Sirpaleita ystävyydestä
Sinä iltana, kun Maarit palasi kotiin, oli sellainen olo että sydän olisi täynnä kiviä. Hän avasi asuntonsa oven Helsingin Vallilassa, riisui nahkasaappaansa ja jätti ne ovensuuhun. Liikkeitä ei voisi sanoa reippaiksi lähinnä väsyneiksi ja harkituiksi, sellaiseksi kuin ihminen on, kun pää on täynnä ajatuksia. Kotona oli harvinaisen hiljaista, vain keittiöstä kuului vaimea MTV3:n ääni, jonka äärelle hänen miehensä Lauri oli istahtanut iltapalalleen.
Maarit seisoi hetken eteisessä, keräillen itseään. Tavallisesti kotona rauhoittuminen kävi helposti, mutta tänään se tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta.
Lopulta hän keräsi itsensä ja käveli keittiöön. Lauri istui pöydän äärellä, sininen Teema-lautanen edessään, syömässä kohteliaan verkkaisesti kaurapuuroaan ja vilkaisi tv:tä ohimennen. Heti kun Maarit astui huoneeseen, Lauri nosti katseensa ja hymyili varovasti.
Sinä tulit aikaisin. Onko kaikki kunnossa? hän kysyi pehmeästi.
Maarit rojahti istumaan miestään vastapäätä, kiersi kätensä ympärilleen aivan kuin hakisi lämpöä.
Ei, kaikki ei ole, Maarit vastasi hiljaa, katsoen sivuun. Olin juuri Kertun luona. Ja me… Me ei taideta enää olla ystäviä.
Lauri laski lusikkansa alas. Ilmeestä näki, että nyt ollaan tosissaan. Hän ei kiirehtinyt kysymyksillään vaan jäi vain katsomaan, että olen tässä, kerro jos haluat.
Mitä tapahtui? hän kysyi lopulta varovaisesti.
Maarit huokaisi ja katsoi ikkunasta pimeälle kadulle.
Kaikki johtuu siitä Kertun miehestä. Kuvittele, että Matti petti Kerttua. Ja Kerttu syytti siitä sitä toista naista, ei miestä. Kerttu haukkui sitä naista ja sanoi, että sinähän tiesit Matin olevan naimisissa, miksi silti menit hänen kanssaan. Mä yritin rauhoitella, muistuttaa että Matti on se, joka on ollut epäreilu… Mutta eihän se kuunnellut. Vaan kimpaantui, väitti että mä en tue häntä, että olen sen petturin puolella.
Lauri pyöritteli lusikkaa sormiensa välissä, ruokahalu selvästi mennyt. Silmät siristyneinä hän kysyi:
Oliko se toinen nainen ihan tietämätön siitä, että Matti on naimisissa?
Maarit huitaisi kädellään syrjään koko ajatuksen.
Ei sillä naisella ollut aavistustakaan! Matti selitti olevansa eronnut, mutta ei tietenkään näyttänyt mitään papereita. Mä yritin selventää Kertulle, että Matti tässä on vastuussa, ei se toinen nainen. Että oikea osoite suuttumukselle on Matti. Sitten Kerttu huusi minulle, väitti että puolustan tuollaisia akkoja koska itsellänikin on jotain salattavaa.
Laurin ilmeestä näki, että nyt meni yli. Hän nosti kulmiaan ja sanoi:
Kylläpä menee pitkälle. Miten se siitä jatkui?
Maarit virnisti katkerasti.
No, sitten Kerttu alkoi kertoa meidän yhteisille ystäville, että puolustan sitä toista naista liiankin kiivaasti. Miksi Maarit nyt hyppää moisen puolustajaksi, oliskohan hänellä itselläänkin puhtaat jauhot pussissa? Ajattele nyt! Ystävyyden pitäisi olla turvasatama, mutta minua syyllistetään ja vihjaillaan kaikkea.
Tuli sellainen ikävä hiljaisuus. MTV3 jupisi taustalla Höökkiä, mutta Maarit nypläsi pöytäliinan reunaa, ja tuntui että hiljaisuus oikein painoi rintaan.
Pahinta on, että halusin vain auttaa, Maarit kuiskasi pian. Olisin halunnut, että hän kohdistaisi vihansa oikeaan ihmiseen. Mutta kaikki meni ihan väärinpäin. Nyt puolet kavereista uskoo Kertun tarinoihin ja mulkoilee mua. Ne puhuvat selän takana.
