Ystävyyden sirpaleet
23. helmikuuta
Kun tulin kotiin, tunsin harvinaisen raskasta väsymystä. Astuin eteiseen, jonka hiljaisuuden rikkoi vain kaukainen ääni olohuoneen televisiosta. Riisuin kengät veskaisesti ja annoin selkäni nojata kaapinovea vasten. En tuntenut lihasväsymystä, vaan sellaista levotonta, levollista tyhjyyttä sydämessäni, jota pelkäsin ehkä eniten.
Kävelin hitaasti keittiöön, missä Aarni istui pöydän ääressä syöden perunasoppaa ja vilkaisi televisiota aina lusikanliikautuksen jälkeen. Hän huomasi minut, nosti heti katseensa ja kysyi:
Tulitpas ajoissa kotiin. Mikä hätänä? Kaikki hyvin?
Huusin vain päätäni ja istuin hänen vastapäätään, kädet tiukasti kiedottuna ympärilleni, kuin olisin etsinyt jonkinlaista suojaa kylmältä, jota ulkona ei enää ollut mutta joka silti jyrsi rintaa. Aarni huomasi sen heti kasvoistani jotakin oli tapahtunut. Jotakin, mitä ei voinut enää lakastaa maton alle.
Ei, ei ole hyvin, sanoin hiljaa ja katseeni karkasi ulos, lumiselle kadulle. Tulin juuri Ailin luota. Me emme taida olla ystäviä enää.
Aarni asetti lusikan hiljaa lautaselle, vilkaisi minua rauhallisesti, mutta ihminen, joka on ollut kanssasi vuosia, osaa olla oikeanlaista tukea juuri silloin, kun sitä eniten kaipaat.
Mitä tapahtui? hän kysyi.
Keräsin rohkeutta ja yritin hengittää, jotta osaisin kertoa sen oikein. Koko päivä oli jännittynyt ja vain pahentunut illan lähestyessä.
Hänen miehensä, Santeri, petti. Mutta Aili hakkasi kaiken syyllisyyden toiseen naiseen. Solvasi, haukkui tätä, sanoi että “tiesi kyllä olevansa naimisissa olevan miehen kanssa mutta silti suostui”. Yritin rauhoittaa, sanoin, ettei vika ole siinä naisessa, vaan Santerissa. Mutta Aili ei edes kuunnellut minua. Huusi, ettei minä muka tue häntä vaan puolustan “moisia naisia”.
Aarni pyöritteli lusikkaa kädessään, vaikka oli varmaa, että hänen ruokahalunsa oli jo kadonnut.
Tiesikö se nainen oikeasti, että Santeri oli naimisissa? Aarni katsoi minua arvioivasti.
Ei tietenkään! huudahdin. Santeri sanoi olevansa jo eronnut, eikä näyttänyt mitään papereita tai muutakaan. Yritin selittää Ailillekin, että vika on Santerissa, joka valehteli, eikä naisessa, joka uskoi häntä.
Aarni kurtisti kulmiaan. Häntä selvästi harmitti kuunnella, miten hyvä ystävä käänsi asian ylösalaisin.
No mitä sitten?
Hymyilin katkerasti, vaikka teki mieli itkeä.
Sitten alkoi se pahin, kuiskasin. Aili kertoi meidän yhteisille tutuille, että puolustan liian intohimoisesti toista naista. “Miksiköhän? Onko Ronja itselläänkin jotakin salattavaa?” hän sanoi. Varmaan ajattelee, että olen samanlainen Tuntuupa pahalta, kun ystävä esittää vihjailevia solvauksia eikä suostu uskomaan.
Koko keittiön valtasi hiljaisuus. TV:n äänet kuuluivat vain kaukaisesti. Puristin pöytäliinaa nyrkissäni, mutta se ei antanut lohtua lainkaan. Satutti, että ihminen, jonka kanssa oli jaettu elämän hetket ja suurimmat salaisuudet, käänsi selän näin helposti.
Kaikista eniten sattuu se, että vain halusin auttaa, sanoin hiljaa ikkunan takana tanssivia lumihiutaleita katsellen. Yritin sanoa, että vika on niissä, jotka valehtelevat, ei niissä, jotka uskovat. Mutta Aili käänsi kaiken minua vastaan. Nyt puolet tutuistamme uskoo häntä. Katselevat vinoon ja kuiskuttelevat, kun kuljen ohi.
