Olimme puhuneet läpi kaikki yksityiskohdat ja päättäneet muuttaa yhteen asumaan. Miksi emme muka voisi? Löysimme monta hyvää puolta ideassamme:
Olimme molemmat yksin. Kuusikymppisenä ei ole enää helppoa löytää miestä, ja jos käy tuuri, asuntopuolenkin voi aina järjestää. Lapset ja lastenlapset asuivat kaukana sukulaiset olisivat vain tyytyväisiä tietäessään, etteivät mummot pitkästy yksin. Nuorena asuimme saman katon alla vuokrakämpässä. Silloin minulla oli pieni tyttö, mutta jotenkin tulimme toimeen, vaikka molemmilla oli omat haastavat luonteensa. Ei ainakaan olisi tylsää. Siivosimme yhdessä, kokkasimme ja suunnittelimme yhteisiä kulttuurireissuja, ettei kotiin päätyisi jumiin liian pitkäksi aikaa.
Taloudellinen vakaus. Kulut olisi jaettu, ja vuokra-asunnon tuotto jaettaisiin. Eihän meillä olisi mitään hätää! Täysi turva. Jos toinen sairastuu tai tulee jokin vaiva, apua olisi aina saatavilla.
Näimme lähestulkoon pelkkiä hyviä puolia yhteisasumisessa!
Todellisuus.
Ensimmäinen riitamme koski asunnon valintaa. Kumpikin halusi pysyä omalla reviirillään ja perustelut olivat tiukkoja. Olin valmis luopumaan omasta asunnostani, mutta väittelin silti, ettei ystäväni luulisi minun aina perääntyvän.
Toinen kiista tuli tavaroista. Annoin jo periksi ja aloin siirtää omiani, mutta ystäväni ärsyyntyi hänelläkin oli liikaa tavaraa, ja hänestä minulla oli aivan liikaa roinaa. Kaikkea ei mahtunut, eikä uskaltanut jättää mitään vuokralaisille täysin vieraita ihmisiä kun ovat.
Ratkaisimme ongelman vuokraamalla autotallin, jonne veimme kipot, kapustat ja muuta kotirompetta. Saimme pian vuokralaiset, mutta sitten vasta hauskuus alkoi. Aluksi tunsin, että ystäväni jyräsi minut. Tunsin olevani vieras omassa kodissani, mutta lopulta päästin irti ajatuksesta.
Yhteiselo ei toiminut, koska tasa-arvoa ei syntynyt. Hän oli tottunut pitämään pesuaineet tietyssä paikassa, minulla oli taas omat tapani. Jouduin aina kuuntelemaan häntä hänhän oli talon valtias.
Ruokamaku paljastui myös erilaiseksi. En sanonut mitään, luotin hänen makuunsa, mutta hiljalleen omat mieltymykseni unohtuivat. Toinen pieni asia: olen todella herkkäuninen, mutta ystäväni taas pitää siitä, että televisio jää päälle uneen mennessä. Äänet häiritsivät minua korvatulpistakaan ei ollut aina apua.
Nämä miinukset alkoivat syödä kaikkia aiempia plussia. Yritimme sietää ja keksiä kompromisseja. Sitten tuli kuitenkin raja vastaan: huomasin, että ystäväni ärtyi aina nähdessään minut. Tein kaiken hänen toiveidensa mukaan, mutta silti jokin ärsytti häntä.
Lopulta hän lakkasi puhumasta minulle. Viikko kului hiljaisuudessa. Mietin koko ajan, millä olin loukannut häntä. Lopulta en enää kestänyt purskahdin hänen edessään itkuun. Silloin ystäväni alkoi myös itkeä, ja tunnusti ettei itsekään tiennyt miksi oli niin ärtynyt. Tajusin silloin: ihmisen on vain elettävä omassa kodissaan omilla säännöillään. Parempi tavata useammin kuin asua yhdessä.
Purimme vuokrasopimuksen ja heti ystävyytemme alkoi kukoistaa uudelleen.
Jäi mieleen, että vaikka yhteiselo vaikuttaa helpolta ratkaisulta, omat rajat ja tavat ovat suomalaiselle tärkeitä yhdessä olo onnistuu parhaiten, kun kumpikin saa pitää oman tilansa.
