Eräänä päivänä nainen nimeltä Salla meni kylään ystävälleen Marja-Leenalle. Marja-Leena oli nyt naimisissa toista kertaa. Ensimmäinen avioliitto oli ollut raskas ja epäonninen; mies joi, käyttäytyi sietämättömästi ja lopulta jätti Marja-Leenan toisen naisen vuoksi. Surullinen tarina. Salla oli vuosien ajan tukenut ystäväänsä kaikin tavoin, lohduttanut ja auttanut sitähän ystävyys on, eikö vain?
Kymmenen vuoden kuluttua Marja-Leena tapasi uuden, hyvän miehen. Sivistyneen ja arvostetussa asemassa olevan, täysi vastakohta ensimmäiselle puolisolle. Salla iloitsi vilpittömästi ystävänsä puolesta. Nyt hän oli menossa ensimmäistä kertaa tämän pariskunnan yhteiseen kotiin, uudelle asunnolle Helsingin Lauttasaareen. Mukanaan hänellä oli täytekakku, lahjapaketti ja suuri hymy.
Salla kehui kaunista uutta sisustusta ja ihastui yksityiskohtiin. Myöhemmin istuttiin pöytään, juotiin teetä ja maisteltiin kakkua. Marja-Leenan uusi mies, Mikko, oli sujuvasanainen ja kekseliäs. Hän heitti jatkuvasti humoristisia, ehkä hieman pisteliäitä kommentteja. Mikko nauroi Sallan suppealle maailmankuvalle ja kummallisille uskomuksille.
“Ethän sinä ole edes lukenut Sofi Oksasta?” Mikko virnisti. “Ja kuka nyt vielä uskoo enneuniin? Nykytiede kyllä näyttäisi muuta nämä sinun jutut ovat täyttä hölynpölyä.” Hän nauroi myös Sallan hiustyyliä, vaatetusta ja pyöreää olemusta. “Ihan kuin ysäriltä suoraan! Mistä noita ideoita vielä löytyy?”
Salla oli hämillään, sanat takertuivat kurkkuun ei hän kyennyt kilpailemaan sarkasmin ja älyllisyyden virrassa. Marja-Leenakin nauroi miehensä mukana, selvästi ihaillen tätä kujeilevaa nokkeluutta.
Kun Salla mainitsi ottaneensa löytökissan kodikseen, Mikko tarttui siihenkin: “Kissat levittävät tauteja. Usein löytöeläinten adoptoijat ovat vähän epätasapainoisia tai piilottelevat narsismiaan.” Marja-Leena nauroi yhä, kun Mikko veti esiin tarinoita vanhoistapiioista ja kissojen täyttämistä asunnoista.
Yhtäkkiä Salla purskahti itkuun. Nolosti, kuin lapsi, pyyteli anteeksi ja selitti päänsä olevan kipeä ja poistui nopeasti. Oikeasti päätä tykytti kuin vasaralla, ja häntä hävetti olihan itku naurettava juttu, silkkaa hermostuneisuutta! Hän käveli kotiin Helsingin koleaa kesäiltaa pitkin, lakkasi vähitellen itkemästä, mutta paleli ja vapisi edelleen syvästä häpeän tunteesta. Hävetti, ettei osannut nokkelaa keskustelua, ettei ollut lukenut Oksasta tai osannut puhua elämän ihmeistä viisaasti. Nolotti kertoa edes siitä enneunesta.
Vasta kotona Salla tajusi, ettei hänen olisi tarvinnut hävetä. Häpeä kuuluukin sille, joka kutsuu ystävän kotiinsa, mutta ei puolusta tätä pilkan ja loukkauksien keskellä. Häpeä kuuluu sille, joka antaa muiden halventaa rakasta asiaasi oli se sitten ystävä, lempielokuva, kirjailija, usko tai vaikkapa se vanha kuva kotisohvalla. Kaikki tämä on omanlaistaan hiljaista petosta.
Petos on se, kun ystävän antaa joutua uhriksi, eikä puolusta tätä. Tämä on petosta aivan kuin jättää toisen pulaan. Salla ei osannut pukea tätä tunteeksi hän olihan yksinkertainen, vaatimaton ja luki vähän. Hän kiirehti kotiinsa kissan luo. Kissa, joka ei ollut lukenut ainoatakaan kirjaa, eikä tavoitellut sanallista säihkettä. Kissa vain kiipesi syliin ja kehräsi hiljaa, rauhoittaen.
Salla ei enää koskaan käynyt Marja-Leenan luona. Eikä tarvinnutkaan: pian Marja-Leena ja hänen miehensä riitelivät asuntonsa jakamisesta oikeudessa. Se älymystö, jota varten ystävä uhrattiin, petti myös petostekijän tuttu ketju. Usein tarinassa riittäisi vain sanoa lempeästi: Älä loukkaa vierastani kotiini tulleena. Ehkä Mikko olisi oppinut kunnioittamaan puolisoaan ja olisi pysynyt rinnalla.
Sellaista ei kuitenkaan tapahtunut. Petoksen ketjussa ei ole kunniaa eikä petosta helposti unohdeta. Siksi on tärkeä muistaa, että todellinen ystävyys on puolustamista ja luottamusta, eikä anna kenenkään talloa läheisimpiä arvojamme.
