Yöllinen sukulainen ja rauhan hinta
Ei taas tätä, kuiskasi Maarit hiljaa, katsoessaan tiskialtaassa lainehtivaa saippuavettä.
Keittiön seinäkello näytti armottomasti “1:15”. Koko koti oli pysähtynyt. Viereisessä huoneessa pikkutyttö Ilona näytti nukkuvan sikeästi. Makuuhuoneesta kuului jo ehkä Juhanin tasainen hengitys. Maitolasin valossa pöydällä nökötti puoliksi juotu kuppi jäähtynyttä kamomillateetä.
Ovikello halkoi hiljaisuuden kuin veitsellä. Pitkä, kovaääninen soitto, lyhyin tauoin tarpeeksi että Maarit ehti toivoa: “Eikö voisi joskus olla joku toinen kerta…”
Makuuhuonetta halkoi uninen, mutta tunnistava kuiskaus Juhani:
Taasko se on hän?
Maarit kuivasi kätensä aamutakkiin, nielaisi haukotuksen sellaisen jonka olisi toivonut muuttuvan viestiksi “olen nukkumassa, anna minun olla” ja lähti eteiseen. Matkalla rinnassa pyöri tuttuja tunteita: ärtymystä, kevyttä häpeää siitä ärtymyksestä, väsymystä joka tuntui muuttuvan märäksi huovaksi hartioille.
Ovisilmässä näyttäytyi tuttu hahmo. Vankkarakenteinen mies, vanha nahkatakki, kulunut lippis niskassa. Anoppi, Aapo Karjalainen, seisoi siihen tapaan kuin aina. Yhdessä kädessä hän nojasi seinään, toisessa kainalossa iso pahvilaatikko.
Jalkojen juurella oli tuttu K-supermarketin muovikassi Maarit tiesi jo, että siellä oli aina samat kaurakeksit. Aina samaa.
Maarit avasi oven.
Maarit, rakas! Aapon kasvoilta paistoi keskikesän aurinko. Ettekö nuku vielä? Hyvä homma! Mulla olisi vain pieni hetki asiaa.
Iltaa, Aapo, Maarit yritti hymyillä. Mutta… eikö tuo kello kerro jo, että yöllä ollaan?
Mitä höpötät, yö on vasta nuori! Aapo virnisti. Niin on ukkikin vielä nuori, kun jalat liikkuu! Mennäänpä sisään, mulla on teille aarre.
Hän nosti pahvilaatikkoa. Kannessa haalistunut paperilipuke: “Filmi 8 mm”. Nurkkaan oli kuulakärkikynällä kirjoitettu: “1978. Uusivuosi. Koti”. Laatikosta hohkasi vanhaa pölyä ja muistoja, sellaista elämää, jonka Maarit tunsi vain valokuvista.
Löysin tämän, aivan uskomaton sattuma! Aapo tuuppasi itsensä eteiseen ennen kuin Maarit ehti sanoa “tervetuloa”. Naapurin vintiltä löytyi. Sanoin omaksi, ei meinannut uskoa, mutta tunnisti sitten käsialan. Eevi, hänellä kun oli aina tunnistettava käsiala.
Vain kymmenen vuotta sitten Aapon vaimo Eevan nimi painoi eteiseen oudon kaiun, kaiuttoman haamun lailla.
Juhani ilmaantui makuuhuoneen ovelle, silmiään siristäen. Hänellä oli päällään haalistunut t-paita ja verryttelyhousut.
Isä… hän köhisi. Nyt on yhden aikaan yöllä.
Parhaat muistot syntyykin öisin! Aapo iloitsi. Sun ikäisenä, poika, tähän aikaan vasta tanssit pääsi vauhtiin.
Maarit tunsi jokaisen Aapon pirteän sanan väsyttävän häntä entisestään. Mutta kuitenkin tuli mieleen “Hänhän on yksin. Hänellä on siellä pimeää. Ehkä pelottaa yöllä.”