Lauri nousi hitaasti ylös, kumartui halaamaan takaa päin. Hänen läsnäolonsa oli lämmin, turvallinen ja Maarit tunsi hetken olevansa turvassa.
Sinä tiedät mikä on oikeus ja totuus, Lauri sanoi ja rutisti vielä lähempään.
Tiedän, Maarit nyökkäsi. Mutta silti se sattuu. Yksi tärkein ystävyys mennyt näin valheeseen ja typeryyteen Voi että.
*****
Maarit pysytteli seuraavat päivät enimmäkseen visusti kotona. Ajatus siitä, että pitäisi kohdata joku naapureista pihalla, kaupassa tai pysäkillä, aiheutti ahdistusta. Oli kurjaa huomata, miten ihmiset vaikenivat hänen tullessaan tai vaihtoivat puheenaihetta. Sisällä hän koitti viihtyä järjesti kirjahyllyä, käytti imuria ja veti kaikki kaapit auki, laittoi uunissa jotain vähän haastavampaa. Silti ajatukset kiersivät kehää saman teeman ympärillä: miten kaikki muuttui niin tyhjästä ja lopullisesti.
Päässä pyöri ajatus, että olisi pakko päästä pois, edes hetkeksi kauemmas. Jättää Helsinki taakse, lähteä jonnekin, missä kukaan ei tunne eikä tiedä nimeä. Kävellä vierailla kaduilla ilman katseita ja supinoita. Unelmissa Maarit näki itsensä hyppäämässä junaan, ikkunasta vilahtelevat maisemat. Mutta toistaiseksi hän oli juurtunut kotiinsa, vielä.
Eräänä iltana, kun pihalla pyrytti hiljaista lunta, Maarit ja Lauri joivat keittiössä iltateet kuuman mustaherukkamehun kera. Jossain kohtaa Lauri sanoi miettineensä, jospa he muuttaisivat. Jopa toiseen kaupunginosaan vaikka Oulunkylään tai Kumpulaan, joissa olisi enemmän puistoja ja uutta tekemistä.
Maarit katsoi hämmentyneenä miestä. Ajatus muutoksesta iski jännityksen vatsanpohjaan.
Auttaisiko se muka? hän kysyi varovaisesti.
Olen ihan varma, Lauri sanoi lempeästi. Täällä kaikki muistuttaa sinua tästä ystävädraamasta. Jos muutetaan, pääset irti niistä kuvioista, saat tilaa hengittää ja keräillä voimia.
Maarit jäi miettimään. Jouduttaisiinko kuitenkin jättämään mukava koti, muutama tuttu ja turvallinen asia? Vai olisiko muutto oikeasti avain uudenlaiseen vapauteen?
Okei, kokeillaan, hän sanoi ohutta päättäväisyyttä äänessään.
Laurin kasvoille nousi helpotuksen hymy. He päättivät katsella rauhassa asuntoja jostakin rauhallisemmasta kaupunginosasta.
Kämppien etsiminen ei ollut niin yksinkertaista kuin Maarit kuvitteli. Kuvat lupasivat aina liikaa osa asunnoista oli pimeitä, osa sijaitsi ison tien varressa tai liian syrjässä. Mutta he ottivat asiat rauhassa, käyden näytöissä ja vertaillen vaihtoehtoja. Lauri hoiti paperiasiat, Maarit mietti, voisiko kyseisestä asunnosta tulla koti.
Näiden viikkojen aikana Maarit mietti paljon myös Kerttua ja kaikkea, mikä oli mennyt pieleen. Hän muisteli sitä iloa ja sitä luottamusta, mikä oli joskus ollut itsestäänselvyys heidän välillään. Nyt jäljellä oli vain katkeruus ja syvä hämmennys.
Kun Maarit kerran selasi vanhoja valokuvia, esiin tuli kuva, jossa hän ja Kerttu nauroivat itkuun saakka Hietaniemen rannalla. Silloin elämä oli yksinkertaista, huoletonta. Maarit tunsi kaipauksen niihin päiviin. Hetken hän mietti, olisiko pitänyt vielä yrittää sopia. Mutta muisti sitten viimeisen, riitaisen keskustelun ja kaikki haukut. Ei, ei ollut enää mitään tehtävissä.
