Ystäväni Aino joutui sairaalaan, kun hän sairastui vakavasti nyt jo tunnettuun sairauteen. Tauti iski ankarasti, kumpikin keuhko vaurioitui. Sairaalassa olonsa aikana Aino menetti myös työnsä. Kun hän lopulta pääsi kotiin pitkän toipumisen jälkeen, kukaan ei painostanut hakemaan uutta työtä saman tien. Maassa vallitsi vaikea tilanne; jokainen piti kynsin hampain kiinni omasta paikastaan. Oli lähes mahdotonta saada työtä hyvästä firmasta, eikä sairauskaan sallinut Ainoa palata vaikka lähikaupan kassalle. Niinpä ystäväni etsi rauhassa omaan alaansa liittyvää etätyötä, tehden samalla töitä kotoa käsin.
Kun aikaa kotona riitti, Aino päätti käyttää tilaisuuden hyväkseen. Hän ryhtyi perusteelliseen suursiivoukseen. Siivoillessaan tietokonepöytänsä sekasortoa, hän löysi vanhan vihkon. Se hätkähdytti, koska Aino ei muistanut koskaan tuoneensa sitä kotiin. Kukaties se sisälsi vanhoja numeroita ehkä jopa entisten poikaystävien yhteystietoja. Hän avasi vihon. Sieltä putosi paksu nippu kuittaja. Jokaiselle sivulle oli puolison, Olavin, käsialalla listattu ostoksia: kasvovoide, D-vitamiinia, pistoksia (2 kertaa).
Ainon kädet alkoivat täristä. Hän tajusi, että Olavi oli kirjannut jokaisen ostoksensa, jonka oli tehnyt Ainon puolesta ja kaiken lisäksi laskenut kaiken yhteen. Säännöllisesti summat oli ynnätty, ja niin Aino sai tietää olevansa sillä hetkellä velkaa lähes 100 000 euroa. Jokainen sairauden aikainen kulu jopa osa markettiostoksista oli kirjattu tarkasti vihkoon!
Ihmettelin Ainon malttia. Hän ei repinyt puhelinta korvalleen eikä huutanut kuulokkeeseen, ei tehnyt kepposia ruokaan tai sulkeutunut liialliseen epätoivoon. Hän vain odotti rauhassa, kunnes Olavi palasi töistä kotiin. Aino kattoi pöytään päivällisen, kuunteli, miten Olavin päivä oli sujunut ja vasta illalla kysyi asiasta. Hillitysti, suoraselkäisesti ja sanoillaan tarkkaan punniten.
Olavi vastasi: No, mikä siinä on väärin? Silloin ennen meillä oli omat budjetit, etkö muista? Nyt mä olen investoinut yksin. Kun palaat töihin, alat investoida enemmän, kunnes koko summa on kuittaantunut. Sillä säästöllä minä ostan itselleni uuden kannettavan nykyinen kun ei enää pyöritä uusia pelejä.Aino kohotti katseensa, eikä hymyillyt. Hän hivutti vihkon Olavin eteen pöydälle, vaikka kädet yhä hiukan vapisivat. “Katsotaanpa tätä uudelleen. Sinähän olet ollut täällä turvanani, mutta tuntuuko sinusta tosiaan, että tämä vihko tekee meistä tasa-arvoisia? Minulta meni terveys, sulta pelikone hyvä diili?”
Olavi katsoi vihkoa, sitten Ainoa. Jotakin hänen suupielessään värähti, ehkä katumus, ehkä nolostus. Hetken hiljaisuus tippui kahden väliin kuin kivikasa. Sitten Olavi otti kynän, raapusti viimeiselle sivulle kolme isoa numeroa pyöristi summan nollaan. Hän puhalsi violettia kuittipaperia pois ja kuiskasi, melkein pyytäen: “Voitaisiinko jatkaa tästä eteenpäin siten, että minä pidän sinusta huolta en laskuja?”
Aino nappasi vihkon Olavin kädestä, repi sen keskeltä halki ja rutisti puolikkaat kasaksi. Hän hymyili, ensimmäistä kertaa viikkoihin. “Taidan olla edelleen tärkeämpi kuin pelikoneesi, vaikka vakavasti sairastuisinkin.”
Illalla he söivät yhdessä jäätelöä suoraan purkista sohvalla. Ehkä Aino ei parantuisi koskaan täysin, eikä rahatilanne helpottuisi hetkeen. Mutta tummuvan ikkunan toisella puolen kaupungin valot syttyivät silti yksi kerrallaan, jotenkin kuin sanattomana merkkinä siitä, että elämä jatkuu, kuluja ja sairauksia uhmaten.