Mennään keittiöön, Maarit sanoi melkein onnistuen peittämään ahdistavan huokauksen. Mutta hiljaa, Ilona nukkuu.
No ilman muuta hiljaa, Aapo puheli ja ravisti takin pois olaltaan. Olen ihan kuin hiiri.
Hiiri, joka soittaa kuin palohälytin, Maarit ajatteli.
***
Keittiössä Aapo istahti tuttuun tuoliinsa, lähemmäs lämpöpatteria “selkä ei pidä vetoa”, hän selitti aina. Maarit asetti kupin Aapon eteen, kaatoi teetä automaattisesti, yöllisen tarjoilijan otteella.
Juhani, vieläkin haukotellen, istahti suoraan isää vastapäätä ja vilkaisi laatikkoon.
Mikä se on? hän tiedusteli.
Meidän elokuvat, Aapo puhui juhlavasti. Vanhaa filmiä. Täällä on äitisi, sinä pienenä, joulukuusi, rosollit ja Eila-tädin naama niin komeana että…
Aapo nauroi leveästi. Maarit istahti keittiön sivulle tukien päätään kädellään. Seinäkello eteni itsepintaisesti: “1:27”, “1:28″…
Aapo sen sijaan oli vasta pääsemässä vauhtiin.
Muistan, kun silloin avasimme oven myöhään, hän selosti Sanni ja Ilkka saapuivat yöllä, pakkanen paukkui mutta kutsuimme, että “tulkaa sisään, meidän ovi on aina auki!”. Eevi sanoi silloin jotain, mitä en enää ihan tarkkaan… Aapo jäi miettimään. “Yöllä ovet avataan niille, jotka oikeasti tarvitsevat”.
Maarit nyökkäsi. Sanat jäivät mieleen kuin takertuva takiaispallo.
Isä, Juhani hieraisi silmiään. Aiotaanko sitä filmiä vielä joskus katsoa? Sitäkö varten toit?
Niin, niin, Aapo innostui taas. Mutta projektoria mulla ei enää ole. Ajattelin jos teillä on vielä jossain kaapin perällä?
Asuntolossa, jossa tilaa on kaksio, pidetään tietysti 8 mm projektoria, varmasti siinä flyygelin ja painokoneen välissä, Maarit huokaisi väsyneesti.
Ironia ei mennyt perille, kuten yleensä ei mennyt.
Löytyy jos löytyy, Aapo totesi optimistisesti. Tai viette kauppaan digitoitavaksi. Juhani on ohjelmoija, kyllä se keksii. Kertaan tähän asti suullisesti.
Sitten tarina alkoi. Ensimmäisestä kamerasta, mökkiretkistä, Eevin naurusta kun lumi tipahti kauluksesta. Aapon sanat soljuivat kuin tee vanhasta kannusta. Hänen äänessään ei ollut yötä, vain muistoja hän eli oman kellonsa sijaan menneiden hetkissä.
Maarit kuunteli, enemmän tuntein kuin ymmärtäen. Oman päänsä sykkeessä vain yksi rytmi: “Seitsemältä pitää nousta, Ilona päiväkotiin, työraportti, silmät sulkeutuu…”
***
Pehmeä narahdus säpsähdytti hänet.
Oven suussa seisoi pieni, uninen tyttö pinkeissä tähtipyjamissa. Ilona hieroi silmiään, hiukset seisoivat joka suuntaan.
Äiti… hän kuiskasi, kompastellen kynnykseen.
Ilonainen, ethän vaan satuta! Maarit ponkaisi jaloilleen, nosti lapsen syliin.
Mun on… jano, puhisi Ilona. Ja… näin taas unta, että ukki tuli.
Aapo kuuli sanan “ukki” ja hänen katseensa kirkastui.
Näetkö, hän suoristi selkänsä. Lapset tuntevat siteen.
Ilona tuijotti uneisilla silmillä, puoliksi vielä unessa.
