“Miksi haluaisitte muuttaa maalle? Varsinkin nyt, kun kaikki pyrkivät kaupunkiin. Te teette juuri päinvastoin. Mikä maalla muka on niin hienoa? En ymmärrä teitä. Vain kesät ovat hyviä, ja talvella ei ole mitään tekemistä.”
Minulla on ystävä, Kaisa, joka teki kaikkensa, jotta emme olisi muuttaneet maalle. Se loukkasi sekä minua että miestäni aika pahasti. Ikään kuin me tekisimme päätökset hänen mielensä mukaan.
Yli vuoden etsimisen jälkeen löysimme kuitenkin sopivan talon ja muutimme Pohjanmaan rauhaan. Kaisa soitti lähes päivittäin piikitellen, joko olisin löytänyt töitä. Vaikka tiesi hyvin, että työskentelen etänä eikä suunnitelmani muutu. Samoin hän kyseli: “Onko siellä edes nettiyhteyttä?”
Kaisa tuli kylään lokakuun alussa, kun olimme asuneet jo yli vuoden. Hän käveli pihalla vähän vastahakoisesti ja vietti oikeastaan kaiken ajan sisällä juoden olutta miehensä kanssa. Siitä huolimatta jatkoimme vihannesten kantamista kellariin ja kompotin valmistelua.
Kolmantena päivänä heidän piti lähteä illalla bussilla. Emme antaneet mitään tuliaisia. Mutta juuri silloin Kaisa pyysi kainosti, voisimmeko antaa heille säkin perunoita sekä omenoita.
Tarjouduin heti hakemaan kellarista, mutta eivät halunneet tulla mukaan, koska olivat vähän krapulassa. Annoin heille säkin ja ämpäreitä omenoille. He vähän nurisivat hedelmien ulkonäöstä, mutta keräsivät kuitenkin kaiken nopeaan tahtiin. Mietin, miten ne kuljettaisivat kaiken bussilla. Sitten ymmärsin: he olivat pyytäneet miestäni kyydittämään heidät kaupunkiin.
Matkaa oli kuuden tunnin verran mennen tullen. Mieheni tajusi pian, että oli jo avannut oluen, joten ystäväpariskunta joutui lähtemään omin voimin. Tämän jälkeen he eivät tulleet käymään pariin vuoteen. Yhteyttä pidimme toki puhelimitse, mutta kyläilyt loppuivat siihen. Ehkä olen ankara, mutta jos ei viihdy, niin ei kai tarvitsekaan tulla.
Yllättäen, marraskuun lopulla, he ilmestyivät taas ovellemme etukäteen ilmoittamatta. Halusivat yllättää! Tiesin heti, että he olivat tulleet viikonlopuksi, mutta minulla oli kädet täynnä töitä: joulutilauksia oli jonossa ja kolme nautaa vielä teurastamatta. Mutta yllätys on yllätys, eikä sille mahda mitään.
Järjestin heille pöydän nopeasti. Kaisa ja hänen miehensä söivät ja joivat, me jatkoimme kiireitä. Yritimme saada heitä auttamaan, mutta maalaistöistä he eivät paljon ymmärtäneet. Meitin kanatkin oli jo varattu, tilauksista johtuen aioimme jakaa niitä vain omalle väelle. Tarjosin kuitenkin heille hanhen, mutta sanoin, että heidän pitäisi kyniä se itse. Se muka kävisi, mutta siirsivät sen huomiseen.
Aamulla asiasta ei ollut enää puhetta. Nyt heillä oli oma auto, jonka lastasivat vihanneksilla ja säilykkeillä olkaa hyvä vain, meillä riittää kyllä seuraavillekin vuosille.
Kaisan seuraava kysymys kuitenkin yllätti: “Olisiko teillä ylimääräistä naudanlihaa?”
Sanoin suoraan, että ei ole ylimääräistä. Ensin menevät tilaukset ja oma väki, sitten vasta mietitään muita. Työtä riittää, mutta kaikkia emme voi auttaa. Ymmärtää kai sen, että ensin pitää pärjätä itse.
Ehkä Kaisa loukkaantui, sillä sen jälkeen en ole saanut hänestä viestiäkään. Yhteinen tuttavamme kertoi, että olemme itsekkäitä. He kävivät kylässä ja lähtivät ilman lihaa, hän sanoi.
Elämä on opettanut, että aina ei voi miellyttää toisia. Jokaisen pitää löytää oma rauhansa ja oppia arvostamaan sitä, mitä elämä tarjoaa, olipa se maalla tai kaupungissa. On tärkeämpää kantaa vastuunsa ja auttaa niitä, jotka ovat lähimpänä. Näin syntyy aito hyvinvointi, joka ei perustu pelkän miellyttämisen varaan.
