Noem Velaris

Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, ja sieluun sattui. Mitä oikein oli tapahtunut, että emäntä antoi hänet vieraille ihmisille, miksi hän hylkäsi hänet? Kun Olesialle tuotiin tupaantuliaislahjaksi täysin musta brittiläinen kissa, hän oli hetken aivan järkyttynyt… Vaatimaton vanha yksiö, johon Olesia oli tuskin saanut rahat kasaan, oli vielä alkuvaiheessa ja järjestämättä. Oli muitakin huolia, jotka vaativat hänen huomiotaan. Ja sitten kissa. Kun hän tokeni järkytyksestä, hän katsoi pennun kirkkaan keltaisiin silmiin, huokaisi, hymyili ja kysyi lahjan tuoneelta vieraalta: – Onko tämä kolli vai naaras? – Kolli! – Hyvä on, kolli olet – saat nimen Barsik, – hän sanoi kissalle. Kissa avasi pienen suunsa ja vingahti kuuluvasti “Miau”… ***** Brittiläiset kissat vaikuttivat olevan varsin mukavia otuksia. Ja jo kolmatta vuotta Olesia ja Barsik elivät sulassa sovussa. Yhteiselossa selvisi, että Barsikilla oli liikuttava sielu ja suuri sydän. Se toivotti emäntänsä iloisesti tervetulleeksi töistä, piti hänet lämpimänä öisin, katsoi elokuvia kyljessä kiinni ja seurasi kuin varjo siivotessa. Arki sai uuden värin kissan myötä. Oli mukavaa, kun joku odotti kotona – joku, jonka kanssa saattoi iloita ja surra. Ja tärkeintä: joku, joka ymmärsi puolesta sanasta. Olisi voinut vain nauttia elämästä, mutta… Viime aikoina Olesia huomasi, että oikealle puolelle särki. Ensin hän ajatteli venäyttäneensä lihaksen, sitten syytteli rasvaista ruokaa. Kun kivut pahenivat, hän meni lääkäriin. Kun lääkäri kertoi diagnoosista ja tulevasta hoidosta, Olesia itki koko illan tyynyynsä. Barsik, ymmärtäen emäntänsä tilan, käpertyi hiljaa viereen ja rauhoitti kehräyksen pitkällä soinnulla. Barsikin kehräys rauhoitti, ja Olesia nukahti huomaamatta. Aamulla hän päätti olla kertomatta läheisille sairaudestaan, jottei joutuisi säälin ja avuttomien auttamisen kohteeksi. Hänellä oli pieni toivonkipinä siitä, että lääkärit onnistuisivat auttamaan. Hänelle ehdotettiin hoitokuuria, joka voisi helpottaa oireita. Mutta tuli eteen kysymys, mihin kissan voisi laittaa. Sydämessä valmiina siihen, että sairaus voisi päättyä kohtalokkaasti, Olesia päätti etsiä Barsikille uuden kodin ja hyvät omistajat. Hän laittoi nettiin ilmoituksen ja kertoi antavansa rotukissan hyvään kotiin. Ensimmäinen soittaja kysyi, miksi hän luopuu aikuisesta lemmikistä. Olesia, itsekään ymmärtämättä miksi, sanoi että hän oli raskaana ja odottaessaan oli saanut allergian kissankarvoille. Kolmen päivän päästä Barsik lähti kantokopassa ja matkatavaroineen uusille omistajille, ja Olesia meni sairaalaan… Kahden päivän päästä hän soitti uudelle omistajalle ja tiedusteli Barsikin vointia, johon pahoitellen vastattiin, että kissa oli karannut samana iltana eikä sitä löydetty. Ensimmäinen ajatus oli karata sairaalasta ja lähteä etsimään kissaa. Hän pyysi päästä ulos, mutta hoitaja torui ja komensi takaisin osastolle. Sairaalakaveri huomasi Olesian tuskan ja kysyi, mikä hätänä. Olesia itki ja kertoi koko tarinan. – Älä vielä sure, tyttö, – neuvoi laiha vanhempi nainen. – Minäkin sain huonon diagnoosin, mutta poikani, bisnesmies, järjesti minulle huippulekuri Helsingistä. Minä kuitenkin jäin tähän. En tiedä miten hän onnistui, mutta sain lupauksen. Pyydän, että tuo lekuri katsoo sinua myös – ehkä kaikki ei olekaan niin huonosti. – Hän silitti Olesiaa lämpimästi olkapäälle. **** Kantokopasta päästyään Barsik näki olevansa oudossa kodissa. Outo ihminen ojensi kättä… Kissan hermot pettivät ja se iski sydämensä pohjasta ja juoksi pimeään nurkkaan. – Paavo, älä vielä yritä silittää, anna sen tottua, – kuuli Barsik pehmeän naisäänen, mutta se ei ollut hänen emäntänsä. Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu sattui. Miksi emäntä antoi hänet vieraiden ihmisten käsiin, miksi hylkäsi? Kirkkaankeltaiset kissansilmät tutkivat huonetta kauhuissaan. Silloin hän huomasi avoimen ikkunan. Mustana salamana kissa syöksyi huoneen poikki ja hyppäsi ulos! Onneksi kyseessä oli vain toinen kerros ja ikkunan alla hoidettu piha. Siitä alkoi Barsikin paluumatka kotiin… ***** Huippulääkäri saapui Olesian luokse ja esittäytyi Maria Paavilaiseksi. Hän tutki tarkasti dokumentit ja pyysi Olesiaa makuulle, kääntymään vasemmalle kyljelle. Hän paineli ja kokeili, kysyi missä sattui ja millainen kipu oli. Sitten vielä lisää tutkimuksia. Sairaskertomusta luettiin uudelleen. Ja taas uusia lääkinnällisiä toimenpiteitä. Olesia ei odottanut mitään hyvää. Hän palasi huoneeseen, missä tuttu potilastoveri jo makasi. – Mitä ne sanoivat? – hän kysyi. – Eivät vielä mitään, lupasivat tulla uudestaan. – Jaha. Minä taas en saanut hyviä uutisia, diagnoosi piti paikkansa, – nainen sanoi hiljaa. – Olen todella pahoillani ja kiitos sinulle kaikesta, – Olesia vastasi, tietämättä miten voisi lohduttaa ihmistä, joka tietää lähdön olevan lähellä. Puolen tunnin päästä Maria Paavilainen tuli huoneeseen lääkäriryhmän kanssa. – No Olesia, minulla on hyviä uutisia. Tautisi on hyvin hoidettavissa, olen määrännyt hoidon – ole pari viikkoa sairaalassa, hoito auttaa ja tulet terveeksi, – hän hymyili. Kun lääkärit poistuivat, huonekaveri totesi: – Sepä hyvä. Olen iloinen, että ennen lähtöäni ehdin tehdä yhden hyvän teon. Ole onnellinen, tyttö. ***** Barsikilla ei ollut pohjantähteä, eikä hän tiennyt siitä. Kissa vain kulki kotiin hetken vaistolla. Reitti kohti tähtiä oli täynnä vaarallisia seikkailuja ja hassuja sattumuksia. Katuja ennen tuntematon britti muuttui päivässä vaaralliseksi petoeläimeksi terävine vaistoineen. Välttäen vilkkaat kadut Barsik eteni juosten, hiipien tai lentäen maan yllä (tai niin hänestä ainakin tuntui koirien jahdatessa), kiipesi puuhun ja jatkoi kohti päämäärää… Yhdessä pienessä pihassa, minne kissa pujahti kaupunkiliikenteen pelottamana, hän kohtasi konkari-kissan nenäkkäin. Toinen ei paljoa miettinyt, vaan tunnisti Barsikin tulokkaaksi. Kovaäänisesti sähisten paikallinen pomo ryntäsi brittikissan kimppuun, mutta Barsik puolusti itsensä rohkeasti. Tappelua ei kestänyt kauaa – pomo katosi häpeissään puskien taakse, korvansa vähän repeytyneenä. Niin sen pitikin mennä – pomo vain nostatti egoaan: Barsik taas halusi kotiin eikä mikään voinut estää paluuta. Matka jatkui. Muistaen kaukaiset esi-isät Barsik oppi nukkumaan puissa, valitsi mukavan haaran. Voi taivas, mutta Barsik oppi syömään roskiksesta ja varastamaan ruokaa muilta pihan kissoilta, joita sääliä tuntevat asukkaat ruokkivat. Kerran hän kohtasi kulkukoiralauman, joka ajoi hänet pieneen puuhun ja yritti haukkuen saada alas. Ihmiset pelastivat ja eräs nainen otti Barsikin mukaansa, houkutteli makkaranpalalla. Nälkä ja pelko sumensivat aivot, ja britti antoi pitää ja vei kotiin. Mutta… Lepäiltyään ja syötyään Barsik muisti mihin oli menossa, seurasi ovelle ja livahti ulos, jatkaen kotiin… ***** Sairaalasta kotiin päästyään Olesia kulki kotiinsa. Hänellä pyöri mielessä vanhan naisen sanat: ole onnellinen. Hän oli valtavan helpottunut, kun diagnoosi ei pitänytkään paikkaansa. Mutta sydän särki – Barsik jäi vaivaamaan. Hän ei kyennyt kuvittelemaan kodin arkea ilman kissaa ovella. Astuttuaan kotiin Olesia soitti Barsikin uudelle omistajalle ja pyysi osoitteen. Paikan päällä hän kuuli miten Barsik oli karannut ja päätti seurata jälkiä. Sanottiin, että se on mahdotonta – jo kaksi viikkoa kulunut, tuskin kotikissa selviytyi kadulla, mutta hän ei suostunut uskomaan. Olesia kulki omin jaloin, katsoi kaikki pihat, puistot ja autotallit. Hän yritti ajatella kuin kissa, joka ei ollut koskaan ollut ulkona. Hän kutsui Barsikia ja kurkisti kellarin ikkunoihin. Vasta kotia lähestyessään hän tajusi, että kissa oli hävinnyt jäljettömiin. Eihän se mitenkään voinut löytää perille – matkaa oli kaksikin tuntia. Pihalle astuessaan Olesian silmiin nousivat kyyneleet ja sydämeen sattui. Näön sumussa hän huomasi, että vastaan asteli musta kissa. “Musta kissa” välähti päässä. Olesia pysähtyi ja tajusi. Hän syöksyi huutaen: “Barsik!” Mutta kissa ei enää jaksanut juosta, vaan istui, siristi silmiään onnesta ja vingerteli hiljaa: “Pääsin!”

Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu oli kipeä. Mitä ihmettä oli tapahtunut

Polish

023

Tiesin, että miehelläni oli rakastajatar – päätin palkata hänet yritykseeni ja kaikki pitivät minua hulluna

Tiesin, että miehelläni oli toinen nainen. Päätin palkata hänet töihin moni piti minua hulluna.

Polish

Allekirjoitukset rappukäytävässä: Kun naapuristo ottaa kantaa – Äänet, yörauha, ihmisten väliset rajat ja arjen kompromissit yhdessä suomalaisessa kerrostalossa

Allekirjoitukset rappukäytävässä Mika pysähtyi eteisaulan postilaatikoiden kohdalle, kun huomasi ilmoitustaululla

Polish

Olisi pitänyt varoittaa etukäteen, en ole ehtinyt valmistaa mitään! Tiedätkö, kuinka kallista on ottaa vieraat vastaan?! – anoppi huusi Olen miniä: tavallinen, työssäkäyvä ilman kruunua päässäni. Me mieheni kanssa asumme omassa kerrostaloasunnossa Helsingissä, jota maksamme itse – lainaa, yhtiövastiketta, töitä aamusta iltaan. Anoppi asuu maalla Pohjanmaalla, siellä myös mieheni sisko. Kaikki olisi ihan hyvin, elleivät he olisi päättäneet, että meidän asunto on viikonloppulomakohde. Aluksi se kuulosti mukavalta: – Me tullaan teille lauantaina piipahtamaan. – Ihan nopeasti vaan. – Mehän ollaan sukua. Niinpä – “nopeasti” tarkoittaa yökylää; “piipahtaminen” tarkoittaa isoja kasseja, tyhjiä kattiloita ja ilmeitä, jotka odottavat juhlapöytää. Joka viikonloppu sama juttu: töistä tullessani juoksen kauppoihin, kokkaan, siivoan, kannan pöytään, hymyilen ja pesen vielä puoliyön jälkeen astioita. Anoppi, Valpuri, istuu ja kommentoi: – Miksei salaatissa ole herneitä? – Minä tykkään kun soppani on tuhdimpaa. – Meillä maalla ei tehdä noin. Siskonsa lisää: – Voi, olen kyllä aika poikki matkasta. – Eikö ole jälkiruokaa? Eikä koskaan: “Kiitos” tai “Voinko jotenkin auttaa?” Yhtenä päivänä sanoin miehelleni: – En ole mikään kotiapulainen, enkä halua olla joka viikonloppu huolehtimassa sinun sukusi perheestä. – Ehkä tälle pitäisi tehdä jotain. Silloin sain idean. Seuraavan kerran anoppi soittaa: – Lauantaina tulossa teille! – Meillä on omat suunnitelmat viikonlopuksi, – sanon rauhallisesti. – Mitkä suunnitelmat? – Ihan omat. Ja arvaa mitä? Me lähdettiin ihan oikeasti – mutta ei “suunnitelmiin” vaan Valpurin luokse maalle. Lauantaiaamuna seisomme mieheni kanssa hänen pihallaan. Anoppi avaa oven ja jää hiljaiseksi. – Mikä tämä on?! – Me tultiin teille kylään. Ihan nopeasti vaan. – Olisi pitänyt varoittaa etukäteen, en ole ehtinyt valmistaa mitään! Tiedätkö, kuinka kallista on ottaa vieraat vastaan?! Katselen häntä ja sanon rauhallisesti: – Näetkö, tätä on minun arkeni joka viikonloppu. – Ai yrität nyt opettaa minua?! Häpeä! Meteli oli sellainen, että kaikki naapurit kurkistelivat, ja lähdimme kotiin. Ja arvaa – sen jälkeen ei tullut yhtäkään ilmoittamatonta vierailua. Ei yhtään “me piipahdetaan” eikä yhtään viikonloppua keittiössäni. Joskus pitää näyttää ihmisille, miltä tuntuu olla sinun asemassasi, jotta he ymmärtävät. Olenko mielestäsi toiminut oikein? Mitä sinä olisit tehnyt vastaavassa tilanteessa?