Sinä aina tulet uniin, hän totesi totisena. Tulet ja koputat ja mä en saa ovea kiinni kun kahva on kuuma.
Maaritin vatsassa jäinen paino kasvoi. Juhani rypisti otsaansa.
Mitä painajaisia nämä ovat? hän kysyi pehmeästi.
Eivät ole painajaisia, Aapo sanoi vakaasti. Lapsen sydän vetää ukin luo.
“Tai rauhaan”, ajatteli Maarit, mutta sanoi vain:
Ilona, mennään nyt nukkumaan. Ukki tulee… sitten joskus toiste.
Yölläkö? kysyi Ilona.
Maarit katsoi Aapoon. Hänen katseensa oli vilpitön, melkein lapsellinen.
Myös päivällä, Ilona, Maarit vastasi lempeästi. Mieluiten silloin.
Tyttö nyyhkäisi ja painautui Maaritin olkapäätä vasten.
Maarit kantoi hänet huoneeseen, peitteli ja jäi kuuntelemaan. Keittiöstä kuului taas Aapon tarina, vaikka hieman hiljempaa, mutta yhä liian pontevaa tähän aikaan.
Hän silitti Ilonan päätä ja tajusi näin tämä aina menee. Sen “ihan vain kymmenen minuuttia” venyy tunnin monologiin keksejä, teetä, raskaita silmäluomia ja repeilevää päivärytmiä.
Eteisessä kellon tikitys. Viisarit lähestyivät kahta yöllä. Maarit hengitti syvään. Hänen kärsivällisyytensä, kuin herätyskello, alkoi laskea viimeisiä hetkiä…
***
Ja taas… yhdeltä yöllä, Maarit purki viikkoa aiemmin valitustaan puhelimessa.
Ei häpeää eikä omatuntoa. Meidän koti on kuin joku “Poika auki 24/7” -kahvila.
Opiskeluaikainen ystävä, Outi, nauroi mukana.
Maarit Karjalainen, hän lausui teatraalisesti. Minä esitän osanottoni. Asuntoanne riivaa yösukupolven henki.
Erittäin hauskaa, Maarit huokaisi. En saa nukuttua, aina ahdistaa: “entä jos taas ovikello soi”. Ja joka kerta soi! Aina “ihan vain kymmenen minuuttia”.
Pelkkä haastepeli sinulle, Outi naurahti. Yöretriitti hardcore: herää, keitä teet, kuuntele monologi. Palkinto: keksi.
Maarit hymyili väkisinkin.
Hän tuo aina samanlaiset keksit, hän totesi. Kaurakeksejä vihreässä paketissa. En enää jaksa katsella niitä.
Niistä on tullut symboli, Outi mietti. Laita ukille herätyskello-lahja.
Että mitä?
No, soita itse hänelle yöllä.
Liiankin julmaa, puuskahti Maarit.
Sori, Outi nauroi. Mutta oikeasti rajat pitäisi asettaa selkeästi. Muuten kukaan ei tajua. Kun kerran avaat oven.
Mutta kun hän on Juhanin isä, leski. Juhani ainoa poika. Miten minä sanon: “Aapo, älä tule enää yöllä”? Hänelläkin on paineet, sydän, muistot…
Niin on sinullakin, muistutti Outi. Ja lapsella. Raja ei ole paha asia. Välillä oma hyvinvointi auttaa myös muita.
Maarit vaikeni. “Rajojen” sana kutitti epämiellyttävästi. Omaa hyvää miniää määritti hänen mielestään kestämisen sietokyky.
***
Aapon ensimmäinen yöviesi tuli puoli vuotta Eevin kuoleman jälkeen.
Silloin Maarit vielä ajatteli, että kyseessä olisi yksi kerta. Surua jaettua yöllä kun päivällä on liian äänekästä.
He makasivat Juhanin kanssa vierekkäin, makuuhuoneessa oli pimeää ja lähes täydellinen hiljaisuus kunnes ovi tärisi äkisti.
