Allekirjoitukset rappukäytävässä
Mika pysähtyi eteisaulan postilaatikoiden kohdalle, kun huomasi ilmoitustaululla uuden paperilapun. Siinä, missä yleensä näkyi ilmoituksia mittarintarkastuksista tai kadonneista kissoista, nyt oli nopeasti nastoilla vinosti laitettu kirjoitus. Ylöspäin isolla: “Allekirjoituksia kerätään. Asialle on tehtävä jotain”. Alla viitattiin viidenteen kerrokseen ja lyhyeen listaan valituksia: yömeteliä, kolinaa, huutoa, “yörauhaa rikotaan”, “turvallisuus uhattuna”. Alhaalla jo jonossa tuttuja ja vähemmän tuttuja allekirjoituksia, osa huoliteltuja, osa sutaistuja.
Mika luki paperin kahdesti, vaikka tajusi kyllä kertalukemalla kaiken oleellisen. Kädessä jo hapuili kynää taskusta, mutta hän jätti sen siihen. Ei siksi, että olisi ollut vastaan. Hän ei vain pitänyt siitä, kun häntä yritettiin paimentaa. Hän oli asunut tässä talossa kaksitoista vuotta ja oppinut pysymään poissa rappusodista, aivan kuten talven vedosta. Omissa kiireissä riitti: työtä autohuollossa, vaihtelevia vuoroja, aivoinfarktin saanut äiti toisella puolella Helsinkiä, vaikenemaan taipuvainen teini-ikäinen poika kotona.
Rappukäytävässä oli hiljaista. Jossain ylhäällä hissin ovi tömisi vaimeasti. Mika nousi neljänteen kerrokseen, kaivoi avaimet, mutta ennen oven avaamista vilkaisi ylös mentävää portaikkoa. Siellä asui viidennessä Tarja Kallio. Parikymmentä vuotta vanhempi, olemukseltaan jäntevä, aina lyhyessä hiustyylissä ja painava katse silmissä. Hän tervehti harvoin ensin ja vastasi aina kuin häntä olisi vaivattu. Useimmiten Mika näki hänet isojen S-marketin kassien kanssa tai lattiamoppia heiluttamassa oven edessä. Joskus öisin kuului tosiaan ääniä: kolahduksia, lyhyttä huutoa, raahaamista lattiaa pitkin.
Taloyhtiön WhatsApp-ryhmää Mika luki välttämättömyydestä. Siellä kinattiin pysäköinnistä ja jätehuoneesta, mutta viime viikot keskustelu pyöri saman aiheen ympärillä.
“Onko taas kolinaa kahdelta yöllä! Lapsi säikähti!”
“Mulla aamuvuoro kuudesta. Ollut zombiena töissä. Riittää jo!”
“Ei se kolise, huonekalut siirtyy. Olen kuullut.”
“Kutsutaan konstaapeli. Hiljaisuuslaki on.”
Mika selasi ketjua sanomatta mitään. Ei hänkään ollut mikään pyhimys. Kun kolmen maissa kuului kova jysäys, Mika heräsi ja antoi ärtymyksen nousta rintaan. Silloin hän toivoi, että joku muu menisi selvittämään asian, ja hän saisi aamulla vain lukea: “Asia hoidettu.”
Illalla Mika kuitenkin laittoi chattiin kysymyksen: “Kuka kerää allekirjoitukset? Missä lappu on?”
Vastasi Tiina Uusitalo, kolmosesta, rapun vanhin. “Ensimmäisessä kerroksessa taululla, huomenna seitsemältä meillä palaveri, täytyy ratkaista tämä ennen kuin on liian myöhäistä.”
Mika laski puhelimen ja se perusinhottava tunne palasi, sama mikä koulun vanhempainilloissa: mitäpä siihen enää, kaikki päätetty ja sinut kutsutaan vain vetämään ruksi ruutuun.
Seuraavana päivänä Mika kohtasi Tarja Kallion rapussa. Tarja hinkkasi portaat ylös kahden raskaan kassin kanssa, huohotti, mutta ei pyytänyt apua. Mika nappasi toisen kassista kysymättä.
Ei tartte, Tarja tokaisi tiukasti.
Tuon kuitenkin, Mika vastasi ja käveli rinnalla.
