Menen naimisiin, mutta en tämän komistuksen kanssa. Kyllä, hän on kaikin puolin upea nuori mies. Mutta ei minun. ”Taaskin äiti tuli miesystävänsä ja jonkun toisen miehen kanssa. Kaikki jo hieman päihtyneitä – istahdin Irina-nimisenä nurkkaan yöpöydän viereen. – Eikä ole minne mennä, ulkona jo lunta. Olen niin kyllästynyt tähän elämään. Kesällä saan peruskoulun päätökseen ja lähden kaupunkiin. Pääsen opettajakoulutukseen ja minusta tulee opettaja. Kaupunkiin on vain kymmenen kilometriä, mutta aion asua opiskelija-asuntolassa.” Äiti ja vieraat asettuivat keittiöön. Kuului pulloa ja makkaraa. Tyttö nieli tahtomattaan syljen. – Odotahan, sinä! – kuului äidin ääni. – Mitä sinä kursailet? – Teitä on kaksi… – Etkö muka ole ennen ollut kahden kanssa, – sanoi Mikhail, äidin miesystävä. Kuului astioiden kolinaa. Rapinaa, huohotusta. Irina painautui tiiviimmin nurkkaan. Hälinä tyrehtyi äkisti. – Kuule, Mikko, hän nukkuu, – sanoi miesystävä. – Itsehän sanoit, hyvä tyttö, mutta minulla on jotain häntä kohtaan… – Kuule, sillähän on tytär… – Mikä tytär? – Irka, ja hän on jo iso. Varmaan piiloutunut huoneeseen. – Tuo hänet tänne, – iloitsi Mikko. – Irka, missä olet? – äidin miesystävä astui huoneeseen, näki Irinan ja irvisti. – Tule istumaan kanssamme! – Viihdyn ihan hyvin täälläkin. – Mitä sinä ujostelet? – Mikhail yritti ottaa tytön käsivarrelleen. Irina nappasi yöpöydältä maljakon ja iski sen äidin miesystävän päähän. Kuului lasin särkyä. Irina syöksyi ulos huoneesta. – Ottakaa hänet kiinni! – Mikhail huusi, mutta tyttö oli jo eteisessä. Ei aikaa laittaa kenkiä, hän huiskahti pihalle sukkasillaan, vanhoissa shortseissa ja t-paidassa. Miehet lähtivät perään. Kylä oli hiljainen. Minne juosta illalla lumessa? Takana huudettiin. Suuressa omakotitalossa, jonka ohi Irina juoksi, alkoi koira haukkua. Pian joku huusi koiralle. Irina juoksi portille ja alkoi koputtaa. Oven avasi noin nelikymppinen mies. – Auttaisitko? – tyttö sanoi hiljaa anovasti katsoen miestä. – Tule! – mies tarttui Irinan käteen ja sulki oven. – Oleg, kuka siellä on? – nainen tuli kuistille. – Tässä, – isäntä nyökkäsi tytön suuntaan. – Perässä juoksee miehiä. – Nopeasti sisään! – nainen otti Irinan kädestä. – Kerrot kaiken kohta. – Irka, tule nätisti! – Mikhail huusi ulkoa. – Oleg, älä sekaannu! – emäntä huusi. – Tule sisään! Ulkona kuului huutoa, pihalta koiran haukkua. – Poliisiin pitää soittaa, – nainen otti puhelimen. – Polina, ei tarvitse. Hoidan tämän. Ne taitaa olla kylän omia. – Miten aiot hoitaa? – Asiallisesti. Rauhoita tyttö! Isäntä otti kassin ja meni jääkaapille. Laittoi sinne pullon ja makkaran. Ulkona hän silitti koiraa ja meni miehet vastaan. Mikhail ryntäsi hänen luo: – Anna Irka! – Tässä, nappaa ja painu pois! – Mitäs täällä? – mies avasi kassin, kasvoille ilmestyi hymy, nyökkäsi kaverille. – Mennään, Mikko! *** – Minun nimeni on Polina Sergejevna, – nainen laittoi veden kiehumaan. – Istuhan alas, kerro kuka olet ja mitä tapahtui. – Minä olen Irina, – tyttö aloitti, hampaat kalisten. – Asun tällä kadulla, mutta aivan toisessa päässä. – Oletko Kiran tytär? – Olen. – Olemme vasta muuttaneet, mutta äidistäsi olemme jo kuulleet. Tyttö laski päänsä ja alkoi itkeä. – Älä nyt itke! Nainen tuli ja painoi tyttöä rintaansa