Kuka voi tulla tähän aikaan? Maarit säikähti.
Ovikello soi vaativasti, lähes hätääntyneesti. Juhani nousi, vetäen housut nopeasti jalkaan:
Jos vaikka jotain on sattunut.
Kun ovi aukesi, siinä seisoi Aapo ryppyisenä, ilman takkia, villapaita päällä, lippis unohtunut kotiin. Silmät kiilsivät.
Anteeksi… hän sanoi, mutta astui sisään ennen kuin kukaan kutsui. En jaksanut… olla yksin siellä.
Hän tuoksui tupakalle ja märälle pakkasilmalle. Kädessä kourallinen kaurakeksejä.
Isä, onko kaikki hyvin? Juhani säikähti.
On, on, Aapo torjui, mutta katse harhaili. Halusin vaan nähdä teidät.
Maaritin kurkussa ollut solmu aukesi. Hän muisti Eevin hautajaisissa istuvan Aapon, se kädessä puristunut hattu. Hän muisti sen katseen, kun ihminen menettää suunnan.
He istuivat keittiöön, laittoivat teetä. Aapo ei kertonut tarinoita, istui hiljaa, miettien ääneen:
Eevi tykkäsi juoda yöllä teetä, hän mutisi. Kädet tärisivät kun hän mursi keksiä kahtia.
Sattumalta nappasin nämä kaupan hyllyltä, hän sanoi hiljaa. Tällä hyllyllä tavattiin Eevin kanssa. Yhtä aikaa tartuimme samaan pakettiin. Eevi sanoi: “Ottakaa vaan, minä pidän linjoistani kiinni.” Silloin tiesin että naimisiin menee.
Silloin Maarit ei ollut ärtynyt vaan myötätuntoinen.
Tulkaa, Aapo, kun tarvitsette, hän sanoi hyvästiksi kohti aamua. Me ollaan tässä.
Ja sana piti. Aapo tuli kun tarvitsi. Ajan myötä “tarvitseminen” muutti muotonsa öisiksi vierailuiksi.
Toisesta tuli kolmas Maarit unohti, milloin tauot olivat pitempiä kuin muutama päivä.
***
Kun Maarit yritti puhua asiasta Juhanin kanssa, tämä vain kohautti olkapäitään.
Isä on aina ollut yökyöpeli, hän sanoi. Tekemässä yöllä töitä tai lukemassa kirjaa. Kun olin lapsi, näin hänet usein keittiössä yöllä.
Silloin hän kuitenkin valvoi omassa kodissaan, Maarit huomautti. Nyt meillä.
Meidän koti hänelle jatkumo, Juhani puolusteli. Varmaan pelottaa yö yksin.
Niin minuakin, tunnusti Maarit. Koska en saa nukuttua. Ilona heräilee kun välkkyy. Sydän hakkaa oven soidessa.
Juhani vaikeni. Välillä heidän välillään leijui jotain sanomatonta ärtymystä ja syyllisyyttä yhtä aikaa. Sanojen “hän on isä” päälle Maarit ei kyennyt enää rakentamaan keskustelua.
Eräänä yönä Maarit päätti olla nousematta. Jäi sänkyyn ja esitti nukkuvaa. Juhani nousi avaamaan. Ovi narahti; askelia, kahinaa, ääniä.
Puolen tunnin päästä oudon mumina kantautui ovelta. Uupumus antoi periksi uteliaisuudelle. Maarit avasi hiljaa makuuhuoneen oven ja hiipi keittiöön.
Aapo istui yksin pöydän äärellä. Juhani oli lähtenyt nukkumaan. Valo piirsi lampusta pienen näyttämön. Edessä vanhoja valokuvia pinossa.
Eevi… tässä olet sinä, hän kuiskasi kuville. Tässä mekossa sanoit, että jos lihot, niin minä jätän. Olisi pitänyt sanoa… silloin että…
Hän käänsi valokuvaa.
