Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, ja sieluun sattui. Mitä oikein oli tapahtunut, että emäntä antoi hänet vieraille ihmisille, miksi hän hylkäsi hänet? Kun Olesialle tuotiin tupaantuliaislahjaksi täysin musta brittiläinen kissa, hän oli hetken aivan järkyttynyt… Vaatimaton vanha yksiö, johon Olesia oli tuskin saanut rahat kasaan, oli vielä alkuvaiheessa ja järjestämättä. Oli muitakin huolia, jotka vaativat hänen huomiotaan. Ja sitten kissa. Kun hän tokeni järkytyksestä, hän katsoi pennun kirkkaan keltaisiin silmiin, huokaisi, hymyili ja kysyi lahjan tuoneelta vieraalta: – Onko tämä kolli vai naaras? – Kolli! – Hyvä on, kolli olet – saat nimen Barsik, – hän sanoi kissalle. Kissa avasi pienen suunsa ja vingahti kuuluvasti “Miau”… ***** Brittiläiset kissat vaikuttivat olevan varsin mukavia otuksia. Ja jo kolmatta vuotta Olesia ja Barsik elivät sulassa sovussa. Yhteiselossa selvisi, että Barsikilla oli liikuttava sielu ja suuri sydän. Se toivotti emäntänsä iloisesti tervetulleeksi töistä, piti hänet lämpimänä öisin, katsoi elokuvia kyljessä kiinni ja seurasi kuin varjo siivotessa. Arki sai uuden värin kissan myötä. Oli mukavaa, kun joku odotti kotona – joku, jonka kanssa saattoi iloita ja surra. Ja tärkeintä: joku, joka ymmärsi puolesta sanasta. Olisi voinut vain nauttia elämästä, mutta… Viime aikoina Olesia huomasi, että oikealle puolelle särki. Ensin hän ajatteli venäyttäneensä lihaksen, sitten syytteli rasvaista ruokaa. Kun kivut pahenivat, hän meni lääkäriin. Kun lääkäri kertoi diagnoosista ja tulevasta hoidosta, Olesia itki koko illan tyynyynsä. Barsik, ymmärtäen emäntänsä tilan, käpertyi hiljaa viereen ja rauhoitti kehräyksen pitkällä soinnulla. Barsikin kehräys rauhoitti, ja Olesia nukahti huomaamatta. Aamulla hän päätti olla kertomatta läheisille sairaudestaan, jottei joutuisi säälin ja avuttomien auttamisen kohteeksi. Hänellä oli pieni toivonkipinä siitä, että lääkärit onnistuisivat auttamaan. Hänelle ehdotettiin hoitokuuria, joka voisi helpottaa oireita. Mutta tuli eteen kysymys, mihin kissan voisi laittaa. Sydämessä valmiina siihen, että sairaus voisi päättyä kohtalokkaasti, Olesia päätti etsiä Barsikille uuden kodin ja hyvät omistajat. Hän laittoi nettiin ilmoituksen ja kertoi antavansa rotukissan hyvään kotiin. Ensimmäinen soittaja kysyi, miksi hän luopuu aikuisesta lemmikistä. Olesia, itsekään ymmärtämättä miksi, sanoi että hän oli raskaana ja odottaessaan oli saanut allergian kissankarvoille. Kolmen päivän päästä Barsik lähti kantokopassa ja matkatavaroineen uusille omistajille, ja Olesia meni sairaalaan… Kahden päivän päästä hän soitti uudelle omistajalle ja tiedusteli Barsikin vointia, johon pahoitellen vastattiin, että kissa oli karannut samana iltana eikä sitä löydetty. Ensimmäinen ajatus oli karata sairaalasta ja lähteä etsimään kissaa. Hän pyysi päästä ulos, mutta hoitaja torui ja komensi takaisin osastolle. Sairaalakaveri huomasi Olesian tuskan ja kysyi, mikä hätänä. Olesia itki ja kertoi koko tarinan. – Älä vielä sure, tyttö, – neuvoi laiha vanhempi nainen. – Minäkin sain huonon diagnoosin, mutta poikani, bisnesmies, järjesti minulle huippulekuri Helsingistä. Minä kuitenkin jäin tähän. En tiedä miten hän onnistui, mutta sain lupauksen. Pyydän, että tuo lekuri katsoo sinua myös – ehkä kaikki ei olekaan niin huonosti. – Hän silitti Olesiaa lämpimästi olkapäälle. **** Kantokopasta päästyään Barsik näki olevansa oudossa kodissa. Outo ihminen ojensi kättä… Kissan hermot pettivät ja se iski sydämensä pohjasta ja juoksi pimeään nurkkaan. – Paavo, älä vielä yritä silittää, anna sen tottua, – kuuli Barsik pehmeän naisäänen, mutta se ei ollut hänen emäntänsä. Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu sattui. Miksi emäntä antoi hänet vieraiden ihmisten käsiin, miksi hylkäsi? Kirkkaankeltaiset kissansilmät tutkivat huonetta kauhuissaan. Silloin hän huomasi avoimen ikkunan. Mustana salamana kissa syöksyi huoneen poikki ja hyppäsi ulos! Onneksi kyseessä oli vain toinen kerros ja ikkunan alla hoidettu piha. Siitä alkoi Barsikin paluumatka kotiin… ***** Huippulääkäri saapui Olesian luokse ja esittäytyi Maria Paavilaiseksi. Hän tutki tarkasti dokumentit ja pyysi Olesiaa makuulle, kääntymään vasemmalle kyljelle. Hän paineli ja kokeili, kysyi missä sattui ja millainen kipu oli. Sitten vielä lisää tutkimuksia. Sairaskertomusta luettiin uudelleen. Ja taas uusia lääkinnällisiä toimenpiteitä. Olesia ei odottanut mitään hyvää. Hän palasi huoneeseen, missä tuttu potilastoveri jo makasi. – Mitä ne sanoivat? – hän kysyi. – Eivät vielä mitään, lupasivat tulla uudestaan. – Jaha. Minä taas en saanut hyviä uutisia, diagnoosi piti paikkansa, – nainen sanoi hiljaa. – Olen todella pahoillani ja kiitos sinulle kaikesta, – Olesia vastasi, tietämättä miten voisi lohduttaa ihmistä, joka tietää lähdön olevan lähellä. Puolen tunnin päästä Maria Paavilainen tuli huoneeseen lääkäriryhmän kanssa. – No Olesia, minulla on hyviä uutisia. Tautisi on hyvin hoidettavissa, olen määrännyt hoidon – ole pari viikkoa sairaalassa, hoito auttaa ja tulet terveeksi, – hän hymyili. Kun lääkärit poistuivat, huonekaveri totesi: – Sepä hyvä. Olen iloinen, että ennen lähtöäni ehdin tehdä yhden hyvän teon. Ole onnellinen, tyttö. ***** Barsikilla ei ollut pohjantähteä, eikä hän tiennyt siitä. Kissa vain kulki kotiin hetken vaistolla. Reitti kohti tähtiä oli täynnä vaarallisia seikkailuja ja hassuja sattumuksia. Katuja ennen tuntematon britti muuttui päivässä vaaralliseksi petoeläimeksi terävine vaistoineen. Välttäen vilkkaat kadut Barsik eteni juosten, hiipien tai lentäen maan yllä (tai niin hänestä ainakin tuntui koirien jahdatessa), kiipesi puuhun ja jatkoi kohti päämäärää… Yhdessä pienessä pihassa, minne kissa pujahti kaupunkiliikenteen pelottamana, hän kohtasi konkari-kissan nenäkkäin. Toinen ei paljoa miettinyt, vaan tunnisti Barsikin tulokkaaksi. Kovaäänisesti sähisten paikallinen pomo ryntäsi brittikissan kimppuun, mutta Barsik puolusti itsensä rohkeasti. Tappelua ei kestänyt kauaa – pomo katosi häpeissään puskien taakse, korvansa vähän repeytyneenä. Niin sen pitikin mennä – pomo vain nostatti egoaan: Barsik taas halusi kotiin eikä mikään voinut estää paluuta. Matka jatkui. Muistaen kaukaiset esi-isät Barsik oppi nukkumaan puissa, valitsi mukavan haaran. Voi taivas, mutta Barsik oppi syömään roskiksesta ja varastamaan ruokaa muilta pihan kissoilta, joita sääliä tuntevat asukkaat ruokkivat. Kerran hän kohtasi kulkukoiralauman, joka ajoi hänet pieneen puuhun ja yritti haukkuen saada alas. Ihmiset pelastivat ja eräs nainen otti Barsikin mukaansa, houkutteli makkaranpalalla. Nälkä ja pelko sumensivat aivot, ja britti antoi pitää ja vei kotiin. Mutta… Lepäiltyään ja syötyään Barsik muisti mihin oli menossa, seurasi ovelle ja livahti ulos, jatkaen kotiin… ***** Sairaalasta kotiin päästyään Olesia kulki kotiinsa. Hänellä pyöri mielessä vanhan naisen sanat: ole onnellinen. Hän oli valtavan helpottunut, kun diagnoosi ei pitänytkään paikkaansa. Mutta sydän särki – Barsik jäi vaivaamaan. Hän ei kyennyt kuvittelemaan kodin arkea ilman kissaa ovella. Astuttuaan kotiin Olesia soitti Barsikin uudelle omistajalle ja pyysi osoitteen. Paikan päällä hän kuuli miten Barsik oli karannut ja päätti seurata jälkiä. Sanottiin, että se on mahdotonta – jo kaksi viikkoa kulunut, tuskin kotikissa selviytyi kadulla, mutta hän ei suostunut uskomaan. Olesia kulki omin jaloin, katsoi kaikki pihat, puistot ja autotallit. Hän yritti ajatella kuin kissa, joka ei ollut koskaan ollut ulkona. Hän kutsui Barsikia ja kurkisti kellarin ikkunoihin. Vasta kotia lähestyessään hän tajusi, että kissa oli hävinnyt jäljettömiin. Eihän se mitenkään voinut löytää perille – matkaa oli kaksikin tuntia. Pihalle astuessaan Olesian silmiin nousivat kyyneleet ja sydämeen sattui. Näön sumussa hän huomasi, että vastaan asteli musta kissa. “Musta kissa” välähti päässä. Olesia pysähtyi ja tajusi. Hän syöksyi huutaen: “Barsik!” Mutta kissa ei enää jaksanut juosta, vaan istui, siristi silmiään onnesta ja vingerteli hiljaa: “Pääsin!”

Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu oli kipeä. Mitä ihmettä oli tapahtunut, että emäntä antoi hänet ventovieraille ihmisille, miksi hänet hylättiin?

Kun Ellille tuparilahjaksi ojennettiin aivan musta brittiläinen kissa, hän seisoi monta minuuttia järkyttyneenä.

Vaivalla säästetty pieni yksiö Helsingissä oli vielä täynnä pahvilaatikoita ja elämän muita huolia, jotka vaativat ratkaisua. Ja vielä kissanpentu kaupan päälle

Kun Elli viimein tokeni, hän tuijotti pentua, jonka silmät olivat kuin syksyiset kantarellit, huokaisi, hymyili ja kysyi kissan antajalta:
Onko tämä kolli vai naaras?
Kolli!
No hyvä, sitten sinusta tulee Kalle, Elli totesi ja silitti pentua.

Kalle aukaisi pienen suunsa ja natisi tottelevaisesti: “Miau”…
*****
Brittiläinen, kuten pian kävi ilmi, oli oikein mukava kaveri. Siinä mentiin jo kolmatta vuotta, kun Elli ja Kalle asuivat yhdessä kuin paita ja peppu. Ja Elli huomasi, ettei Kalle ollut pelkkä tapaus, vaan oikea tunteellinen sielu ja suuri sydän.