Aarni nousi pöydästä, tuli viereeni ja laski kätensä olkapäälleni. Tuntui, kuin koko maailma olisi supistunut noihin lämpimiin sormiin. Vaikka kaikki muut missä tahansa epäilisivät, tiesin että hän uskoo minuun.
Sinä tiedät kyllä, että syy ei ole sinussa, hän sanoi lempeästi painokkaalla äänellä.
Nyökkäsin, mutten saanut rauhaa.
Tietysti tiedän. Mutta vuosia kestänyt ystävyys ja näinkö se päättyy? Valheiden ja typeryyden takia. Vedän syvään henkeä. Se vain tuntuu niin epäreilulta.
*****
Seuraavat päivät kuluivat kotona. En jaksanut kohdata ihmisiä pihalla tai kaupassa. Jokainen kohtaaminen, jokainen katse, sai olon pienemmäksi ja levottomammaksi. Tuntui, että kaikki tiesivät, kaikki puhuivat selän takana.
Pidin itseni kiireisenä: järjestelin kirjahyllyä, pesin ikkunoita, pesin pyykkiä. Ajatukset kuitenkin palasivat loppumattomana silmukkana siihen, miten kaikki muuttui yhdessä silmänräpäyksessä. Kaipasin rauhaa, paikkaa missä hengittää ilman että jatkuvasti pitää varoa sanojaan ja olla tarkkana, kuka näkee ja mitä ajattelee. Ajattelin lähteä ihan minne vain, missä kukaan ei tuntisi minua tai Ailia tai koko tarinaa.
Piirsin mielessäni kuvia siitä, miten istun VR:n junassa, Helsinki jää taakse, ja edessä vain tuntematon vapaus. Mutta arki jatkui entiseen malliin. Uusi alku siihen oli vielä matkaa.
Eräänä iltana istuttiin Aarnin kanssa keittiössä. Teemuki höyrysi pöydällä, ulkona oli jo pimeää, mutta kirkkaat valot luovat asuntoon lämpöä ja turvaa. Aarni rikkoi hiljaisuuden:
Tiedätkö, mietin tässä Ehkä meidän pitäisi muuttaa. Ei välttämättä kauas vaikka vain kaupungin toiselle puolelle. Saataisiin vaihdettua maisemaa.
Katsoin häneen pitkään, yllättyneenä ja toisaalta helpottuneena, ehkä jopa toiveikkaana.
Miten se voisi auttaa? kysyin, yrittäen pitää ääneni vakaana, vaikka sydän jyskytti kuin kevätpuro.
Uskon, että se auttaisi paljon. Olet kokenut ihan liikaa. Täällä muistoja on liikaa, täällä joka kulmassa joku muistaa jonkun juorun. Uusi paikka antaisi hengähdystauon mahdollisuuden aloittaa alusta, Aarni perusteli rauhallisesti.
Hiljaisuus venytti aikaa. Mietin läpikotaisin: asunnon vaihtaminen, hyvästit kaikelle tutulle, kollegoille, pienelle arjelle, joka muuten oli turvallista. Mutta samalla mielikuvitus tarjoili kuvia uudesta asunnosta, jossa päivän ensimmäinen valo ei muistuta vanhoista loukkauksista.
No kokeillaan, sanoin lopulta ja kuulin oman ääneni hieman värisevän.
Aarnin kasvoilla kävi helpottunut hymy. Olin tehnyt päätökseni.
Hyvä. Etsitään rauhallinen paikka, vaikka luonnon läheltä, Aarni sanoi puristaen hellästi kättäni.
Niin alkoivat asunnonetsintäpäivät. Joka päivä selaimme Oikotietä ja vuokrailmoituksia, soitimme välittäjille, kävimme näytöissä, monet eivät kelvanneet yksi oli liian ahdas, toinen liian meluisa. Meillä ei ollut kiire, halusimme löytää oikeasti kodin.
Tauoilla ajatukseni palasivat Ailiin. En ollut enää vihainen ennemminkin surullinen ja pettynyt siihen, miten helposti ystävyys särkyi ja valheet voittivat.