vasten. Tämä ele oli Irinalle outo. Hän puristi naista ja itki entistä enemmän. – Hyvä, hyvä! Ja nyt juomme teetä. Isäntä tuli takaisin: – Kyllä, sain ne ulos. – Mitä tehdään tämän kaunottaren kanssa? – Polina nyökkäsi tytölle ja hymyili. – Huomenna mietitään! Nyt juodaan teetä ja kylvetetään hänet. – Haluatko syödä? – Polina toi eteen teekupin, hymyili taas. – Näen, että haluat. Pöytään ilmestyi voileipiä ja kaakun jämät. – Syö, syö! – isäntä hymyili, kun tyttö tuijotti ruokaa. Enempää ei udeltu. Kunnioittavasti eivät katsoneet häneen, huomaten ujostelun. Kun ateria oli ohi, Polina vei vieraan kylpyyn. – Peseydy, laita tämä kylpytakki päälle! *** Irina toivoi vain, ettei häntä heitettäisi ulos yöllä. Ihanaa vain makailla lämpimässä vedessä, kun ulkona on kylmä. Kohta pitäisi jo nousta, isäntäväki odottaa. Tuli ulos. Mies ja vaimo istuivat olohuoneessa sohvalla. Tyttö hymyili anteeksipyytäen. – Kiitos! – Kuule Irina, – emäntä aloitti. – Sinua ei taida kukaan hakea. Ei taida tehdä mieli palata kotiin. Tyttö laski pään syvään. – Huomenna meidän pitää lähteä aikaisin… – Ymmärrän, – Irina laski päätä vielä alemmas. – Jäät yksin. Älä avaa ovia kenellekään! Pihalle ei tule kukaan muuta kuin meidän Jack. Ymmärrätkö? – Kyllä! – tyttö huudahti tunteellisesti. – Voit tehdä meille vaikka borssikeittoa huomiseksi, – Oleg Romanovits virnisti. – Osaatko? – Osaan, – Irina kiirehti puhumaan, yhä peläten, että hänet häädetään. – Olen hyvä kokki. Osaan myös siivota. – Siivoa jos jaksat, – Polina myöntyi. *** Irina heräsi aamulla talonväen kanssa. Makasi hiljaa peläten, että hänet häädetään. Kohta pihalla kuului auton ääni. Sitten kaikki hiljeni. Nousi. Peseytyi. Keittiössä kuuma teekannu, pöydällä leipää, makkaraa, juustoa. Työtasolla sian kylkiä. Aamupala. Siivous. Pöydät puhtaiksi. Lattiat pesty. Eteisessä näki imurin. Käynnisti ja imuroi. Pian imuri hiljeni… – Mitä tämä oikein on? – kuului ääni takana. Irina kääntyi nopeasti. Pitkä komea nuorukainen, ehkä 18, tummissa silmissä uteliaisuutta. – Minä siivoan, – Irina mumisi. – Kuka olet? – Oho…, – poika pudisti päätä, otti taskusta puhelimen: – Äiti, olen kotona. Kuka tämä on? – Poika, anna tytön asua meillä vähän aikaa. – Minulle se on ihan sama. Poika laittoi puhelimen pois. Katsoi Irinaa päästä varpaisiin ja meni keittiöön. – Tuonko teetä? – tyttö tarjosi. – Osaan kyllä itse. *** Irina siirsi imurin pois. Alkoi pyyhkiä pölyjä, kuunnellen keittiön ääniä. Poika söi, meni kylpyyn. Tuli ulos ajeltuna, partaveden tuoksussa. – Hei, isäntä, anna toinen pullo! – joku huusi pihalla. – Mitäs nyt taas? – poika meni ikkunalle. – Älkää avatko heille! – Irina huudahti hätääntyneenä. Poika katsoi kiinnostuneena tyttöä, hymyili jostain syystä ja käveli ulos. Tyttö juoksi ikkunalle. Aidan luona olivat äidin miesystävä ja kaveri huutamassa. Irina pelästyi. Kohta poika meni ulos. Miehet ryntäsivät hänen kimppuunsa. Ja äkkiä… kaatuivat suoraan lumeen molemmat, Irinan mielestä yhtä aikaa. Poika sanoi heille jotain. Miehet lähtivät pois, päät painuksissa, kohti äidin taloa. *** Poika palasi. Katsoi jähmettynyttä tyttöä, tuli viereen. – Säikähditkö? Hallitsematta itseään, Irina painautui pojan rintaa vasten ja itki. – Mikä sinun nimesi on? – poika kysyi. – Irina. – Minä olen