Kalle tervehti emäntää iltaisin, lämmitti Ellin unta, kissoi mukana leffailtoina, ja pyöri jaloissa kun Elli siivosi nurkkia.

Elämä Kallen kanssa sai uusia värejä. Onhan se mukavaa, kun joku odottaa kotona, ja on joku, jolle voi nauraa ja vuodattaa kaikki maailman murheet. Ja ennen kaikkea, joku, joka tajuaa sut pelkästä ilmeestä!

Kaikin puolin elämä olisi voinut olla kuin pitkä, hupaisa saunailta, mutta…

Viime aikoina Elli huomasi oikean kylkensä kolottavan. Ensin hän epäili venäyttäneensä lihaksen, sitten syyllinen oli tietenkin liian rasvainen tavallinen suomalainen ruoka. Kun kipu lopulta vain paheni, Elli kiskaisi itsensä terveyskeskukseen.

Diagnoosi tipahti kuin märkä villasukka. Elli itki koko illan tyynyyn, ja Kalle, joka ymmärsi Ellin tunnetilan kuin suomalainen kelit, lohdutti hiljaisella kehräyksellä.

Kehräyksen tahdissa Elli nukahti. Aamulla hän päätti, ettei kerro suvulle mitään säästyy sääliltä ja “kuinka voimme auttaa sinua” -katseilta. Oli kuitenkin pieni toivon kipinä, että lääkärit voivat vielä keksiä jotain. Hänelle suositeltiin hoitoa, jonka pitäisi auttaa.

Mutta minne Kalle? Elli, joka ehti jo melkein hyväksyä kohtalonsa, päätti etsiä Kallelle uuden kodin ja hyvän isännän.

Nettiin lähti ilmoitus, jossa Elli tarjosi brittiläistä meininkiä hyvään kotiin.

Ensimmäinen soittaja kysyi, miksi Elli luopui aikuisesta kissasta. Elli vastasi itsekin ymmärtämättä miksi, että on raskaana ja saanut allergian kissankarvalle.

Kolmen päivän päästä Kalle lähti uuteen kotiin kuljetuslaatikossaan ja kaikkine tavaroineen. Elli veti kamppeensa kasaan ja suuntasi sairaalaan…

Kaksi päivää myöhemmin Elli soitti uuteen perheeseen Kallen kuulumisia tiedustellen. Hädissään pahoittelevat ihmiset kertoivat, että kissa oli karannut samana iltana, eikä häntä näy mailla halmeilla.

Ensimmäinen ajatus: sairaalasta ulos ja kissaa etsimään! Elli pyytää pääsyä ulos hoitajalta, mutta tuo katsoo tiukasti silmiin ja palauttaa huoneeseen.

Sängyn toinen koloni, silminnähden huolestunut vanhempi rouva, kysyy: mikä hätänä? Elli nyyhkytti ja kertoi kaiken.

Älä murehdi vielä, tyttö hyvä, sanoi hoikka eläkeläisrouva. Huomenna tulee huippulääkäri suoraan Helsingistä. Minullakin on huono diagnoosi, mutta poika järjesti minut toiseen sairaalaan pidin kuitenkin pintani. Lupaan pyytää, että hän tutkii sinutkin. Ehkä kaikki voikin vielä muuttua, lohdutti rouva taputtaen Elliä lempeästi olkapäälle.
****
Laatikosta ulos rynnättyään Kalle tajusi olevansa ihan vieraassa huushollissa. Joku outo tyyppi ojensi kättään silittääkseen…

Kallen hermot eivät kestäneet, vaan hän läimäytti vikkelästi tassulla ja loikkasi varjoihin.

Paavo, anna sen olla rauhassa hetken, anna sopeutua, kuului lempeä ääni mutta se ei ollut Ellin tuttu ääni.

Kissan sydän jyskytti, ajatukset ravasivat kuin saunailloissa, sielu oli hämmentynyt. Miten tämä tapahtui? Miksi Elli hylkäsi?

Kallen kantarellin väriset silmät tutkivat huonetta. Silloin hän huomasi auki olevan ikkunan. Yhdellä loikalla Kalle suhahti siitä ulos!

