En aio jäädä vanhan rähjän kanssa viettämään loppuikäni, ärähti mies.
Nyt riittää! Jari paiskasi yöpöydän laatikon kiinni niin, että partavesipullot helisivät. Ei jaksa enää kuunnella nivelistä ja lääkkeistä! Haluan elää, en kituuttaa kotisairaalassa!
Maarit seisoi makuuhuoneen ovella ja katsoi, kuinka mies pakkasi vähäisiä tavaroitaan kassiin. Kolmekymmentäkaksi yhteistä vuotta mahtui yhteen reppuun ja lenkkaripussiin. Ajatus kirpaisi pahemmin kuin moni muukin haava.
Jari, Maarit aloitti hiljaa, äiti ei selviydy yksin, kun on ollut aivoinfarkti. Ymmärrätkö?
Äitisi on sinun huolesi! Minä en ala vanhaa mummoa paapomaan, ärjäisi mies, katsettaan nostamatta. Minulla on viisikymmentäkahdeksan vuotta mittarissa, en kahdeksankymmentä! En halua muuttaa kotia tehostetun hoidon osastoksi!
Maarit vavahti. Viimeisen puolen vuoden ajan sanat nuoruudesta ja vanhuudesta olivat olleet kivi kengässä. Jari oli yhtäkkiä ryhtynyt värjäämään harmaita, ostanut polkupyörän ja nahkatakin. Ja sitten kuvioihin ilmestyi Kaisa eronnut kolmekymmentäviisivuotias naapuri viidennestä kerroksesta.
Muutatko sinä sinne? Maarit kysyi, vaikka tiesi vastauksen.
Jari kääntyi nopeasti. Hänen katseessaan vilahti häpeä, mutta muuttui pian jääräpäisyydeksi:
Kyllä, muutan. Ja tiedätkö miksi? Hänen kanssa unohdan iän. Ei lasketa harmaita hiuksia eikä muistuteta kipeästä sydämestä. Hän on vain vapaa. Sitä kaipaankin.
Vapaa. Sana kolahti suoraan sydämeen. Maarit vilkaisi peiliin väsyneet kasvot, uudet uurteet suupielissä. Jari oli joskus kutsunut häntä kaunottareksi. Nyt…
Kohta täytät kuusikymmentä, Jari, Maarit sanoi tuskin kuuluvasti. Oletko varma että…
Että mitä? hän kivahti. Että en ansaitse onnea? Uutta elämää? Moni minun iässä…
Juoksee nuorten rakastajien perään? Maarit hymähti katkerasti. Karua tilastoa.
Jari heilautti ärtyneesti kättään:
Taas alat lyttäämään kaiken! Minä haluan vain hengittää vapaasti, ymmärrätkö?
Hän nykäisi reppua kiinni. Vetoketjun ääni oli kuin tuomio.
Sano äidillesi, että toivon hänelle terveyttä, Jari mutisi mennessään ulos. Toivottavasti viihdytte täällä. Kahdestaan, hän kompastui sanoissaan, mutta jatkoi: Kahden vanhan ystävän kesken.
Ovi pamahti kiinni. Maarit istui kauan sängyn reunalla, tuijottaen yhteen pisteeseen. Mielessä kaikui: Kahden vanhan ystävän. Eihän hän ole kuin viisikymmentäkolme. Onko se vanha?
Toisesta huoneesta kuului äidin hento ääni:
Maarit? Tapahtuiko jotain?
Ei mitään, äiti rakas, Maarit vastasi vaivalloisesti nousten. Jari lähti asioille.
Valehtelu tuntui pahalta, mutta totuutta hän ei voinut kertoa. Ei tarvinnut enää sitä, että kahdeksankymmentävuotias äiti syyttää itseään tyttärensä avioliiton rikkoutumisesta.
Seuraavat päivät lipuivat harmaina. Maarit teki tutut arkirutiinit: laittoi ruokaa, siivosi, hoiti äitiä. Mielessä pyöri vain yksi kysymys: milloin? Milloin hän lakkasi huomaamasta, että välille oli kasvanut muuri?
Hän muisteli tutustumista Kaisaan. Naapuri oli juuri eronnut, he törmäsivät usein postilaatikoilla. Eläväinen, rempseä, värikkäissä mekoissaan ja hersyvän naurun kanssa. Maarit jopa sääli häntä yksinhuoltajuus ei ole helppoa.
Vähitellen Maarit huomasi miehensä katseet. Miten Jari viipyi ikkunalla, jos Kaisa ulkoilutti koiraa. Miten sattumalta oli ulko-ovella, kun Kaisa palasi töistä. Miten viipyi iltaisin tavallista pidempään autotallissa.
Maarit, äidin ääni herätti hänet, sinä olet pessyt yhtä mukia vartin verran. Tule hetkeksi istumaan.