Lopulta he löysivät kahden viikon etsinnän jälkeen valoisan pikkukaksion Käpylästä. Rauhallinen, paljon puita, pikkuinen puisto nurkan takana, sopivasti palveluita mutta ei liikaa hälinää. Asunto oli juuri sopiva heille pieni, mutta valoisa ja lämmin.
Muutto kesti useamman päivän. Maarit ja Lauri pakkasivat tavarat kaikessa rauhassa, järjestelivät keittiönkaapit, miettivät mihin seinälle laittaa vanha Sibelius-juliste. Pikkuhiljaa karisipahan vanhat tavarat ja menneet muistot tilaa uusille, paremmille.
Tavaroita purkaessa ja uutta asuntoa laittaessa Maarit tunsi, miten ahdistus ja jännitys pikkuhiljaa väistyivät. Tämä oli heidän uusi pesänsä ilman turhia menneisyyden painolasteja.
*****
Ennen lopullista muuttoa Maarit teki vielä yhden asian, jota jäi jälkeenpäin itsekseen pohtimaan. Hän päätti tavata Kertun entisen miehen Matin, kertoakseen, että jos oikeuteen asti mentäisiin, kaikki kortit olisi hyvä olla pöydällä, ei vain hänen petturuutensa.
He sopivat tapaamisen pieneen kahvilaan Arabiassa. Maarit tuli paikalle etuajassa, tilasi mustikkapiirakkaa ja teetä. Matti oli hermostunut, hypisteli paidan kaulusta.
Moi, Matti sanoi lyhyesti. En osannut odottaa tätä.
Mä kuulin, että olette nyt eroamassa ja Kerttu kerää todisteita sinun mokistasi, Maarit sanoi suoraan. Mutta tiedän, ettei hänkään ollut mikään virheetön enkeli. Muistat varmaan hänen työmatkansa Turkuun.
Matti jähmettyi. Muutaman hetken kuluttua hän sanoi:
Tarkoitatko, että minunkin kannattaa tuoda jotakin esiin?
Haluan vaan, että sinulla on samat mahdollisuudet. Että oikeus näkee kokonaisuuden. Ei se ole oikein, että vain sinua syytetään.
Maarit ojensi pöydän yli kirjekuoren, jossa oli muutama kuva ja sähköpostituloste, tarpeeksi että Kertun virheetön vaimokuva saattaisi romahtaa, jos tilanne vaatisi.
Kiitos, Matti sanoi äänessä vaikea kiitos, ihan kuin ei olisi tiennyt miten tilanteeseen suhtautua. En tiedä, käytänkö tätä. Mutta kiitos kun annoit mahdollisuuden.
Keskustelun jälkeen Maarit käveli ulos, Helsingin vilpoiseen iltaan. Sisällä velloi sekalainen joukko tunnelmia: helpotusta, haikeutta, halua jättää kaikki lopullisesti taakse.
Kotona Maarit poisti Kertun numeron puhelimestaan, poisti kaikki yhteydet Someista. Se ei vienyt kuin minuutin, mutta olo oli heti aavistuksen kevyempi.
*****
Niin, alkoi uusi arki uudessa osoitteessa. Maarit sai etätöitä, mikä sopi hänelle paremmin kuin hyvin. Lauri löysi työpaikan läheiseltä Pasilan toimistolta, työmatka piteni hieman, mutta maisemat vaihtuivat ja uudet työkaverit olivat ystävällisiä.
Kämpästä rakentui vähitellen koti: olohuoneen ikkunasta näki mäntyjen latvat, keittiön pöytään asettuivat uudet Arabian mukit. He kiertelivät kävellen uusilla kaduilla, etsivät parhaat kahvilat ja söivät usein leipomosta haettua tuoretta ruisleipää aamuisin. Täällä kukaan ei mulkoillut, kukaan ei kysellyt epämukavia kysymyksiä.
Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan Maarit pystyi hengittämään ihan vapaasti.
Eräänä iltana, kun Lauri tuli kotiin tuoden tuoreita korvapuusteja, Maarit istui olohuoneessa, tuijotti auringonlaskua ja sanoi hiljaa:
Tiedätkö, ehkä tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Muutto, uuden alun hyväksyminen ja että mä kerroin Matille mitä tiesin.
Lauri istui viereen, painoi Maaritin olkapään vasten itseään.
Sinä teit oikein. Ei siitä tarvitse epäillä.