Onneksi oli vain toinen kerros ja alla pehmeä nurmikko. Kallen kotimatka alkoi siitä suomalaisella sisulla…

*****
Lääkäri osoittautui kolmekymppiseksi lempeäksi naiseksi nimeltä Satu Paavilainen. Hän tutki Ellin hoitokertomuksen, kehotti Ellin makaamaan kyljelleen, paineli ja koputteli, kysyi kivusta ja tuntemuksista. Sitten siirryttiin uudenlaisiin laitteisiin.

Elli ei odottanut suurta juhlaa. Hän palasi huoneeseen, missä naapuri jo lojui sängyssä.

Mitä sanoivat? kysyi nainen.
Ei ainakaan vielä mitään, lupasivat tulla takaisin.
Minulla ei ollut tuuria diagnoosi on huono, kertoi nainen.
Voi miten harmi, ja kiitos kaikesta, Elli vastasi, tietämättä millä lohduttaa ihmistä, jolle tulevaisuus oli vähän lyhyt.

Puolisen tuntia myöhemmin Satu astui paikalle muun lääkärikaartin kanssa.

No niin Elli, nyt tulee hyviä uutisia. Sinuun vaiva on hoidettavissa, kurssi on jo määrätty. Kaksi viikkoa lepäämistä ja hoitoa, ja tiedät olevasi terve, hymyili Satu.

Kun lääkärit poistuivat, naapuri sanoi:
Ihanaa. Olen iloinen, että sain tehdä vielä yhden hyvän teon ennen kuin aikaa loppuu. Ole onnellinen, tyttö hyvä.
*****
Kallella ei ollut navigaattoria, mutta sisäinen kompassi sanoi: kotiin! Matka oli täynnä seikkailuja ja kiusallisia kommelluksia.

Hetkessä aiemmin salonkikelpoisesta britistä oli tullut katujen kuningas, jonka sisu ja vaistot olivat terästä.

Kalle karttoi vilkkaat kadut ja autot, eteni loikkimalla, kontaten ja hypähdellen. Joskus pako koirilta tuntui suoraan lentämiseltä. Puuhun kiipeäminen oli myös uusi juttu.

Eräässä umpikulmassa Kalle kohtasi paikallisen kollivelhon. Britti tunnistettiin heti muukalaiseksi. Paikallinen tyrkky loikkasi Kallen kimppuun. Aristokraatti muuttui hetkessä vihaiseksi katukissaksi.

Painista tuli lyhyt, paikallinen kingi pakeni risukkoon korva ruhjeella. Eipä siinä voinut olla toisin huvittavaa egoilua, Kallella taas vaan päämääränä koti.

Kotiin kuljettiin. Kalle opetteli nukkumaan puissa haarautumien päällä.

Ja oi häpeä: ruokaa piti varastaa roskiksista ja muilta kotikissoilta, joita ihmiset ruokki säälinpuuskassa.

Yhtenä päivänä koiralauma jahtasi Kallen nuupuksiin pieneen puunrääpäleeseen. Ihmiset ajoivat koirat pois, ja rouva houkutteli nälkäistä Kallea makkarapalasella.

Kalle antoi ottaa syliin ja silittää, kunnes unohti, mihin oli menossa. Mutta lämmiteltyään, syötyään ja nukuttuaan, Kalle loikkasi perässä sisään, kun rouva avasi ulko-oven, ja jatkoi taas kotimatkaa…
*****
Sairaalasta kotiuduttuaan Elli suuntasi takaisin yksiöönsä. Mielessä kaikuivat yhä vanhan rouvan sanat: ole onnellinen! Hän oli perin juurin helpottunut sairauden hellitettyä.

Mutta sydän laahasi perässä Kalle. Elli ei voinut kuvitella tulevansa kotiin, kun ketään ei olisi vastassa narisevine “miauhakeineen”.

Heti kotiovella Elli soitti Kallen entisille omistajille ja pyysi tarkan osoitteen. Sinne päästyään hän kuuli, miten Kalle oli karannut, ja päätti lähteä jäljittämään kissaa.