Kerran järjestellessäni valokuvia löysin kuvan, jossa Aili ja minä loikoilimme rantakalliolla aurinkoisena päivänä. Molempien kasvot loistivat, elämä oli silloin niin yksinkertaista ja helppoa. Katselin kuvaa pitkään. “Pitäisikö yrittää vielä puhua Ailin kanssa?” vilahti päässäni. Mutta sitten muistin viimeisen tapaamisemme, syytökset ja loukkaukset ei, se tie oli loppuun kuljettu.
Kuukautta myöhemmin löytyi pieni, valoisa vuokra-asunto Espoon lähimetsän kupeesta. Uuteen kotiin muutto oli kuin pienen askeleen ottaminen kohti vapautta: lattialle aseteltiin mattoja, seinille ripustettiin uusia tauluja eivät muistuttaneet menneestä, vaan uusista päivistä.
Kun viimeinen muuttolaatikko oli tyhjä ja asunto alkoi hengittää meidän arkea, ihmettelin, miten helposti menneisyyden paino katosi oven sulkemisen myötä. Kävelin ikkunan luo ja katselin, miten pihalla koirat leikkivät ja naapurit tervehtivät toisiaan vaivattomasti. Täällä ei tarvinnut miettiä, mitä muut ajattelevat olin vain minä.
***********
Juuri ennen muuttoa päätin vielä kerran kohdata tapahtumat. Soitin Santerille ja ehdotin tapaamista Tapiolan kahvilassa kaukana tuttujen silmistä. Kun saavuin, Santeri oli jo hermostunut, pyöritteli avaimia käsissään.
Moi, hän tervehti vältellen katsettani. Olen kyllä ihmeissäni tästä.
Katsoin häntä suoraan, mietin hetken mitä sanoisin, mutta päätin olla rehellinen.
Tiedän, että olet hakemassa avioeroa. Ja tiedän, että Aili yrittää maalata sinusta pahimman mahdollisen kuvan. Mutta hänellä itselläänkin on salaisuuksia. Miksi et kertoisi oikeaa syytä tuomioistuimelle? Esimerkiksi hänen työmatkastaan Ouluun
Santeri hätkähti, puristi teekuppia kiinni. Ymmärsi heti, mistä puhuin.
Aiotko sinä?
Minä haluan vain, että totuus tulee esiin, keskeytin. Kummankin puolen kuuluu olla rehellinen. Jos riita menee oikeuteen, on reilua kertoa koko kuva. Tässä on sinulle materiaalia, jos päädyt sitä tarvitsemaan.
Annoin pöydälle kirjekuoren, jossa oli muutama valokuva ja sähköpostituloste työmatkan ajalta ei mitään kiusallista, mutta riittävän selventävää.
Santeri otti kuoren, vilkaisi sisään ja kiitti hiljaa.
En tiedä, käytänkö näitä, mutta kiitos mahdollisuudesta.
Nousin ylös, laitoin takin päälle ja sanoin rauhallisen hyvästin. Ulkona tuuli tanssitti lunta, kun kävelin pysäkille. Mietin, oliko tämä kaikki tarpeellista mutta tunsin sisälläni rauhan. Tämä oli enemmän oman vapauden ja tasapainon vuoksi kuin Ailin tai Santerin. Halusin jättää vanhan maailman taakseni, missä totuus peittyy helposti valheisiin ja ystävyys murenee.
*****
Muutossa päätin katkaista kaikki langat entiseen. Poistin Ailin numeron, poistin hänet sosiaalisesta mediasta. Se oli pieni teko, mutta tunsin, kuinka sydän keveni.
Uusi koti alkoi tuntua kodilta: ostettiin uudet verhot, ripustettiin uusia valokuvia, jotka oli otettu täällä ei niistä ajoista, jolloin kaikki tuntui helpolta ja turvalliselta.
Löysin nopeasti etätyön. Voin suunnitella päiväni itse, sain taukoja lenkkeilyyn metsässä, aikaa aivan pienille iloille. Aarni vaihtoi töitä Helsingin toiselle laidalle, mutta sopeutui hyvin, kehui uusia työkavereita.
Tutustuimme uusiin naapureihin ja opettelimme uuden alueen tavalliset käytännöt tervehdys pihalla, hetki juttelua kaupassa. Ei juoruja, ei uteliaita katseita: täällä olin vain minä.
Eräänä iltana istuimme Aarnin kanssa parvekkeella teekupit kädessä. Viileä ilta oli pehmeä ja hiljainen. Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin:
Uskoisin, että tämä oli ainoa oikea ratkaisu niin muutto kuin se, että kerroin Santerille.