Tässä Juhani, ihan nappulana. Tämän telkkarin ääressä yhdessä katsottiin elokuvat. Muistatko kun Sanni tuli yöllä ja me ei päästetty kotiin ennen kolmea? “Yövieraat ovat rikkaus, koti suljetaan vasta kun mekin sulkeudutaan.”
Aapo jutteli yksin, mutta puheessa oli avunpyyntöä: “Antakaa edes yksi ovi olla yöllä auki”.
Maarit seisoi kyynelehtien ovenraossa. Appi ei ollut hirviö. Hän oli hukassa oleva mies, joka pelkäsi pimeää.
Silti ärtymys ei kadonnut, mutta sen sekaan hiipi surumielisyys, joka teki arjesta monimutkaisempaa.
***
Erään kerran Maarit päätti heittää vitsiksi.
Oli alkukesän yö, ikkuna makuuhuoneessa raollaan. Ovikello soi taas täydellisen täsmällisesti. Maarit ei kiirehtinyt vaan puki päälleen silkkisen kukkaisaamutakin ja veti lahjaksi saadun unimaskin otsalleen show-henkisesti.
Kuin elokuvatähti, virnisti Juhani.
Tänään yökino “Vieraana Aapolla”, Maarit tuhahti ja avasi oven suuresti näyttämöllä.
Hyvää yötä, hän sanoi kohteliaan teatterimaisesti. Tervetuloa yölliseen erikoisnäytökseen. Tarjolla teetä, keksiä ja kroonista univelkaa.
Aapo nauroi ja oli kuin uudestisyntynyt.
Nykyään nuorikin jaksaa, hän kehui. Ennen mentiin kymmeneltä nukkumaan!
Keittiössä Maarit etsi kaapista uuden kahvipaketin, naksautti hellan ajastimen pöydälle.
Voisi perustaa uuden perinteen: “keskiyön italialainen kahvihetki”. Mutta herätyskello ei valitettavasti katoa.
No mutta, Aapo nauroi. Eipä siinä haittaa! Me lapsena kuljettiin yöjunilla, tee kuumana, kaikki oli yhtä perhettä. Parhaimmat jutut syntyykin yöllä.
Ja siihen hän sanoi:
Elämässä on ovia, jotka täytyy pitää auki jos vaikka joku tarvitsee.
Se tarttui Maaritiin kuin märkä lumi: kipeänä ja koskettavana.
“Mutta noiden sisällä on myös ihmisiä”, hän mietti. Mutta ulos tuli vaivainen hymy:
On myös ikkunoita, jotka pitää sulkea ettei vilustu.
Taas Aapo ei ymmärtänyt rivien välistä. Hän jatkoi, tarina toisensa perään, huomaamatta miten Maaritin silmissä väsymyksen rinnalle kasvoi hiljainen raivo.
***
Kerran Maarit päätti olla vastaamatta oveen.
Ilonalla oli kuumetta, koko yö oli silkkaa valvomista. Maarit juuri sai lapsen uneen, kun ovikello soi kuin kellotettu.
Ei nyt… Maarit mutisi. Juhani oli töissä, kotona vain he kaksi.
Maarit jähmettyi sohvalle. Ovella soi vielä uudelleen, kerran, kolmannen kerran. Sitten hiljeni.
Hän istui kenties sata, kaksisataa sekuntia paikallaan. Sydän hakkasi kurkussa. “No, ettehän avaa eikä maailma kaadu”, oma mieli ivasi.
Aamulla roskia viedessään hän vihreän logon kassissa löysi pehmeiksi kostuneita keksejä. Vieressä pieni, almost-lapsellinen lappu: “Nukahdin, en halunnut herättää. A.”
Ei sanaakaan syytöksestä vain tuo paketti.
Maarit tunsi yhtä aikaa piston omatunnossa ja outoa vihaa itseään kohtaan: “Miksi minun pitää tuntea syyllisyyttä, kun vain haluan nukkua?”