Maarit vilkuili ympärilleen. Hän tosiaan seisoi tiskipöydän äärellä, katse ulos ikkunasta.
Kohta, äiti. Loppusuoralla.
Maarit, äiti istuutui tuolille, nojasi selkänojaan, ei tarvitse peitellä mitään. Kyllä minä ymmärrän.
Äiti…
Jari jätti sinut, eikö? Lähti sille, mikä se nyt on, sieltä viidennestä kerroksesta?
Maarit nyökkäsi, ja kyyneleet kirvelivät silmissä.
Tyhmä mies, äiti tuumi elämänviisaasti. Kyllähän minä tiedän mitä miehille tapahtuu kun ikä on lähempänä kuuttakymmentä. Jokin kumma vimma tulee nuoruutta pitää etsiä sieltä mistä sitä ei ole ollut koskaan.
Äiti, ei nyt…
Mitä ei nyt? äiti nauroi yllättävän heleästi. Isäsi oli ihan sama, viidessäkymmenessä kahdessa. Kuvitteli että elämä meni ohi.
Maarit hämmästyi:
Isä? Sinä et koskaan…
Mitä minä siitä puhuisin? äiti kohautti olkapäitään. Kaksi kuukautta se viipyi poissa, sitten tuli häntä koipien välissä takaisin. Minä en enää odottanut.
Ihanko totta?
Niin se vain meni, äiti vinkkasi silmää. Niiden kuukausien aikana opin, ettei elämä lopu miehen mukana. Kävin kirjontaryhmässä, eikä ollutkaan ahdistavaa oli helppo hengittää.
Hän hiljeni hetkeksi, katseli käsiään vanhat, täynnä maksaläiskiä, mutta vieläkin taitavat.
Ymmärrätkö Maarit, vuodet eivät kerro mitään. Sydän kertoo. Minä, kas kahdeksankymmentäviisi mittarissa, mutta nuori tyttö elää sisälläni.
Maarit ei voinut olla hymyilemättä. Kyllä äidissä oli jotakin ainutlaatuista elämänvoimaa. Ehkä siksi ihmiset viihtyivät hänen seurassaan?
Jari, äiti jatkoi, ei paennut sinua. Hän karkaa itseltään. Pelkää vanhenemista. Kuvittelee, että nuoren seurassa itsekin nuorenee.
Puolustatko sinä häntä? Maarit tunsi tuskan nousevan.
En suinkaan, äiti pudisti päätään. Häntä pitäisi sääliä. Ei hän sellaista löydä, mitä etsii. Aika tulee kuitenkin perässä, Maarit. Ei sitä pakoon pääse.
Samassa ulkoa kantautui naurua. Maarit vilkaisi ikkunasta. Jari ja Kaisa kävelivät pihalla, Jari kantoi Kaisan kauppakasseja. Kaisa selitti jotain, huiskien käsillään, ja Jarin katse loisti innostusta. Maaritin sydän nytkähti kipeästi.
Älä kiusaa itseäsi, äiti vei Maaritin pois ikkunalta. Tule juomaan teetä. On minulla tuoreita hunajapipareita.
Pipareita? Äiti, Maaritin ääni värisi.
Jari on hölmö, äiti toisti lempeästi. Se on hänen polkunsa. Sinä löydät oman. Tiedätkö mitä? Huomenna mennään puistoon. Siellä on aivan ihanan näköistä remontin jälkeen.
Maarit meinasi vastata, ettei jaksa, mutta jokin äidin äänessä sai hänet vaikenemaan. Ehkä äiti on oikeassa? Ehkä nyt pitäisi vain elää?
Puisto hämmästytti. Remontin jälkeen se oli muuttunut täysin uusia käytäviä, suihkulähteitä, mukavia penkkejä. Keskellä soi musiikki kulttuuritalolta.
Katso, äiti pysähtyi tapahtumailmoitustaululle, kirjallisuuskerhoon otetaan uusia mukaan. Ja tanssistudiolle. Oi, joogaa senioreille!
Äiti, Maarit irvisti, älä vain sano että aiot…
Mikä siinä olisi? äiti kohotti kulmiaan leikillisesti. Kyllä minä vielä liikettä näytän, vaikka tätä ikää on.
Ja todistaakseen, hän teki huiman käsiliikkeen. Käsikoukku lipesi, ja keppi kolahti maahan.
Oho, äiti hämmentyi.
Sallitteko auttaa, kuului lempeä miehen ääni.
Tyylikäs keski-ikäinen herrasmies nosti kepin ja ojensi äidille kohteliaasti:
Ole hyvä.
Kiitos, äiti punastui. Oikein kohteliasta.