Ylös asti oltiin hiljaa, sitten Tarja nykäisi kassinsa pois.
Kiitos, hän sanoi. Kuin ilmoittamassa läsnäolonsa.
Mika oli jo kääntymässä kotiovea kohti, kun kuuli Tarjan takaa asunnosta oudon äänen: raskasta hengitystä, voihkintaa. Tarja jähmettyi hetkeksi, avain värähti lukossa.
Onko teillä kaikki hyvin? Mika kysyi, tietämättä itsekään miksi.
On, Tarja sanoi terävästi, ja sulki oven.
Mika meni alas omaan asuntoon, mutta tuo ääni jäi päähän. Ei jyrinää, ei musiikkia vaan se tukala, ihmisen.
Parin päivän päästä Tarjan oveen ilmestyi lappu, kirjoitettu mustalla tussilla, kiinnitetty maalarinteipillä: “LOPETTAKAA ÖINEN MELU. EI ENÄÄ JAKSETA.” Mika jäi katselemaan paperia. Teippi kiilsi kuin tuore haava. Hän muisti, kuinka hänenkin lapsuudenkodin oveen joskus kirjoitettiin, kun isä joi ja huusi. Silloin Mika vihasi naapureita, jotka esittivät ettei mitään ollut, kunnes alkoivat kuiskia.
Tällä kertaa Mika nousi viidenteen ovelle. Oven takana oli hiljaista. Hän ei soittanut ovikelloa. Lappu irtosi varovasti, Mika taitteli sen taskuunsa ja kävi heittämässä pihan roskikseen ei talon roskikseen, ettei kukaan muu näkisi.
Sillä välin chattikeskustelu koveni.
“Hän tekee tätä tahallaan. Ei välitä muista.”
“Pitää häätää. Oma talo olisi parempi.”
“Poliisi sanoi: tarvitaan yhteinen valitus.”
Mika huomasi, miten nopeasti sanat “melu” ja “häiriö” muuttuivat muotoon “sellaiset”. Ei enää yhdestä yöstä vaan ihmisestä ongelmana.
Lauantai-iltana Mika tuli töistä myöhään. Hississä tuoksui ilmanraikastin, joku oli polttanut. Neljännessä kuului ylhäältä tömähdys. Ei mikään remontti vaan putoaminen. Pian vaimea naisen ääni:
Kestä vielä… kohta…
Mika nousi viidenteen. Tarjan oven raosta kajasti valo, oven alusta loisti. Mika koputti.
Kuka siellä? jännittynyt ääni.
Mika, nelosesta. Onko kaikki kunnossa…
Ovi raottui ketjun varaan. Tarja seisoi aamutakissa, poskella punainen jälki kuin pyyhitty vesipisara.
Ei mitään. Menkää vain, Tarja sanoi.
Asunnosta kuului käheä voihkaisu.
Mika ei voinut olla jatkamatta:
Tarvitsetteko apua?
Tarja vilkaisi kuin almua olisi tarjottu.
En. Mulla on hallinnassa.
Mutta tuolla joku…
Veljeni. Vuodepotilas. Tarja sanoi nopeasti, katkaisi jatkokysymykset. Menkää.
Ovi sulkeutui.
Mika seisoi käytävällä. Sisällä päässä pyöri sana “vuodepotilas”. Hän kuvitteli, miten ihminen kaatuu, miten häntä nostetaan, yön nopea ambulanssisoitto, lakanat, vettä, huonekalujen siirtely. Ja miten alempana naapurit ärsyyntyvät kuunnellessaan.
Tiinan kyläiltaan Mika meni vain koska tunsi, että olisi noloa jäädä pois. Seitsemältä porukkaa kerääntyi jo ovelle; osa tossuissa, osa päällysvaatteissa yllään vain käymässä. Puhe hiljaista, mutta tunnelma kireä.
Tiinan pikkukeittiöön ahtauduttiin. Pöydällä oli allekirjoituslista, tuloste yörauha-asetuksesta, poliisin puhelinnumero.
Tilanne näin, Tiina aloitti. Ei voida enää jatkaa näin. Meillä on lapsia, työtä. Oma verenpaine pomppaa joka yö. Ei olla ihmisvastaisia, vaan on säännöt.