Sillä hetkellä Maarit tunsi suurta rauhaa. Ulkona taivas värjäytyi oranssiksi, ja menneet pettymykset hellittivät otteensa mielestä. Jossain siellä jäi vanha elämä, naarmuineen, siihen ei ollut enää paluuta. Vain tämä uusi hetki oli oikeasti olemassa.
Puoli vuotta myöhemmin Maarit heräsi kirkkaaseen aamuun. Hän keitti teetä sitä tuttua vihreää Earl Greytä istui ikkunalaudalle ja katseli kaupungin heräämistä. Lauri, tuttuun tapaan, kömpi hetkeä myöhemmin keittiöön vielä hiukset pystyssä.
Elämä oli löytänyt uuden rytmin. Töitä Maarit teki edelleen etänä, ja iltaisin hän kävi vihdoin kokeilemassa akvarellimaalausta kansalaisopistolla. Oli ihanaa kokeilla uusia värejä, opetella valon ja varjon leikkiä paperilla.
Eräänä sateisena iltana, kun Maarit istui villasukat jalassa ja selasi kännykästä uutisia, piippasi viesti tutulta, vanhalta työkaverilta, Liisalta.
Moi Maarit! Tiedätkö, miten Kertun ja Matin juttu meni… viesti alkoi.
Maarit hätkähti ja luki jatkon. Liisa oli törmännyt sattumalta Kertun naapuriin, joka oli kertonut miten Kerttu oli yrittänyt saada erosta mahdollisimman paljon itselleen. Mutta Matilla oli valttikortit. Tuomari huomioi myös Kertun oman turkulaisjuttunsa. Lopputuloksena Matille jäi lähes kaikki ja Kerttu sai vain auton.
Maarit laski puhelimen pöydälle. Ei tullut vahingoniloa, lähinnä varmistus, että totuus lopulta kantaa. Hän hieroi ohimoitaan ja katseli ulos pimentyvään iltaan.
Lauri tuli nyt viereen, rutisti olkapäätä hellästi.
Saitko uutisia Kertusta? hän kysyi.
Sain. Se meni niin kuin pitikin, Maarit vastasi hymyillen. Kaikki tuli esiin ja oikeus voitti, vaikka aikaa se vei.
Lauri nyökkäsi, eikä sanonut mitään enempää. Hän ymmärsi, mitä Maarit tarkoitti. Tärkeintä ei ollut, voittiko Maarit, vaan että hän vihdoin saattoi jättää kaiken menneen taakseen.
Myöhemmin, sateen tauottua, Maarit heitti takin niskaan ja lähti iltakävelylle. Hän kulki hitaasti uudella kotialueellaan, katseli ikkunoiden valoja ja kuunteli, kuinka vesi rahisi kengän alla. Hän tunsi olevansa rauhassa, ilman pelkoa, että joku arvioi häntä tai etsii virheitä.
Puiston laidalla Maarit pysähtyi tyhjälle penkille. Lapset leikkivät, ihmiset kävelivät koirineen, kahvilasta lainehti höyryävää kahvintuoksua. Maarit hymyili kaikki oli tavallista, eikä tavallinen ollut pitkään aikaan tuntunut näin hyvältä.
En ole enää sama Maarit, joka pelkäsi toisten mielipiteitä, hän ajatteli, Nyt olen sinut itseni kanssa ja osaan puolustaa rajojani. Ja se tuntuu hyvältä.
Seuraavana päivänä Maarit soitti Liisalle ja kiitti tiedosta. Nyt voin vihdoin jättää tämän luvun taakseni, hän sanoi. Liisan ääni oli pehmeä, ollaan tässä, kaikki järjestyy -tyyppinen.
Illalla Maarit halasi Lauria, kun tämä tuli kotiin, ja sanoi vain: Mulla on nyt olo, että elämä on taas kohdallaan.
Hyvä, Lauri kuiskasi hymyillen. Olet sen ansainnut.
He söivät yhdessä iltapalaa, nauroivat änkkyrälle karjalanpiirakalle ja suunnittelivat viikonlopuksi retkeä Nuuksioon. Ulos satoi ensilunta, joka peitti kaiken vanhan vaimeaan valkoiseen.
Maarit istui vielä hetken olohuoneessa, tuijotti sähköisen takan liekkejä ja antoi itselleen luvan olla vain hetken onnellinen. Ja siltä se tuntui ettei tarvinnut enää katsoa taakseen eikä selitellä mitään, että oli vihdoin vapaa ja juuri siellä missä pitikin olla.
