Kuusi vuotta sitten minä ja mieheni ostimme pienen, viihtyisän mökin Saimaan rannalta. Remontoimme itse talon, kitkimme pihan ja yritimme käydä mökillä vähintään joka toinen viikonloppu vähän kuin hengähdyspaikkana arjesta.
Emme ryhtyneet suurviljelijöiksi: muutama kurkku, tomaatti, yrttejä, kevätsipulia, kesäkurpitsaa ja paprikaa, juuri sen verran kuin kahteen ihmiseen uppoaa. Niin että tuoretta olisi, muttei tule uuvuksiin asti töitä.
Talon mukana tuli myös komeat vadelmapensaat, punaherukkaa, mustaherukkaa, karviaista ja mansikkamaakin oli jo perustettu. Sadosta vein hedelmiä usein töihin, ilahduttamaan kollegoja. Kaikki ilahtuivat aina ja kiittelivät vaikka tuskinpa he arvasivat, kuinka vaivalloista kerääminen joskus on.
Tänä vuonna meille työyhteisöön siirtyi uusi nainen toisesta osastosta, Ruut. Hän vaikutti ystävälliseltä ja kohteliaalta. Sattumalta satuin tuona päivänä viemään mansikoita töihin, ja ojensin pienen rasian myös Ruutille.
Hän maistoi ja kehui mansikoiden makeutta. Sitten hän alkoi kyselemään uteliaana, missä mökki on, minkälainen paikka, miten olemme kaiken rakentaneet. Kerroin ylpeänä kaiken.
Muutamaa päivää myöhemmin Ruut tuli työpisteelleni pyytämään mökin avaimia; hänen tyttärensä haluaisi viedä lapsensa sinne pariksi viikoksi. Lapset saisivat puhdasta ilmaa, ja hänen tyttärensä oli äitiyslomalla eikö olisi mukavaa irtautua hetkeksi kaupungin metelistä?
Olin hämmentynyt ja kieltäydyin kohteliaasti. Ruut loukkaantui, mutta ei alkanut kinuta.
Kaksi viikkoa myöhemmin toinen kollega samasta osastosta tuli luokseni. Hän kyseli rennosti, miten meidän mökille pitäisi löytää, kun Ruut oli kutsunut hänet ja muutamia muita työkavereita syntymäpäiväjuhlille, jotka järjestettäisiin meidän mökillä. “Mennäänkö omilla autoilla?” hän uteli.
Jähmetyin täysin.
Lähestyin Ruutia ja kysyin, mitä hän oikein kuvittelee.
Eikö se nyt ole ihan sama? hän sanoi viattomasti hymyillen. Eihän siinä mitään haittaa ole, jos vietämme vain yhden päivän mökillänne. Ei kukaan jää sinne yöksi, eikä mitään riko. Eihän sinulla kai ole mitään sitä vastaan?
Mutta kyllä, minulla oli. Minua harmitti kaikki työ, jonka mieheni ja minä olimme tehneet. Suretti nähdä, jos piha, kukkapenkit ja puskat tallottaisiin juhlahumussa saatikka talo. Eikä Ruut edes vaivautunut kysymään minulta lupaa etukäteen tai edes kutsumaan minua omiin juhliinsa!
Kieltäydyin tiukasti. Ruut pahastui, mutta sillä ei ollut minulle väliä. Olen vuosien ajan ilahduttanut työkavereita omilla marjoillani, mutta kukaan ei ole aiemmin ollut näin röyhkeä.