Kaikki vakuuttivat, ettei se ollut mahdollista aikaa oli kulunut jo kaksi viikkoa, ja tuskin kotioloissa kasvanut kissa selviäisi Helsingissä. Elli ei uskonut sanaakaan.

Elli käveli jokaisen tien, penkoi puistot, kiersi autotallit, yritti ajatella kuin kissa, joka ei tunne kaupunkia. Hän huhuili Kallea, kurkisti kellarien pimeyteen.

Koti alkoi lähestyä, kun todellisuus iski: Kalle oli kadonnut. Oli mahdotonta, ettei street smart -kotikissa olisi hukkunut maailman menoon.

Omalle pihalle saapuessaan Elli oli surullinen, kyyneleet valmiina, rinta raskas. Silloin hän näki mustan kissan astelevan rauhassa jalkakäytävää pitkin.

“Joku musta kissa”, Elli ajatteli. Hän pysähtyi katsoi tarkemmin. Sydän löi voltteja. Yhtäkkiä Elli syöksyi eteenpäin: “Kalle!”

Kalle ei juossut vastaan, jalat olivat ihan tohjona. Hän istahti alas ja, onnessaan siristellen, natisti hiljaa: “Päästiin perille!”

Rate article
vsematerialy
Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, ja sieluun sattui. Mitä oikein oli tapahtunut, että emäntä antoi hänet vieraille ihmisille, miksi hän hylkäsi hänet? Kun Olesialle tuotiin tupaantuliaislahjaksi täysin musta brittiläinen kissa, hän oli hetken aivan järkyttynyt… Vaatimaton vanha yksiö, johon Olesia oli tuskin saanut rahat kasaan, oli vielä alkuvaiheessa ja järjestämättä. Oli muitakin huolia, jotka vaativat hänen huomiotaan. Ja sitten kissa. Kun hän tokeni järkytyksestä, hän katsoi pennun kirkkaan keltaisiin silmiin, huokaisi, hymyili ja kysyi lahjan tuoneelta vieraalta: – Onko tämä kolli vai naaras? – Kolli! – Hyvä on, kolli olet – saat nimen Barsik, – hän sanoi kissalle. Kissa avasi pienen suunsa ja vingahti kuuluvasti “Miau”… ***** Brittiläiset kissat vaikuttivat olevan varsin mukavia otuksia. Ja jo kolmatta vuotta Olesia ja Barsik elivät sulassa sovussa. Yhteiselossa selvisi, että Barsikilla oli liikuttava sielu ja suuri sydän. Se toivotti emäntänsä iloisesti tervetulleeksi töistä, piti hänet lämpimänä öisin, katsoi elokuvia kyljessä kiinni ja seurasi kuin varjo siivotessa. Arki sai uuden värin kissan myötä. Oli mukavaa, kun joku odotti kotona – joku, jonka kanssa saattoi iloita ja surra. Ja tärkeintä: joku, joka ymmärsi puolesta sanasta. Olisi voinut vain nauttia elämästä, mutta… Viime aikoina Olesia huomasi, että oikealle puolelle särki. Ensin hän ajatteli venäyttäneensä lihaksen, sitten syytteli rasvaista ruokaa. Kun kivut pahenivat, hän meni lääkäriin. Kun lääkäri kertoi diagnoosista ja tulevasta hoidosta, Olesia itki koko illan tyynyynsä. Barsik, ymmärtäen emäntänsä tilan, käpertyi hiljaa viereen ja rauhoitti kehräyksen pitkällä soinnulla. Barsikin kehräys rauhoitti, ja Olesia nukahti huomaamatta. Aamulla hän päätti olla kertomatta läheisille sairaudestaan, jottei joutuisi säälin ja avuttomien auttamisen kohteeksi. Hänellä oli pieni toivonkipinä siitä, että lääkärit onnistuisivat auttamaan. Hänelle ehdotettiin hoitokuuria, joka voisi helpottaa oireita. Mutta tuli eteen kysymys, mihin kissan voisi