Aarni ei analysoinut vaan nyökkäsi ja veti minut kainaloonsa.
Teit kuten sydämesi sanoi. Se riittää.
Nostin katseeni taivaalle, joka hehkui oranssin ja vaaleanpunaisen sävyissä. Siellä, entisen elämän äärellä, oli Aili tarinansa ja solvaustensa kanssa. Täällä oli rauha, hiljaisuus ja lupaus uudesta alusta: elämä ilman valheita ja pakkoa todistella itseään niille, jotka eivät kuitenkaan kuuntele.
****
Puolen vuoden kuluttua seisoin aamulla olohuoneen ikkunassa ja katselin, kun aurinko värjäsi katot kultaisiksi. Join lempiteetäni ja mietin, miten elämä oli lopulta asettunut aloilleen. Etätyö sujui hyvin, oli aikaa pienillekin harrastuksille, ja kävin nyt akvarellikurssilla kahdesti viikossa siinä pääsi maalaamaan uloskin, näkemään maailmaa uusin värein.
Eräänä iltana osui puhelimeen Lilan vanhan kollegan viesti:
Moi Ronja! Tiedätkö miten Ailin tarina päättyi? Törmäsin hänen naapurinsa ja”.
Kun luin viestin, tunsin kummallisen lämmön. En ollut kaivannut Ailin uutisia, mutta nyt uteliaisuus heräsi.
Aili yritti saada avioerossa kaiken, palkkasi kalliin lakimiehen, selitti olevansa uhri. Mutta Santeri toi esiin sellaiset faktat, ettei Ailin rooli uhrina mennyt läpi. Oikeus antoi lähes kaiken Santerille yritykset, asunnon. Ailille jäi vain auto ja ehkä puolet yhteisestä tilistä.
Laskin puhelimen alas. Ei vahingoniloa, vain helpotuksen tunne siitä, että totuus oli viimein tullut esiin.
Aarni astui viereen, halasi olkapäästä.
Ajatteletko jotain?
Sain tietää Ailin kohtalon. Hän menetti melkein kaiken. Se vain tuntuu oikeudenmukaiselta.
Aarni nyökkäsi eikä jatkanut. Tärkeintä oli vain, ettei minun tarvinnut enää kantaa menneiden riitojen taakkaa.
Illalla kävelin pidemmän lenkin metsässä, hengitin rauhassa ja katselin uutta aluetta: syksyiset lehdet, valaistut ikkunat, lämmin tunnelma. Olin oppinut jättämään menneet taakse.
Matkalla penkille, pysähdyin hetkeksi ja ajattelin: minä en ole enää se Ronja, joka pelkäsi muiden mielipiteitä tai pyysi anteeksi, jos oli eri mieltä. Olen nyt aikuinen ja vahvempi.
Seuraavana päivänä soitin Lilalle ja kiitin.
Nyt tuntuu oikeasti, että tämä tarina on päätetty, sanoin ikkunasta ulos katsellen.
Hyvä niin, Lila vastasi. Monet ovat jo muuttaneet mieltään sinusta.
Ihan sama, hymyilin tärkeintä on, että olen löytänyt oman rauhani.
Niin yksinkertaista se oli.
Illalla Aarni tuli töistä kotiin. Halasin häntä, haistoin tutun tuoksun ja tiesin, että tässä on kaikki, mitä koskaan tarvitsen.
Kaikki on nyt paikoillaan, kuiskasin.
Niin on, Aarni hymyili ja silitti hiuksiani.
Syötiin yhdessä, suunniteltiin viikonloppua Nuuksioon ja nautittiin rauhasta. Lumihiutaleet peittivät kaupungin illalla hiljaa, valo täytti kodin. Tuntui, että menneet pahat muistot olivat viimein pyyhitty pois.
Tämä uusi elämä tuntui oikealta täällä, uuden alun keskellä, ei tarvinnut kantaa menneisyyttä eikä pelätä tulevaisuutta. Vain olla oma itsensä.
Tämän kaiken jälkeen ymmärrän: tärkeintä oli uskaltaa astua eteenpäin ja jättää taakse se, mikä satutti. Kun pitää kiinni omasta rehellisyydestään ja sydämestään, uusi alku on aina mahdollinen.