Olisi pitänyt ilmoittaa etukäteen enhän minä osannut valmistautua! Tiedätkö, paljonko vieraita kestitseminen maksaa?

Polish

Rakensin kotini anoppini maalle. Mieheni kuoli, ja anoppi päätti myydä tontin tyttärelleen – soitin kaivinkoneen paikalle. Kun tapasin mieheni, olimme nuoria, rakastuneita ja pennittömiä. Menimme naimisiin nopeasti varoituksista huolimatta. Rakkaus sai meidät uskomaan, että kaikki on mahdollista. Hänen äitinsä tarjosi meille tontistaan osan: – Rakentakaa tähän, hän sanoi silloin. – Tilaa riittää. En tarvitse sitä kaikkea. Katsoimme mieheni kanssa toisiamme, ja silmissämme syttyi toivo. Tämä oli meidän mahdollisuutemme. Aloimme säästää jokaisen lantin. Hän teki rakennustöitä aamusta iltaan, minä siivosin, ompelin, tein mitä töitä vain sain. Viikonloppuisin rakensimme yhdessä – tiili tiileltä kotimme kasvoi. Muistan hänen kätensä, sementistä rohtuneet, ja hymyn työpäivän päätteeksi. – Siitä tulee kaunis, hän sanoi ja suuteli otsaani. – Tässä kasvatamme lapsemme. Kolme vuotta siihen meni. Kolme vuotta puutetta, laskuja, unettomia öitä. Mutta onnistuimme. Saimme laitettua arvokkaan peltikaton, alumiini-ikkunat, oikean laatoitetun kylpyhuoneen, jonka laatat valitsin yksitellen. Hän rakensi pienen altaankin pihalle. – Lapsille, että heillä on viileää kesällä, hän sanoi ylpeänä. Talo ei ollut ylellinen, mutta se oli meidän. Joka seinässä oli hiki, rakkaus ja unelmia. Anoppi kävi usein. Joimme kahvia pihalla, hän sanoi kuinka iloinen oli puolestamme. Hänen toinen tyttärensä kävi harvoin, ja katsoi taloa kummallisesti – kateutta ja halveksuntaa sekoittuneena katseessaan. Sitten tuli se kirottu tiistai. Mieheni lähti töihin varhain, kuten aina. Halasi minua ovella. – Nähdään illalla. Rakastan sinua. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Sain kuulla, että onnettomuus oli hetken asia. Palkki. Hän ei kärsinyt. Minä kyllä. Suru oli niin syvä, että välillä unohdin hengittää. Kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen sain tietää olevani raskaana. Neljä kuukautta. Pikkutyttö. Meidän unelmamme – ilman häntä. Aluksi anoppi kävi joka päivä. Tuli ruokaa, lohtua. Luulin, etten olisi yksin. Mutta kuukauden kuluttua kaikki muuttui. Oli sunnuntai. Istuin olohuoneessa, silitin vatsaani, kun kuulin auton. He tulivat sisään koputtamatta. Anoppi ei katsonut silmiin. – Meidän täytyy puhua, hän sanoi. – Mitä asiaa? kysyin, vatsassani muljahti. – Tyttäreni on vaikeassa tilanteessa. Hän on eronnut ja tarvitsee asunnon. – Olen pahoillani, sanoin aidosti. – Jos hän haluaa olla täällä väliaikaisesti… – Ei, anoppi keskeytti. – Hän tarvitsee tämän talon. Maailma pysähtyi. – Mitä? – Tontti on minun, anoppi sanoi kylmästi. – Se on aina ollut. Te rakensitte, mutta maa on minun. Ja nyt… poikani on poissa. – Mutta me rakensimme tämän, ääneni tärisi. – Jokainen euro, jokainen tiili… – Ikävää mitä tapahtui, hänen tyttärensä totesi. – Mutta laillisesti talo on maalla. Ja maa on meidän. – Olen raskaana hänen lapsestaan! huudahdin. – Juuri siksi, anoppi sanoi. – Et pärjää yksin. Saat jotain parannuksista. Hän ojensi kirjekuoren. Sisällä oli naurettava summa. Loukkaus. – Tämä on loukkaavaa, sanoin. – En hyväksy tätä. – Sitten lähdet ilman mitään, hän vastasi. – Päätös on tehty. Jäin yksin taloon, joka oli rakennettu rakkaudella. Itkin miestani, lastamme, rikottua elämää. Sinä yönä en nukkunut. Kiertelin joka huoneessa, koskin seiniin. Tein päätöksen. Jos en voi saada tätä taloa, sitä ei saa kukaan muukaan. Seuraavana päivänä aloin soittaa. Katto purettiin. Ikkunat. Allas. Putket. Johdot. Kaikki, mitä olimme maksaneet. – Oletko varma? yksi työntekijä kysyi. – Täysin, vastasin. Anoppi tuli raivoissaan. – Mitä sinä teet?! – Otan omani. Te halusitte maanne. Tässä se on. Ei ollut sopimuksia. Ei muuta kuin meidän työmiemme jäljet. Viimeisenä päivänä tuli kaivinkone. – Oletko varma? koneenkuljettaja kysyi. – Tämä ei ole enää koti, sanoin. – Koti kuoli mieheni kanssa. Kone käynnistyi. Seinät sortuivat yksi kerrallaan. Se sattui, mutta myös helpotti. Kun kaikki oli ohi, jäljellä oli vain rauniot. Nyt asun äitini luona. Pienessä huoneessa. Myin katon, ikkunat. Niillä rahoilla pärjäämme, kunnes tyttäreni syntyy. Kerron hänelle isästään. Siitä, miten rakensimme kodin omin käsin. Ja että joskus, kun maailma vie kaiken, tärkeintä on pitää kiinni omasta arvokkuudestaan. Mitä mieltä sinä olet – teinkö oikein, kun tuhosin talon, vai olisiko minun pitänyt lähteä hiljaa ja jättää kaikki heille?

