Kun menin naimisiin mieheni kanssa, tiesin kyllä, että hänellä oli tytär edellisestä liitosta. Hänen äitinsä oli muuttanut vaihto-opiskelijaksi Saksaan ja jättänyt lapsen isälleen. Valitettavasti heidän välinen suhde on vähän kuin Ylen draamasarjassa vaikea ja täynnä latteaa dialogia. Pienet paketit, joita äiti toisinaan lähettää, eivät oikein riitä tyttären lohdutukseksi, sillä hän kaipaa äitinsä läsnäoloa enemmän kuin Muumimamman pannukakkuja.
Aluksi tytär asui mummonsa eli minun anoppini luona, mutta lopulta hän muutti meidän kanssa samaan Pirkanmaan rivitaloon. Olin toiveikas, että meistä tulisi kuin oikeita suomalaisia äititytär-sankareita, yhdessä avantoon juoksevia kumppaneita, mutta yrityksistäni huolimatta emme ole löytäneet yhteistä kieltä. Tyttö pitää minua vieraana, ihan kuin olisin ulkomaalainen serkku, eikä reagoida viesteihin WhatsAppissa. Sen sijaan hän yrittää hallita tilannetta, hakee tukea mummolta ja isältään, kun yritän tarjota vaihtoehtoja. Harmittaa, että minun oletetaan hoitavan ja kasvattavan häntä, mutta en tosiasiassa saa tehdä päätöksiä. Mies ja anoppi eivät puutu tyttären toilailuihin eivätkä rajoita lainkaan, ja minulle jää aina kurinpito ja siivous siis samat hommat kuin Siwassa kassalla.
Vietän melkein kaiken aikani hänen kanssaan, kun mieheni tekee pitkää päivää Tamperelaisia busseja ajaen ja anoppi käy vain pikaisesti tuomassa ruisleipää ja muikunmätitahnaa. Olen aivan loppu ja haaveilen viikoista ilman askarteluhelmiä ja unohtuneita sukkia, tai edes tunnista omalle työhuoneelle. Mutta he huomauttelevat jatkuvasti, etten ole riittävän lutuinen tai leppoisa lapsen kanssa. Jos minuun ei olisi kasattu näin paljon tehtäviä kuin Jääkiekon MM-kisojen järjestelyihin, ehkä meillä olisi edes jotenkin toimiva suhde.
Nyt vähän kaduttaa, että menin naimisiin miehen kanssa, jolla oli jo lapsi. En ollut varautunut siihen, kuinka yllättävän laiska ja sotkuinen tytär voi olla, ja vaikka ostan hänelle kivoja Marimekon kauhuluomuksia, tiedän, etten tule koskaan olemaan hänelle oikea äiti. Tilanne meni vielä kinkkisemmäksi, kun olen nyt raskaana, ja peruutus onnistuu paremmin VR:n appilla kuin minun elämässäni.
Olen kehittänyt ovelan suunnitelman: saan tytön innostumaan mummolasta niin paljon, että hän haluaa muuttaa sinne itse. Ehkä se on ainoa järkevä ratkaisu voisi molemmille tulla vähän parempi olo ja Taloustilannekin paranee, kun ruokalasku pysyy alle 80 euroa viikossa. Ehkä sitten voin hengittää helpommin, käydä rauhassa kirjastossa ja syödä hernekeittoa ilman jatkuvaa onko mitään naposteltavaa? -kuoroa.