Mikko Tuominen, hän esittäytyi. Vedän täällä kirjallisia iltoja. Olen katsellut että teitä kiinnostaa tapahtumat?
Ei, siis, aloitti Maarit, mutta äiti puuttui puheeseen:
Totta kai! Tytär on taitava runoilija. Julkaisi opiskelijalehdessäkin.
Äiti! Maarit punastui. Sehän oli sata vuotta sitten.
Runous ei vanhene, Mikko Tuominen totesi pehmeästi. Voitte tulla mukaan heti, jos haluatte. Tänäänkin olisi runoilta.
Niin Maarit päätyi kirjallisuuspiiriin. Aluksi tukemaan äitiä, mutta ryhtyi käymään yhä enemmän. Kirjan tuoksu, hiljaiset keskustelut, innostuneet kasvot tunnelma oli erityinen. Ketään ei kiinnosta ulkonäkö tai ikä. Vain ajatukset, tunne.
Sitten koitti runoilta. Vain omalle porukalle, mutta Maarit jännitti kuin tentissä.
Hän luki runojaan rakkaudesta, menetyksistä, siitä, ettei elämä pääty suruun. Jokaisen säkeen myötä hän tunsi, miten jokin sisällä vapautui ja virkistyi.
Palatessaan kotiin, hän kohtasi Jarin. Tämä tuli Kaisan luota, jäi seisomaan arasti pihalle.
Maarit, näytät hyvältä.
Maarit katsoi häntä. Outo tunne ei enää vanhaa kipua, vaan rauhallista väsymystä.
Kiitos, hän sanoi tasaisesti. Siinäkö kaikki?
Ei, kuuntele, Jari astui lähemmäs. Haluan selittää Tajusin jotain.
Että petyit? Maarit nosti kulmiaan. Vai Kaisa ei ollutkaan ihanne?
Jari irvisti:
Et ymmärrä. Hän on erilainen. Nuori, kaunis, mutta… hän epäröi. Ei mitään yhteistä juteltavaa.
Kuvittelitko, että kolmekymmentäviisivuotiaat naiset fanittavat vanhoja suomalaisia iskelmiä? Maarit nauroi. Jari, olet hupsu.
Ei siitä, mies mutisi. Maarit, minä Tein virheen. Ehkä…
Ei ehkä mitään, Maarit pudisti päätään päättäväisenä. Olen melkein kiitollinen.
Kiitollinen mistä? Jari häkeltyi.
Siitä, että lähdit. Tajusin, että elämä ei rajoitu jauhelihakastikkeeseen ja siivoukseen.
Maarit, minä haluan kotiin, Jari ojensi kättään. Korjataan kaikki.
Maarit väisti lempeästi mutta varmasti:
Ei, Jari. Sinä et halua kotiin. Koti on erilainen. Se Maarit, joka pesi sukkiasi ja oli hiljaa illallisella, ei ole enää olemassa. Uusi Maarit on sinulle vieras. Ja pelottaakin.
Miksi?
Koska hän elää itselleen.
Silloin äiti tuli vastaan, ilman keppiä, Mikko Tuominen tukena.
No mutta Jari, äiti katsoi tyttären ex-miestä kylmästi. Vielä täällä?
Iltaa, Irma Leinonen, Jari sopersi. Lähden kohta.
Hyvä niin, äiti nyökkäsi. Mutta kuule, kun taas haluat paeta ikääntymistä, mieti hetki. Ehkä vika ei ole muissa?
Jari hätkähti kuin olisi saanut iskun. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti pois.
Äiti! Maarit mutisi moittien. Ei olisi tarvinnut…
Mikä ettei? äiti kohautti taas olkapäitä. Totuushan on sanottava. Sitäpaitsi, Mikko Tuominen ehdotti minulle satuilukerhon vetämistä lastenlapsille. Jännittävää!
Irma on loistava tarinankertoja, Mikko hymyili. Lapset ihastuvat.
Maarit katseli äitiä nuorentuneena, silmissä eloa ja ajatteli: ehkä siinä piilee viisaus? Ei vastusta omaa ikää, vaan ottaa sen lahjana. Uutena mahdollisuutena?
Kahden kuukauden päästä Jari jätti Kaisan. Kaisa oli löytänyt nuoremman. Vielä kuukausi, ja Jari lähetti Maaritille viestin lyhyen, sekavan ja täynnä katumusta ja pyyntöjä anteeksiannosta. Maarit ei vastannut.
Miksi vastaisi? Hänellä on nyt oma elämä. Kaksi kertaa viikossa kirjallisuusillat. Ja tiedättekö mitä? Viisikymmentäkolmen ikäisenä hän tuntee itsensä ensimmäistä kertaa nuoreksi. Nuoruus ei ole sileä iho. Nuoruus on rohkeutta olla oma itsensä. Aina.