Rakensin taloni anoppini maalle. Mieheni kuoli, ja hän päätti myydä maan tyttärelleen. Soitin kaivinkoneen paikalle.

Polish

Menen naimisiin, mutta en tämän komistuksen kanssa. Kyllä, hän on kaikin puolin upea nuori mies. Mutta ei minun. ”Taaskin äiti tuli miesystävänsä ja jonkun toisen miehen kanssa. Kaikki jo hieman päihtyneitä – istahdin Irina-nimisenä nurkkaan yöpöydän viereen. – Eikä ole minne mennä, ulkona jo lunta. Olen niin kyllästynyt tähän elämään. Kesällä saan peruskoulun päätökseen ja lähden kaupunkiin. Pääsen opettajakoulutukseen ja minusta tulee opettaja. Kaupunkiin on vain kymmenen kilometriä, mutta aion asua opiskelija-asuntolassa.” Äiti ja vieraat asettuivat keittiöön. Kuului pulloa ja makkaraa. Tyttö nieli tahtomattaan syljen. – Odotahan, sinä! – kuului äidin ääni. – Mitä sinä kursailet? – Teitä on kaksi… – Etkö muka ole ennen ollut kahden kanssa, – sanoi Mikhail, äidin miesystävä. Kuului astioiden kolinaa. Rapinaa, huohotusta. Irina painautui tiiviimmin nurkkaan. Hälinä tyrehtyi äkisti. – Kuule, Mikko, hän nukkuu, – sanoi miesystävä. – Itsehän sanoit, hyvä tyttö, mutta minulla on jotain häntä kohtaan… – Kuule, sillähän on tytär… – Mikä tytär? – Irka, ja hän on jo iso. Varmaan piiloutunut huoneeseen. – Tuo hänet tänne, – iloitsi Mikko. – Irka, missä olet? – äidin miesystävä astui huoneeseen, näki Irinan ja irvisti. – Tule istumaan kanssamme! – Viihdyn ihan hyvin täälläkin. – Mitä sinä ujostelet? – Mikhail yritti ottaa tytön käsivarrelleen. Irina nappasi yöpöydältä maljakon ja iski sen äidin miesystävän päähän. Kuului lasin särkyä. Irina syöksyi ulos huoneesta. – Ottakaa hänet kiinni! – Mikhail huusi, mutta tyttö oli jo eteisessä. Ei aikaa laittaa kenkiä, hän huiskahti pihalle sukkasillaan, vanhoissa shortseissa ja t-paidassa. Miehet lähtivät perään. Kylä oli hiljainen. Minne juosta illalla lumessa? Takana huudettiin. Suuressa omakotitalossa, jonka ohi Irina juoksi, alkoi koira haukkua. Pian joku huusi koiralle. Irina juoksi portille ja alkoi koputtaa. Oven avasi noin nelikymppinen mies. – Auttaisitko? – tyttö sanoi hiljaa anovasti katsoen miestä. – Tule! – mies tarttui Irinan käteen ja sulki oven. – Oleg, kuka siellä on? – nainen tuli kuistille. – Tässä, – isäntä nyökkäsi tytön suuntaan. – Perässä juoksee miehiä. – Nopeasti sisään! – nainen otti Irinan kädestä. – Kerrot kaiken kohta. – Irka, tule nätisti! – Mikhail huusi ulkoa. – Oleg, älä sekaannu! – emäntä huusi. – Tule sisään! Ulkona kuului huutoa, pihalta koiran haukkua. – Poliisiin pitää soittaa, – nainen otti puhelimen. – Polina, ei tarvitse. Hoidan tämän. Ne taitaa olla kylän omia. – Miten aiot hoitaa? – Asiallisesti. Rauhoita tyttö! Isäntä otti kassin ja meni jääkaapille. Laittoi sinne pullon ja makkaran. Ulkona hän silitti koiraa ja meni miehet vastaan. Mikhail ryntäsi hänen luo: – Anna Irka! – Tässä, nappaa ja painu pois! – Mitäs täällä? – mies avasi kassin, kasvoille ilmestyi hymy, nyökkäsi kaverille. – Mennään, Mikko! *** – Minun nimeni on Polina Sergejevna, – nainen laittoi veden kiehumaan. – Istuhan alas, kerro kuka olet ja mitä tapahtui. – Minä olen Irina, – tyttö aloitti, hampaat kalisten. – Asun tällä kadulla, mutta aivan toisessa päässä. – Oletko Kiran tytär? – Olen. – Olemme vasta muuttaneet, mutta äidistäsi olemme jo kuulleet. Tyttö laski