laittaa. Sydämessä valmiina siihen, että sairaus voisi päättyä kohtalokkaasti, Olesia päätti etsiä Barsikille uuden kodin ja hyvät omistajat. Hän laittoi nettiin ilmoituksen ja kertoi antavansa rotukissan hyvään kotiin. Ensimmäinen soittaja kysyi, miksi hän luopuu aikuisesta lemmikistä. Olesia, itsekään ymmärtämättä miksi, sanoi että hän oli raskaana ja odottaessaan oli saanut allergian kissankarvoille. Kolmen päivän päästä Barsik lähti kantokopassa ja matkatavaroineen uusille omistajille, ja Olesia meni sairaalaan… Kahden päivän päästä hän soitti uudelle omistajalle ja tiedusteli Barsikin vointia, johon pahoitellen vastattiin, että kissa oli karannut samana iltana eikä sitä löydetty. Ensimmäinen ajatus oli karata sairaalasta ja lähteä etsimään kissaa. Hän pyysi päästä ulos, mutta hoitaja torui ja komensi takaisin osastolle. Sairaalakaveri huomasi Olesian tuskan ja kysyi, mikä hätänä. Olesia itki ja kertoi koko tarinan. – Älä vielä sure, tyttö, – neuvoi laiha vanhempi nainen. – Minäkin sain huonon diagnoosin, mutta poikani, bisnesmies, järjesti minulle huippulekuri Helsingistä. Minä kuitenkin jäin tähän. En tiedä miten hän onnistui, mutta sain lupauksen. Pyydän, että tuo lekuri katsoo sinua myös – ehkä kaikki ei olekaan niin huonosti. – Hän silitti Olesiaa lämpimästi olkapäälle. **** Kantokopasta päästyään Barsik näki olevansa oudossa kodissa. Outo ihminen ojensi kättä… Kissan hermot pettivät ja se iski sydämensä pohjasta ja juoksi pimeään nurkkaan. – Paavo, älä vielä yritä silittää, anna sen tottua, – kuuli Barsik pehmeän naisäänen, mutta se ei ollut hänen emäntänsä. Kissan sydän jyskytti hiljaa rinnassa, ajatukset harhailivat, sielu sattui. Miksi emäntä antoi hänet vieraiden ihmisten käsiin, miksi hylkäsi? Kirkkaankeltaiset kissansilmät tutkivat huonetta kauhuissaan. Silloin hän huomasi avoimen ikkunan. Mustana salamana kissa syöksyi huoneen poikki ja hyppäsi ulos! Onneksi kyseessä oli vain toinen kerros ja ikkunan alla hoidettu piha. Siitä alkoi Barsikin paluumatka kotiin… ***** Huippulääkäri saapui Olesian luokse ja esittäytyi Maria Paavilaiseksi. Hän tutki tarkasti dokumentit ja pyysi Olesiaa makuulle, kääntymään vasemmalle kyljelle. Hän paineli ja kokeili, kysyi missä sattui ja millainen kipu oli. Sitten vielä lisää tutkimuksia. Sairaskertomusta luettiin uudelleen. Ja taas uusia lääkinnällisiä toimenpiteitä. Olesia ei odottanut mitään hyvää. Hän palasi huoneeseen, missä tuttu potilastoveri jo makasi. – Mitä ne sanoivat? – hän kysyi. – Eivät vielä mitään, lupasivat tulla uudestaan. – Jaha. Minä taas en saanut hyviä uutisia, diagnoosi piti paikkansa, – nainen sanoi hiljaa. – Olen todella pahoillani ja kiitos sinulle kaikesta, – Olesia vastasi, tietämättä miten voisi lohduttaa ihmistä, joka tietää lähdön olevan lähellä. Puolen tunnin päästä Maria Paavilainen tuli huoneeseen lääkäriryhmän kanssa. – No Olesia, minulla on hyviä uutisia. Tautisi on hyvin hoidettavissa, olen määrännyt hoidon – ole pari viikkoa sairaalassa, hoito auttaa