Mika huomasi, miten Tiina osasi sanoa “ei olla kenenkään kimppuun” ja miten moni huokaisi.
Minä heräsin taas kahdelta, sanoi kuudennen nuori äiti. Vauva nukahti, sitten kolisi, ihan kuin kaappi olisi kaatunut. Loppuyö meni hyssytellessä.
Mulla isä leikkauksesta toipumassa. Ei saa hermostua. Kuulee, kuvittelee, että palohälytys.
Poliisi paikalle aina vaan, joku toppasi. Silloin saadaan kirjaukset.
Mika ei kokenut heidän liioittelevan. He olivat oikeasti väsyneitä.
Onko joku puhunut Tarjalle? kysyi Mika.
Minä olen, sanoi Tiina. Arroganttia vastauksia. “Jos ei kelpaa, muuttakaa muualle”, ja ovi kiinni.
Se on aina ollut tommonen, kuudennen nainen totesi. Kuin me oltaisiin velkaa hänelle.
Mika mietti kertoa veljestä, mutta laski suunsa kiinni. Oliko oikeus kertoa toisen salaisuudesta?
Ehkä siellä on ongelma… aloitti Mika.
Kaikilla on ongelmia, Tiina katkaisi. Mutta ei me silti metelöidä.
Silloin eteisestä kuului ovikello. Tiina meni avaamaan. Keittiöön asteli Tarja. Tumma takki, hiukset sileänä, kansio ja kännykkä kädessä. Ilme kireänä, mutta ei pelokas.
Täällä taidetaan puhua minusta, Tarja sanoi kuuluvasti.
Pienessä keittiössä oli yhtäkkiä ahdasta.
Keskustellaan tilanteesta, Tiina korjasi. Häiritset muita.
Häiritsen, Tarja nyökkäsi kuin omille ajatuksilleen. Hyvä. Kuunnelkaa.
Kansiosta hän latoi pöydälle lääkärinlausuntoja, hoitopäätöksiä, puhelimestaan ambulanssikutsuja.
Minun veljeni. Ensimmäisen asteen vammainen, halvaantunut infarktin jälkeen. Hän ei kävele eikä nouse. Öisin hän saa kohtauksia, putoaa sängystä. Jos en ehdi, hän tukehtuu. Käännän joka pari tuntia, muuten makuuhaavoja. Ei ole kyse huonekalusta nostan aikuisen miehen, joka painaa minua enemmän.
Ääni oli suora, mutta siinä värisi väsymyksen metalli. Mikan tarkat silmät näkivät sinelmiä käsivarsissa, kuin aidosti kantaisi.
Ambulanssi ollut kolmesti tässä kuussa. Tässä soitot, tässä hoitomääräykset. Ei minun kuuluisi selitellä, mutta kun alettiin allekirjoittaa lappuja kuin bileitä täällä järjestäisin.
Joku yski vaivautuneesti. Kuudennen äiti laski katseensa.
Emme tienneet, hän sanoi hiljaa.
Koska kukaan ei kysynyt, Tarja katkaisi. Kirjoititte oveen, riehuitte ryhmässä, keräsitte nimilistaa. Mitä toivoitte? Että vien sairaan portaikkoon, että olisi helpompi nukkua?
Ei kukaan niin sanonut, Tiina tuhahti. Mutta on laki. Yörauhan pitää olla.
Laki, Tarja naurahti karusti. Haluatteko, että soitan joka kerta ambulanssin ja poliisin? Kirjaatteko silloin, että kannan ketään? Todistaisitteko?
Ei tätä kukaan kestä, isä urheiluvaatteissa sanoi, ääni murtui. Kerroin, että minun isäkin on sairas. En pysty kuuntelemaan tuollaista joka yö.
Kestätkö muka minäkään? Tarja katsoi suoraan. Kuvitteletteko, että haluan valvoa?
Huoneessa tuli hiljaista. Mika tahtoi sanoa jotain helppoa, mutta tiesi ettei nyt ollut helppoja sanoja.
Tiina huokaisi:
Kyllä sinäkin ymmärrät, että tämä on raskasta muillekin. Jos olisit sanonut alusta…
Mitä olisin sanonut? Että veljeni voi kuolla yöllä? Tarja sulki kansion. En minä pyytämään osaa. Ei olisi edes ketään, keneltä pyytää.