päänsä ja alkoi itkeä. – Älä nyt itke! Nainen tuli ja painoi tyttöä rintaansa vasten. Tämä ele oli Irinalle outo. Hän puristi naista ja itki entistä enemmän. – Hyvä, hyvä! Ja nyt juomme teetä. Isäntä tuli takaisin: – Kyllä, sain ne ulos. – Mitä tehdään tämän kaunottaren kanssa? – Polina nyökkäsi tytölle ja hymyili. – Huomenna mietitään! Nyt juodaan teetä ja kylvetetään hänet. – Haluatko syödä? – Polina toi eteen teekupin, hymyili taas. – Näen, että haluat. Pöytään ilmestyi voileipiä ja kaakun jämät. – Syö, syö! – isäntä hymyili, kun tyttö tuijotti ruokaa. Enempää ei udeltu. Kunnioittavasti eivät katsoneet häneen, huomaten ujostelun. Kun ateria oli ohi, Polina vei vieraan kylpyyn. – Peseydy, laita tämä kylpytakki päälle! *** Irina toivoi vain, ettei häntä heitettäisi ulos yöllä. Ihanaa vain makailla lämpimässä vedessä, kun ulkona on kylmä. Kohta pitäisi jo nousta, isäntäväki odottaa. Tuli ulos. Mies ja vaimo istuivat olohuoneessa sohvalla. Tyttö hymyili anteeksipyytäen. – Kiitos! – Kuule Irina, – emäntä aloitti. – Sinua ei taida kukaan hakea. Ei taida tehdä mieli palata kotiin. Tyttö laski pään syvään. – Huomenna meidän pitää lähteä aikaisin… – Ymmärrän, – Irina laski päätä vielä alemmas. – Jäät yksin. Älä avaa ovia kenellekään! Pihalle ei tule kukaan muuta kuin meidän Jack. Ymmärrätkö? – Kyllä! – tyttö huudahti tunteellisesti. – Voit tehdä meille vaikka borssikeittoa huomiseksi, – Oleg Romanovits virnisti. – Osaatko? – Osaan, – Irina kiirehti puhumaan, yhä peläten, että hänet häädetään. – Olen hyvä kokki. Osaan myös siivota. – Siivoa jos jaksat, – Polina myöntyi. *** Irina heräsi aamulla talonväen kanssa. Makasi hiljaa peläten, että hänet häädetään. Kohta pihalla kuului auton ääni. Sitten kaikki hiljeni. Nousi. Peseytyi. Keittiössä kuuma teekannu, pöydällä leipää, makkaraa, juustoa. Työtasolla sian kylkiä. Aamupala. Siivous. Pöydät puhtaiksi. Lattiat pesty. Eteisessä näki imurin. Käynnisti ja imuroi. Pian imuri hiljeni… – Mitä tämä oikein on? – kuului ääni takana. Irina kääntyi nopeasti. Pitkä komea nuorukainen, ehkä 18, tummissa silmissä uteliaisuutta. – Minä siivoan, – Irina mumisi. – Kuka olet? – Oho…, – poika pudisti päätä, otti taskusta puhelimen: – Äiti, olen kotona. Kuka tämä on? – Poika, anna tytön asua meillä vähän aikaa. – Minulle se on ihan sama. Poika laittoi puhelimen pois. Katsoi Irinaa päästä varpaisiin ja meni keittiöön. – Tuonko teetä? – tyttö tarjosi. – Osaan kyllä itse. *** Irina siirsi imurin pois. Alkoi pyyhkiä pölyjä, kuunnellen keittiön ääniä. Poika söi, meni kylpyyn. Tuli ulos ajeltuna, partaveden tuoksussa. – Hei, isäntä, anna toinen pullo! – joku huusi pihalla. – Mitäs nyt taas? – poika meni ikkunalle. – Älkää avatko heille! – Irina huudahti hätääntyneenä. Poika katsoi kiinnostuneena tyttöä, hymyili jostain syystä ja käveli ulos. Tyttö juoksi ikkunalle. Aidan luona olivat äidin miesystävä ja kaveri huutamassa. Irina pelästyi. Kohta poika meni ulos. Miehet ryntäsivät hänen kimppuunsa. Ja äkkiä… kaatuivat suoraan lumeen molemmat, Irinan mielestä yhtä aikaa. Poika sanoi heille jotain. Miehet lähtivät pois, päät painuksissa, kohti äidin taloa. *** Poika palasi. Katsoi jähmettynyttä tyttöä, tuli viereen. – Säikähditkö? Hallitsematta itseään, Irina painautui pojan rintaa vasten ja itki. – Mikä sinun nimesi