Ruslan. Älä itke enää. Ne ei tule takaisin. *** Ruslan meni yläkertaan huoneeseensa, ei tullut alas ennen iltaa. Irina teki borssia. Istui keittiössä miettimässä. Tietysti hän halusi jäädä, näiden ihanien ihmisten luo, mutta tiesi, ettei se olisi korrektia. Isäntäväki tuli kotiin. Polina Sergejevna pudisti päätään siisteydelle. Oleg Romanovitš kehui borssia. – Taidan mennä kotiin, – Irina sanoi luovuttaneena. – Kiitos kaikesta! – Irina, asu vielä muutama päivä! – Kiitos Polina Sergejevna! Menen kotiin, – toisti tyttö. Hän astui kohti ovea ja pysähtyi. Eilistä lähtien hän oli kulkenut talossa vieraan kylpytakissa ja tohveleissa. – Tule! – emäntä otti olasta ja vei olohuoneeseen. Avaa vaatekaapin. Katsoi monta vaatetta. Otti farkut, villapaidan ja urheilutakin. – Pue nämä! Ollaan melkein samanpituisia. – Ei tarvitse… – Et kai alasti kotiin mene. Pue vain! En köyhdy. Puki vaatteet. Kurkisti salaa peiliin. Niin kauniita vaatteita hänellä ei ollut koskaan. Eteisessä emäntä puki hattua ja saappaat. – Irina, käytä hyvissä mielin! – Kiitos, Polina Sergejevna! *** Elämä palasi entisille urille. Ei kokonaan. Äiti sai töitä maatilalta. Miesystävä katosi kaverinsa kanssa. Tuli kevät. Irina istui kotona tekemässä läksyjä, kun joku koputti portille. Irina katsoi ikkunasta: Ruslan. Poika nyökkäsi, Irina syöksyi ulos. – Moi! – Ruslan hymyili. – Moi! – Äiti pyysi sinua kylään. *** Ja niin hän tuli siihen taloon, jossa oli viettänyt onnellisen päivän. – Hei Irina! – emäntä tervehti ja halasi. – Hei, Polina Sergejevna! – Tule! Mennään juomaan teetä! Emäntä laittoi tytölle teetä, istui itse pöytään. – Minulla olisi asiaa. Me lennämme miehen kanssa kuukaudeksi Turkkiin, – kasvoilla haaveksiva hymy. – Poika ei ole paljon kotona. Voisitko huolehtia talosta? Jackille ja kissalle pitäisi antaa ruokaa. Kukat kastella. Niitä on paljon. – Tietysti, Polina Sergejevna! – Hyvä, – nainen ojensi setelinippua. – Tässä kaksikymmentä tuhatta. – Polina Sergejevna, miksi? – Ota vain! Pärjämme ihan hyvin. Tule, näytän kaikki! Irina painoi mieleen ruukkujen ja kukkien paikat. Kissan ruoka, koiran liha. Sitten Polina huusi: – Ruslan! – poika tuli heti huoneestaan. – Näytä Irinalle Jack! – Mennään! – poika laski kätensä tytön olkapäälle. He menivät ulos, irrottivat Jackin ja lähtivät kävelemään. Matkalla Ruslan kertoi opiskelusta, karatesta, perhebisneksestä. Mutta Irina mietti muuta. Hän ymmärsi, että hänen ja Ruslanin välillä on yhtä suuri kuilu kuin äidillä ja Ruslanin vanhemmilla. Hyviä ihmisiä, mutta tämä ei ole Tuhkimon satu, vaan elämä. ”Kahden kuukauden päästä pääsen pääsykokeisiin, pääsen varmasti. Opiskelen, teen töitä, pyörin, mutta minusta tulee ihminen. Menen joskus naimisiin, mutta en tämän komistuksen kanssa. Kyllä, hän on kaikin puolin upea nuori mies. Mutta ei minun! Kiitollinen olen Polina Sergejevnalle vaatteista ja kahdestakymmenestä tuhannesta. Ensimmäisten viikkojen pärjään kaupungissa niiden avulla.” Sisimmässään tyttö tiesi, että juuri nyt päättyi raskas lapsuus ja alkoi uusi – vähintään yhtä vaikea aikuisuus, jossa kaikki on kiinni hänestä. He saapuivat omakotitalolle. Irina silitti Jackia kaulalta, hymyili Ruslanille ja käveli kotiin. Huomenna alkaa työ tässä talossa. Vain työtä – ja siinä kaikki!