Mika tajusi sen olleen totta. He olivat vierekkäin, mutta eivät lähellä. Vain ovia.
Huudetaan vähemmän, Mika nousi ääneen. Ääni käheä. Nyt joko riitelemme tai yritämme yhdessä keksiä joku edes vähän reilu vaihtoehto.
Katseet kääntyivät Mikaan. Hän ei halunnut olla huomion keskipisteessä, mutta myöhäistä jo.
En ole laittanut nimeä, enkä aio laittaa. Se ei ratko mitään, luo vain vihollisen. Mutta ei tuota ääntä voi myöskään kieltää. Ihmisillä on oikea terveys huolena.
Tiina puri huulta.
Miten me sitten tehdään? hän kysyi.
Mika muisti yön äänen.
Ensiksi, Mika aloitti, sovitaan yhteydenpidosta. Jos Tarjan luona on yöllä iso hässäkkä, laitatko lyhyen viestin: “Ambulanssi” tai “kohtaus”? Ei selityksiä, vain tiedoksi että kyse ei ole remontista.
Ei mun tarvitse, Tarja huomautti, mutta vilkaisi Mikaa. No, jos voin, laitan.
Toiseksi, Mika jatkoi muille, jos yöllä kuuluu iso pamahdus, voi ensin soittaa Tarjalle tai koputtaa oveen ihmisenä, eikä vain valittaa. Jos ei vastaa, sitten voi miettiä muuta.
Entä jos taas haukkuu? kuudennen äiti kysyi.
Silloin ainakin tietää että toimi ihmisiksi, Mika sanoi. Sillä on väliä. Ei Tarjalle, vaan itselle.
Tiina puuskahti, mutta ei vastannut.
Vielä, Mika katsoi Tarjaan, voisiko matot ja kumitassut auttaa? Minä voin auttaa laittamaan, jos sopii.
Tarja mietti. Sänky ei liiku. Siihen on kiinnitetty nostin. Mutta mattoja… ehkä. Ja jos joku voisi joskus päivällä istua tunnin, että minä käyn apteekissa, niin se jo auttaisi…
Lause jäi roikkumaan. Joku vaihtoi asentoa.
Mä voisin keskiviikkona, kuudennen äiti sanoi yllättäen. Hän punastui, kuin nolona suostumisestaan. Äiti hoitaa mun lasta, ehdin tunniksi käydä.
Minäkin voin, urheilupukuinen mies mutisi. En yöllä, mutta päivisin.
Mika huomasi tunnelman hieman heltyvän, mutta ei katoavan.
Tiina katsoi allekirjoituslistaa.
Mitä tälle tehdään? hän kysyi.
Mika katsoi rivistöä. Siinä tuttujakin nimiä, kuten alakerran Antti.
Minusta lappu pois taululta. Jos joku haluaa tehdä valituksen, laittakoon omalla nimellä ja päivämäärällä. Ei tällä lailla “tehdään toimenpiteitä”.
Eli siis olet maan tapaista vastaan? Tiina jyrisi.
Totta kai järjestystä pitää olla, Mika vastasi. Mutta järjestys ei saa olla kuin pamppu.
Tarja nosti katseen.
Ottakaa pois, hän sanoi. En halua nähdä miten minua allekirjoitetaan.
Tiina taitteli paperin hitaan päättäväisesti. Mika ei tiennyt, johtuiko se kunnioituksesta vai siitä, että huomasi muidenkin mielipiteen muuttuneen.
Palaverin jälkeen ihmiset katosivat rappuun hiljaa. Joku yritti vitsailla, mutta vitsi kuoli. Mika kohtasi Tarjan portaikossa. Menivät alas yhtä matkaa.
Ei olisi tarvinnut sotkeutua, Tarja sanoi.
No, ehkä ei, Mika myönsi. Mutta en halunnut poliisia ja riitaa.
Eipä sillä väliä, Tarja vastasi väsyneenä. Pahenee ennen pitkää.
Mika mietti kysyä veljen nimeä, mutta ei uskaltanut. Jos yöllä tarvitsette apua nostossa… koputtakaa, olen tässä.