on? – poika kysyi. – Irina. – Minä olen Ruslan. Älä itke enää. Ne ei tule takaisin. *** Ruslan meni yläkertaan huoneeseensa, ei tullut alas ennen iltaa. Irina teki borssia. Istui keittiössä miettimässä. Tietysti hän halusi jäädä, näiden ihanien ihmisten luo, mutta tiesi, ettei se olisi korrektia. Isäntäväki tuli kotiin. Polina Sergejevna pudisti päätään siisteydelle. Oleg Romanovitš kehui borssia. – Taidan mennä kotiin, – Irina sanoi luovuttaneena. – Kiitos kaikesta! – Irina, asu vielä muutama päivä! – Kiitos Polina Sergejevna! Menen kotiin, – toisti tyttö. Hän astui kohti ovea ja pysähtyi. Eilistä lähtien hän oli kulkenut talossa vieraan kylpytakissa ja tohveleissa. – Tule! – emäntä otti olasta ja vei olohuoneeseen. Avaa vaatekaapin. Katsoi monta vaatetta. Otti farkut, villapaidan ja urheilutakin. – Pue nämä! Ollaan melkein samanpituisia. – Ei tarvitse… – Et kai alasti kotiin mene. Pue vain! En köyhdy. Puki vaatteet. Kurkisti salaa peiliin. Niin kauniita vaatteita hänellä ei ollut koskaan. Eteisessä emäntä puki hattua ja saappaat. – Irina, käytä hyvissä mielin! – Kiitos, Polina Sergejevna! *** Elämä palasi entisille urille. Ei kokonaan. Äiti sai töitä maatilalta. Miesystävä katosi kaverinsa kanssa. Tuli kevät. Irina istui kotona tekemässä läksyjä, kun joku koputti portille. Irina katsoi ikkunasta: Ruslan. Poika nyökkäsi, Irina syöksyi ulos. – Moi! – Ruslan hymyili. – Moi! – Äiti pyysi sinua kylään. *** Ja niin hän tuli siihen taloon, jossa oli viettänyt onnellisen päivän. – Hei Irina! – emäntä tervehti ja halasi. – Hei, Polina Sergejevna! – Tule! Mennään juomaan teetä! Emäntä laittoi tytölle teetä, istui itse pöytään. – Minulla olisi asiaa. Me lennämme miehen kanssa kuukaudeksi Turkkiin, – kasvoilla haaveksiva hymy. – Poika ei ole paljon kotona. Voisitko huolehtia talosta? Jackille ja kissalle pitäisi antaa ruokaa. Kukat kastella. Niitä on paljon. – Tietysti, Polina Sergejevna! – Hyvä, – nainen ojensi setelinippua. – Tässä kaksikymmentä tuhatta. – Polina Sergejevna, miksi? – Ota vain! Pärjämme ihan hyvin. Tule, näytän kaikki! Irina painoi mieleen ruukkujen ja kukkien paikat. Kissan ruoka, koiran liha. Sitten Polina huusi: – Ruslan! – poika tuli heti huoneestaan. – Näytä Irinalle Jack! – Mennään! – poika laski kätensä tytön olkapäälle. He menivät ulos, irrottivat Jackin ja lähtivät kävelemään. Matkalla Ruslan kertoi opiskelusta, karatesta, perhebisneksestä. Mutta Irina mietti muuta. Hän ymmärsi, että hänen ja Ruslanin välillä on yhtä suuri kuilu kuin äidillä ja Ruslanin vanhemmilla. Hyviä ihmisiä, mutta tämä ei ole Tuhkimon satu, vaan elämä. ”Kahden kuukauden päästä pääsen pääsykokeisiin, pääsen varmasti. Opiskelen, teen töitä, pyörin, mutta minusta tulee ihminen. Menen joskus naimisiin, mutta en tämän komistuksen kanssa. Kyllä, hän on kaikin puolin upea nuori mies. Mutta ei minun! Kiitollinen olen Polina Sergejevnalle vaatteista ja kahdestakymmenestä tuhannesta. Ensimmäisten viikkojen pärjään kaupungissa niiden avulla.” Sisimmässään tyttö tiesi, että juuri nyt päättyi raskas lapsuus ja alkoi uusi – vähintään yhtä vaikea aikuisuus, jossa kaikki on kiinni hänestä. He saapuivat omakotitalolle. Irina silitti Jackia kaulalta, hymyili Ruslanille ja käveli kotiin. Huomenna alkaa työ tässä talossa. Vain työtä – ja siinä kaikki!