ja tulet terveeksi, – hän hymyili. Kun lääkärit poistuivat, huonekaveri totesi: – Sepä hyvä. Olen iloinen, että ennen lähtöäni ehdin tehdä yhden hyvän teon. Ole onnellinen, tyttö. ***** Barsikilla ei ollut pohjantähteä, eikä hän tiennyt siitä. Kissa vain kulki kotiin hetken vaistolla. Reitti kohti tähtiä oli täynnä vaarallisia seikkailuja ja hassuja sattumuksia. Katuja ennen tuntematon britti muuttui päivässä vaaralliseksi petoeläimeksi terävine vaistoineen. Välttäen vilkkaat kadut Barsik eteni juosten, hiipien tai lentäen maan yllä (tai niin hänestä ainakin tuntui koirien jahdatessa), kiipesi puuhun ja jatkoi kohti päämäärää… Yhdessä pienessä pihassa, minne kissa pujahti kaupunkiliikenteen pelottamana, hän kohtasi konkari-kissan nenäkkäin. Toinen ei paljoa miettinyt, vaan tunnisti Barsikin tulokkaaksi. Kovaäänisesti sähisten paikallinen pomo ryntäsi brittikissan kimppuun, mutta Barsik puolusti itsensä rohkeasti. Tappelua ei kestänyt kauaa – pomo katosi häpeissään puskien taakse, korvansa vähän repeytyneenä. Niin sen pitikin mennä – pomo vain nostatti egoaan: Barsik taas halusi kotiin eikä mikään voinut estää paluuta. Matka jatkui. Muistaen kaukaiset esi-isät Barsik oppi nukkumaan puissa, valitsi mukavan haaran. Voi taivas, mutta Barsik oppi syömään roskiksesta ja varastamaan ruokaa muilta pihan kissoilta, joita sääliä tuntevat asukkaat ruokkivat. Kerran hän kohtasi kulkukoiralauman, joka ajoi hänet pieneen puuhun ja yritti haukkuen saada alas. Ihmiset pelastivat ja eräs nainen otti Barsikin mukaansa, houkutteli makkaranpalalla. Nälkä ja pelko sumensivat aivot, ja britti antoi pitää ja vei kotiin. Mutta… Lepäiltyään ja syötyään Barsik muisti mihin oli menossa, seurasi ovelle ja livahti ulos, jatkaen kotiin… ***** Sairaalasta kotiin päästyään Olesia kulki kotiinsa. Hänellä pyöri mielessä vanhan naisen sanat: ole onnellinen. Hän oli valtavan helpottunut, kun diagnoosi ei pitänytkään paikkaansa. Mutta sydän särki – Barsik jäi vaivaamaan. Hän ei kyennyt kuvittelemaan kodin arkea ilman kissaa ovella. Astuttuaan kotiin Olesia soitti Barsikin uudelle omistajalle ja pyysi osoitteen. Paikan päällä hän kuuli miten Barsik oli karannut ja päätti seurata jälkiä. Sanottiin, että se on mahdotonta – jo kaksi viikkoa kulunut, tuskin kotikissa selviytyi kadulla, mutta hän ei suostunut uskomaan. Olesia kulki omin jaloin, katsoi kaikki pihat, puistot ja autotallit. Hän yritti ajatella kuin kissa, joka ei ollut koskaan ollut ulkona. Hän kutsui Barsikia ja kurkisti kellarin ikkunoihin. Vasta kotia lähestyessään hän tajusi, että kissa oli hävinnyt jäljettömiin. Eihän se mitenkään voinut löytää perille – matkaa oli kaksikin tuntia. Pihalle astuessaan Olesian silmiin nousivat kyyneleet ja sydämeen sattui. Näön sumussa hän huomasi, että vastaan asteli musta kissa. “Musta kissa” välähti päässä. Olesia pysähtyi ja tajusi. Hän syöksyi huutaen: “Barsik!” Mutta kissa ei enää jaksanut juosta, vaan istui, siristi silmiään onnesta ja vingerteli hiljaa: “Pääsin!”