Tarja nyökkäsi katsomatta.
Seuraavana päivänä lappu oli poissa. Chattiin Tiina kirjoitti: “Sovittiin että Tarja ilmoittaa yötilanteista. Päiväavusta aikataulu, ilmoittaudu minulle.” Mikaa huvitti sana “aikataulu”. Liian systemaattinen heidän rappuun. Mutta pian chattiin ilmestyi viestejä: joku pääsi maanantaina, toinen perjantaina. Jotkut vain seurasivat hiljaa.
Ensimmäisenä yönä palaverin jälkeen meteli kuitenkin jatkui. Mika heräsi taas pamaukseen, sydän hypähti. Kello oli 02:17. Parin minuutin päästä chattiin tuli lyhyt viesti: “Kohtaus. Ambulanssi tulossa.” Ei hymiöitä, ei pyyntöjä.
Mika makasi hereillä ja kuunteli yläkerran askeleita, ovien kolinaa, juoksua portaissa. Hän kuvitteli, miten Tarja nosti veljeä, ettei tämä tukehtuisi. Ärtymys ei poistunut, mutta rinnalle tuli toinen, hiljaisempi tunne.
Aamulla hississä Mika kohtasi Tiinan. Hän näytti väsyneeltä.
Taas se metelöi, Tiina sanoi.
Ambulanssi kävi, Mika vastasi.
Huomasin, Tiina mietti. En tiennyt et siellä on noin pahasti. Mutta silti… Mika, en nuku enää. Sydän ei kestä.
Mika nyökkäsi. Sitä sydäntä hän ei voinut parantaa.
Korvatulpat? hän ehdotti.
Korvatulpat… Tiina hymyili alakuloisesti. Tähän on tultu.
Viikon päästä Mika nousi Tarjan ovelle päivällä, paketti kumitassuja ja paksu matto kainalossa. Tarja avasi heti, kuin olisi odottanut. Sisällä leijui lääkkeiden ja sairaalan tuoksu. Makuuhuoneessa sänky oli kiinni seinässä, siinä mies laiha, kalvakka katse katossa, mitään näkemättä. Vierellä remmistä ja metallitangosta rakennettu nostin. Sänky ei selvästi liikkunut.
Tässä matto. Sen voi laittaa sängyn alle, niin ääni pehmenee, Mika sanoi. Kumitassut jakkaran alle.
Jakkara kolisee kun laitan pottaa, Tarja sanoi. Yritän varoa, mutta kädet eivät kestä.
Mika auttoi levittämään mattoa varovasti, remmejä varoen. Takana Tarja katseli, ettei kiinnitys irronnut.
Kiitos, Tarja sanoi. Tällä kertaa sana kuulosti erilaiselta.
Mika nyökkäsi ja oli jo menossa, kun puhelin soi. Tarja kuunteli, ilme synkkeni.
En voi nyt, minulla on… joo. Ei käy.
Sosiaalitoimi, hän selitti. Kaksi tuntia viikossa hoitajaa, jos jaksaa odottaa vuoron. Mutta minä tarvitsen apua joka päivä.
Ei Mika osannut sanoa mitään. Hän tiesi, ettei heidän “aikataulunsa” ollut ratkaisu, vain laastari.
Illalla chattiin joku kirjoitti: “Miksi meidän pitäisi auttaa? Se on heidän asiansa.” Vastauksia tuli: osa ymmärtäviä, osa vihaisia, osa vain pisteitä.
Mika luki, mutta ei osallistunut. Väsymys hiipi, ei Tarjaa kohtaan, vaan siitä, miten jokainen ihmisen auttaminen kääntyi aina oikeustaisteluksi.
Parin päivän päästä ilmoitustaululle ilmestyi uusi lappu. Ei “toimia”, vaan taulukko: viikonpäivät, kellonajat, nimiä. Alhaalla Tarjan numero, maininta: “Yöllä ilmoitus chatissa. Jos joku pystyy auttamaan nostossa tai odottamaan ambulanssia, olkaa yhteydessä.” Lappu oli siisti, suora.
Mikasta tuntui, että yhtä lailla inhosi tätä lappua kuin aiempaa. Nyt tunne oli erilainen: rappu oli tunnustanut, että oven takana voi olla hätä, mutta siitäkin tehdään kohta kohta aikatauluun.