En mene naimisiin ainakaan en tämän komean pojan kanssa. Hän on hyvä ja ystävällinen kaikin puolin, mutta ei minun.

Polish

Miehen veli tuli “viikoksi kylään” – jäikin vuodeksi, lopulta poliisi joutui häätämään pois

Sinähän ymmärrät, että nyt on vaikea hetki ihmisellä. Vaimo heitti ulos, töistäkin joutui lähtemään…

Polish

016

Entinen poikaystäväni ilmestyi eräänä lauantai-iltapäivänä oveni taakse valtavan kukkakimpun, suklaarasian, lahjakassin ja sen hymyilemisen kanssa, jota en ollut nähnyt kuukausiin – luulin hänen tulleen pyytämään anteeksi tai selvittämään kaikki keskeneräiset asiat väliltämme. Outoa oli, että eromme jälkeen hän oli ollut täysin kylmä ja etäinen, kuin olisin ollut hänelle vieras ihminen. Heti sisään astuttuaan hän alkoi selittää, kuinka oli ajatellut minua paljon, että olin hänen “elämänsä nainen” ja että hän oli tajunnut virheensä. Hän puhui niin nopeasti, että kuulosti siltä kuin olisi opetellut puheensa ulkoa. Kuuntelin hiljaa hämmentyneenä – mistä kaikki tämä hellyys yhtäkkiä kuukauden hiljaisuuden jälkeen? Sitten hän tuli lähemmäs, halasi minua ja sanoi, että haluaisi meidän “palauttavan sen, mikä on meidän”. Puheensa ohella hän antoi minulle hajuveden, rannekorun ja kirjekuoren. Kaikki hyvin romanttisesti. Hän alkoi selittää, että meidän pitäisi antaa vielä yksi mahdollisuus, että hän oli muuttunut ja nyt tekisi kaiken oikein kanssani. Aloin tuntea oloni epämukavaksi – kaikki oli liian hyvää ollakseen totta. Eikä hän ollut koskaan ollut näin huomaavainen, kun vielä seurustelimme. Totuus tuli ilmi, kun pyysin häntä istumaan ja kysyin suoraan, mitä hän halusi. Siinä vaiheessa hän alkoi selittää, että hänellä oli pieni pankkiongelma, että hän tarvitsi lainaa “bisnekseen, joka olisi meille molemmille hyväksi”, ja että häneltä puuttui enää yksi allekirjoitus: minun. Silloin ymmärsin, miksi hän oli ilmestynyt niin rakastavana ja lahjojen kanssa. Sanoin, etten aio allekirjoittaa mitään. Sillä hetkellä hänen ilmeensä muuttui täysin. Hymy katosi, hän paiskasi kukat pöydälle ja alkoi huutaa, miten en voinut luottaa häneen ja että tämä oli hänen “elämänsä tilaisuus”. Hän puhui kuin olisin hänelle jotakin velkaa. Rohkeutta riitti jopa siihen, että hän väitti minun “auttavan, jos halusin häntä vielä”. Kaikki hajosi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Kun hän tajusi, ettei saa minua suostumaan, hän vaihtoi taktiikkaa. Hän alkoi sanoa olevansa “hukassa” ilman tätä lainaa ja että jos auttaisin, hän “virallisesti palaisi luokseni” ja voisimme “aloittaa alusta”. Hän sanoi sen täysin häpeilemättä, sekoittaen muka sovittelua ja taloudellista hyötyä. Silloin viimeistään tajusin, että koko tämä esitys – lahjat, kukat ja hellät sanat – oli pelkkää kulissia, jotta allekirjoittaisin. Kun sanoin lopullisesti, etten allekirjoita mitään, hän keräsi melkein kaikki lahjat mukaansa: otti suklaat, hajuveden ja rannekorun. Vain kukat jäivät lattialle. Hän lähti ovet paukkuen ja syytti minua kiittämättömyydestä – ja tokaisi vielä, etten sitten valita myöhemmin, ettei hän yrittänyt pelastaa suhdettamme. Näin heidän “sovintonsa” kesti ihan tarkalleen viisitoista minuuttia.

Entinen mieheni ilmestyi eräänä lauantai-iltapäivänä oveni taakse valtavan kukkakimpun, suklaarasian

Polish

Luulin aviomieheni maksavan elatusapua kolmelle tyttärelleen edellisestä liitostaan – mutta totuus oli toinen. Päätin mennä itse katsomaan heitä.

Luulin pitkän aikaa, että mieheni maksaa elatusapua kolmelle tyttärelleen edellisestä avioliitostaan.

Polish

Menin naimisiin naisen kanssa, jolla oli vauva. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin hän jätti minut – mutta hänen tyttärensä valitsi viettää joulun kanssani.

Menin naimisiin naisen kanssa, jolla oli vauva. Kahdeksantoista vuotta myöhemmin hän jätti minut.