Yhtenä aurinkoisena päivänä vietimme lomaa ystäväni kanssa merenrannalla. Hiekalla, aivan kahvilan vieressä, seisoi jäätelökoju. Istuin kesäkahvilassa, nauttien juuri paistetusta muikkutangosta, kun huomasin ihmisjoukon ahtautuvan jäätelökioskin ympärille. Ystäväni, Ville, oli utelias ja niinpä menimme mekin joukkoon. Maassa makasi nuori tyttö, tiedoton. Hänen vierellään istui nainen, itkien ja yrittäen elvyttää häntä.
Ville ei epäröinyt hetkeäkään. Hän nappasi vesipullon, kaatoi vettä tytön kasvoille, tarkisti pulssin ja sitten tajusi, että meidän on aloitettava paineluelvytys. Hän käski minua soittamaan heti ambulanssin.
Vain muutamaa minuuttia myöhemmin, ensihoitajat saapuivat ja veivät tytön mukanaan. Ennen kuin he lähtivät, kiittivät he Villeä. Ville oli juuri pelastanut tämän tytön hengen. Olin syvästi hämmästynyt en niinkään ystäväni rohkeasta teosta, vaan siitä, kuinka moni vain seisoi vieressä. Osa kuvasi tilannetta puhelimella, osa vain tuijotti tyttöä kuin pysähtyneenä. Ehkä minäkään en olisi osannut toimia yhtä päättäväisesti kuin Ville, mutta tärkeintä oli, että tyttö selviytyi.
Seuraavana aamuna istuimme samassa kahvilassa aamiaisella. Yhtäkkiä pihalle pysähtyi kolme komeaa ulkomaista autoa.
Komeat autot… Olisipa minullakin joskus tuollainen, Ville huokaisi. Kuusi vakavannäköistä miestä astui ulos autoista. He kävelivät suoraan kohti pöytäämme. Yksi heistä kysyi:
Kuka teistä pelasti tyttäreni eilen?
Osoitin Villeä. Miehet vaikuttivat jännittyneiltä, mutta heidän kasvoillaan vilahti kiitollisuus. He ojensivat VIllelle avaimet yhteen autoista. Kävi ilmi, että miehet olivat tytön veljiä.
He eivät voineet olla kiittämättä Villeä tyttärensä hengen pelastamisesta. Ville oli sanaton hän oli säästänyt kolme vuotta autoa varten, muttei ollut onnistunut ostamaan sellaista. Nyt hän sai uuden auton kiitokseksi, eikä kyennyt pitkään aikaan sanoihin, vain puristi avaimia kädessään ja katseli autoa hämmentyneenä, silmissään syvä kiitollisuus.