Yhtenä yönä Mika lopulta meni yläkertaan. Jytinä oli kova, kuuli kuinka Tarja kirosi hampaat irvessä, ei naapureille vaan ruumiille, joka ei tottele. Mika koputti. Tarja avasi. Ilman ketjua.
Auta, Tarja sanoi suoraan.
Mika astui sisään, riisui kengät. Sängyssä veli makasi lattialla, hengittäen raskaasti. He yhdessä nostivat hänet sänkyyn, hitaasti, laskien hengityksiä. Mikan kädet tärisivät rasituksesta. Tarja ei itkenyt, ei kiitellyt, vain suoristi tyynyn ja tarkisti hengityksen.
Kun Mika palasi portaisiin, hän kuuli jonkun alempana avaavan oven ja kurkistavan. Hiljaa, varovasti. Ovi meni kiinni. Kukaan ei tullut auttamaan, eikä kukaan huudellut. Rappu pidätti hengitystä.
Aamulla alakerran Antti, joka oli aiemmin allekirjoittanut. Hän vältti katsetta.
Mä silloin… tuli nimikin laitettua. Kun ärsytti. Ei tiennyt, en olisi…
Tiedän, Mika keskeytti. Mutta ei sillä enää väliä, tiesitkö vai et. Vain sillä, mitä nyt tehdään.
Antti nyökkäsi, mutta hänen sisällään pysyi jotain jääräpäistä, kuten ihmisessä, joka ei helposti tunnusta virheitään edes itselleen.
Sovittu kompromissi toimi ei täydellisesti, mutta toimi. Yöllä chattiin ilmestyi joskus “Ambulanssi” tai “Kaaduttu”. Vihaisia viestejä öisin tuli harvemmin, enemmän aamulla, tunteiden laannuttua. Jotkut kävivät Tarjan luona, jotkut katosivat ensimmäisen avun jälkeen. Tiina piti taulukkoa, mutta välillä siihen tuli tyhjiä rakoja.
Mika huomasi, että talossa puhuttiin vähemmän. Tervehdittiin varovaisemmin, jokainen sana kuin uusi mahdollinen kiista. Uhkaavia lappuja ei enää ilmestynyt, mutta vanha keveyskin oli poissa. Jopa lamppukeskusteluissa kuului: “Kunhan ei taas mene tähän…”
Eräänä iltana Mika tapasi Tarjan hissillä. Tarjalla oli lääkepussi ja pieni termari. Katse harmaa väsyksestä.
Miten hän voi? Mika kysyi.
Elossa, Tarja vastasi. Tänään hiljaista.
He nousivat yhdessä. Nelosessa Mika jäi, mutta pysähtyi.
Jos jotain tulee… koputa.
Tarja nyökkäsi ja sanoi hiljaa:
Silloin siellä tapaamisessa… en meinannut loukata teitä…
Hän keskeytti ja viittoi käsillään.
Ymmärsin kyllä, Mika sanoi.
Oven sulkeuduttua Mika jäi hetkeksi käytävään, otti avaimet, riisui kengät, asetteli ne eteismatolle. Kotona oli hiljaista. Poika kuulokkeet päässä, äiti soitti ja kysyi milloin hän tulee.
Mika katsoi puhelinta, sitten ovea, jonka takana alkoi portaikko. Hän mietti niitä papereita, jotka voivat muuttaa ihmisiä: toiset nimilistoja vastaan, toiset aikatauluiksi niille, jotka tulevat tunniksi auttamaan. Välissä on vähemmän matkaa kuin naapureilla seinän takana.
Illalla chattiin joku kirjoitti: “Kiitos avusta tänään. Älkää puhuko henkilökohtaisuuksia ryhmässä. Jos tarvetta, laittakaa viesti erikseen.” Viesti hautautui nopeasti jäte- ja hissikeskusteluihin.
Mika laittoi puhelimen pois ja meni keittämään teetä. Hän tiesi, että yöllä ehkä taas heräisi. Ja tiesi, ettei ajattelisi enää vain omaa untaan. Ei se tehnyt hänestä parempaa. Se vain teki hänestä osallisen.