***
Yövierailujen jälkeen koti oli kuin märkä, raskas viltti.
Ilona sairastui enemmän juoksi keittiöön paljain jaloin, kun Aapo kertoi juttujaan. Illaksi lämpö nousi, yöllä yskä ei ottanut loppuakseen. Maaritin silmien alle muodostui varjot kuin pandalla. Töissä hän pysyi hereillä kahvin voimalla.
Illalla, keiton poristessa, hän vilkaisi Juhaniin ja tunsi äkkiä, että nyt katkesi jotain.
En jaksa tätä enää, sanoi Maarit, painamatta päätään ylös.
Et siis mitä? Juhani kysyi, juuri laittamassa vettä teekannuun.
En jaksa elää hänen yörutiiniensa mukaan. Meillä ei ole mikään teeasema, johon poiketaan koska vaan. Meillä on lapsi, minulla työ. En tunne oloani emännäksi omassa kodissani.
Juhani avasi suunsa aloittaakseen perinteisen “hän on isä”, mutta Maarit nosti kätensä.
Ei nyt. Kuuntelen siitä jatkuvasti: “Hän on yksin, hänen on vaikeaa.” Mutta kuka minä olen? Olen vaimo, äiti ja ihminen, jolla on oma keho, hermot ja rajat. Ja kukaan ei kysy miten minä voin.
Juhani vaikeni.
Voitaisiinko tehdä niin, Maarit puri huulta, että puhutaan yhdessä illalla kun hän tulee. Ei enää vitsejä, ei “ihan vain kymmenen minuuttia”. Sanon, että tarvitsen yön. Oikean yön.
Haluatko siis… estää häntä tulemasta? varovasti Juhani kysyi.
Haluan, sanoi Maarit, että hän tulisi päivällä. Tai edes ennen yhdeksää. En karkoita häntä, vaan yöräiskejä.
Juhani huokaisi raskaasti.
Hän loukkaantuu, hän mutisi.
Minä olen jo loukkaantunut, Maarit sanoi hiljaa. Molemmille teille. Siitä että olen esittänyt vuoden ajan ettei mikään haittaa. Minun “okei” -vastauksistani on tullut pieniä antautumisia muiden tapojen edessä.
Sanat kuulostivat yllättävän selkeiltä. Juhani laski katseensa.
Koetetaan… tänään. Minä olen mukana.
***
Kun hän näki Aapon kannen filmin kanssa sinä yönä, kaikki napsahti kohdalleen.
“Perhejuhlat 1979” oli kirjoitettu kanteen. Aapo jätti takin tuolille ja nosti filmirullan suorastaan ylpeänä pöydälle.
Käsittämätöntä, että löysin tämän! Koko elämä purkissa!
Voitaisiinko ensin jutella? Maarit ehdotti, samalla kun Juhani kaatoi teetä.
Mistä niin tärkeästä näin yöllä? Aapo yritti taas laskea leikkiä.
Nimenomaan öistä, Maarit sanoi vakavasti. Sinun ja meidän.
Aapo muuttui vakavaksi.
No, anna tulla, hän sanoi, vähän jännittyneenä.
Tulet meille usein myöhään, yleensä yhden-yhden jälkeen. Sinulle yö on muistojen aikaa, meille se on unta. Juhanilla on aamulla töitä, minulla myös. Ilona päiväkodissa. Olemme todella väsyneitä, kun aina herätään keskellä yötä oven soittoon.
Aapo rypisti otsaansa.
Häiritsenkö minä? hänen ääni aleni.
Juhani auttoi:
Et sinänsä, isä, mutta… yöllä meille on raskasta. Varsinkin Maaritille ja Ilonalle.
Maarit nyökkäsi.
Nykyään pelkään jokaista soittoa kymmenen jälkeen, hän sanoi suoraan. Sydän hakkaa, en voi enää rentoutua. Ilona puhuu, että hänkin kuulee öisin koputuksia. Kahva kuumottaa.
