pukki! Hän halasi isän jalkoja. Paula lisäsi omia karkkeja mukaan, solmi paksun nauhan repun suulle, Viktor sujautti pussin lahjasäkkiin ja sääti partaa: – No, eikö teistäkin olisi hyvä että käyn tuomassa Nikolle lahjan? – Joo! – vastasivat Paula ja Andrei melkein yhteen ääneen. – Saanko mennä mukaan, isi? – Sijaisena Joulumuorin tilalle vai? – Viktor hymyili. – Jäniksenä! – Andrei kiljaisi ja juoksi hakemaan pupupukua, jossa oli ollut päiväkodin juhlissa. Valkoinen haalari, pitkät korvat, pieni pampulahäntä, pahvimaski viiksineen ja silmäaukkoineen. – No, mennään sitten, toivottavasti Niko ei sinua tunnista, – isä myöntyi. – Mutta laita takki päälle, vaikka oletkin lumijänis, ulkona on pakkasta! Isä ja poika lähtivät. Paula pidätteli naurua kun Joulupukin sauvan kopsahtaessa lattiaan kinttupolkua töpötteli pieni pupu pitkissä korvissa, lahjasäkki laahaten lattiaa. Viktor antoi pojan kantaa. Kymmenen minuutin päästä palasi vain Viktor, selvästi vaitonaisena. – Missä Andrei? – Paula hätkähti. – Ei hätää, hän jäi Nikolle leikkimään. Puolen tunnin päästä haen hänet, – Viktor sanoi ja pyyhki partaa punaiselta, hikiseltä naamaltaan. Istuutui pukin asussaan sohvalle. Ja mutisi: – Olipa outoa! Hän kertoi Pauliinalle, mitä oli tapahtunut. Sinä iltana he olivat jo kuudes porukka, joka toi lahjan onnettomalle Nikolle! Ja tuskin viimeinen. Hetkeä aiemmin oli poistunut päiväkodin johtaja, Anneli, ilman Joulumuorin asua. – Kylläpä Anneli pyyteli siellä anteeksi, nöyränä, – Viktor kertoi riisuessaan Joulupukin nutun ja partaa. – Käsittämätöntä, joku kuvasi sen juhlan ja laittoi videon nettiin, kaupungin foorumille. Pari tuntia ja jo tuhansia katselukertoja, kommenteilla! – Niinkö? – Paula hämmästyi. – Täytyy katsoa se. – Mutta tärkeämpää oli, – Viktor jatkoi – että Nikun äiti oli maksanut lahjarahat ihan vähän myöhässä… – Äitikin oli kyllä vähän syyllinen, – Paula myönsi. – Mutta yksinhuoltajana, joskus rahat on tiukalla. Päiväkodissa olisi voinut keksiä jotain. – …Vaan johto ei tehnyt mitään, vaan poika vedettiin lahjalistalta pois, – Viktor ei vieläkään rauhoittunut. – Lapsi siis kärsi. – Voi kun olisin Anneli-johtajan esimies! – Paula harmitteli. – Tuommoiset kovat johtajat pitäisi vaihtaa… – Ehkä vaihdetaankin, – Viktor myötäili. – Tai kenties ymmärtää erehdyksensä… Mutta lasten kanssa tuollaista ei pitäisi koskaan tapahtua. Hiljaisuus. Viktor hieroi leukaansa hajamielisenä. Sitten katsoi Pauliinaan. Ilmoitti: – Ja vielä: Nikun isäkin tuli! Mukanaan lahja ja nöyränä, melkein itkien… – Ihanko totta? – Paula riemastui. Silloin ovikello soi. Paula meni avaamaan – Andrei palasi kotiin. – Miksi tulit yksin? – Viktor hämmästyi. – Sovittiin että haen sinut… – En kai minä enää ihan pieni ole, – Andrei suuttui. – Ja siellä ei ollut enää kivaa. – Miksi ei ollut? – isä kysyi. – Nikun äiti ja isä riitelivät, sitten itkivät. Kun me mentiin keittiöön, he olivat jo halauksessa. Kun Niko tuli, he kaikki kolme itki ja halaili. Ihan outoja! Eivät edes huomanneet että lähdin… Viktor ja Paula katsoivat toisiaan ja nauroivat helpottuneina. – No niin, rakkaat, nyt teetä pöytään, – Paula sanoi. – Ja kohta odotellaan uutta vuotta, ettei enää kauan. Toivottavasti se tuo meille kaikille onnea! – Toivottavasti! – Andrei vastasi suurin sydämin.

LAHJA No niin, poikani, kerrohan, miten sinulla meni tänään? Miten päivä sujui? Töistä kotiin tullut