Aapo käänsi katseen poikansa ja filmin välillä.
Minä… ajattelin… näin me Eevin kanssa tehtiin. Yöllä teetä, ovi auki. Jos joku tuli tarvitsi todella.
Meillä yöllä tarvitaan unta, Maarit vastasi hellästi mutta varmasti. Se ei ole välinpitämättömyyttä. Me rakastamme myös itseämme ja lastamme.
Hiljaisuus jäi ilmaan.
Aapo katsoi käsiään, jotka vähän vapisivat.
Eli ette halua että tulen enää? hän kysyi, ääni särkyvänä.
Maarit kiirehti:
Kyllä haluamme todella paljon. Mutta ei yöllä. Tule päivällä, illalla, soita ensin. Varaudutaan, haetaan lemppariteesi, mietitään rauhassa.
Juhani lisäsi:
Isä, mielellämme nautimme teen kanssasi silloin kun olemme edes hereillä.
Pitkä hiljaisuus. Sitten Aapo, jotenkin hiljentylevästi:
En tajunnut tekeväni näin raskaaksi. Kuvittelin, että jos minä valvon, muutkin…
Maaritin sisällä jokin heltyi. Hän ei ollut paha hän oli vain jäänyt aikaan jumiin.
Katsotaan filmi sitten lauantaina päivällä. Kaikki yhdessä. Teetä, keksiä, kuin uuden vuoden juhla 1979, Maarit lupasi.
Aapo mietti hetken ja nyökkäsi.
Entä jos… yöllä tulee paha olla… hän aloitti.
Silloin saa soittaa mutta ei joka yö, Maarit rauhoitti. Jos jotakin tapahtuu, olemme olemassa. Mutta muuten päiväsaikaan.
Juhani nyökkäsi.
Isä, haluan olla kanssasi, mutta en yökyöpelinä.
Aapo hymyili surumielisesti:
Vanha ukko yliarvoi “kymmenen minuuttiaan”.
Niitä on kertynyt vuosi, Maarit toppuutteli lempeästi.
No, jätetään filmi lauantaille. Mä lähden nyt, Aapo sanoi.
Saattelen teidät ovelle, Maarit sanoi.
Eteisessä hän pukeutui pitkään.
Maarit, kiitti hän ovella, jos joskus soitan liian myöhään…
Ajattelen, että teillä on hätä, Maarit vastasi. Mutta en enää aina avaa. Olen myös ihminen.
Hän nyökkäsi. Katseessa oli jotain uutta ehkä arvostusta rehellisyydestä.
***
Lauantai-ilta saapui. Pöydälle oli tuotu lainattu projekti, jonka Juhanin kaveri oli kaivanut kellaristaan. Huoneessa oli melkein elokuvateatterin tunnelma paksut verhot, seinällä valkoinen lakana.
Aapo istui projektorin vieressä kuin pieni poika, kädessä filmituubi. Ilona kipusi Maaritin syliin, kourassa pehmopupu. Juhani kähersi johtojen kanssa.
Laitteen suristessa seinälle syttyi haalea kuva. Nuori nainen kukkamekossa auringon kirkas hymy. Uusi Aapo, ilman harmaata, tukka paksuna, kietoo kätensä Eevin harteille. Välissä pieni Juhani, pyöreä ja luottavainen.
Ruudulla uusi vuosipöytä, mandariinit, silliä, vilkkuvat valot. Jossain vilkattaa pahville kirjoitettu: “Meillä on aina ovi auki. Myös yöllä. Omien vuoksi.”
Maarit tunsi tekstin iskevän rintaan.
Aapo niiskaisi.
Sen Eevi kirjoitti, hän kuiskasi. Sanoi, että ovikello on elämän ääni.
Videopätkässä Eevi avaa nauraen oven ja viittoo: “Tulkaa! Ovi on auki!” Ruudun kulmassa: kello 1:05. Alareunaan joku kirjoittanut: “Koti auki aina, yölläkin.”
Aapo herkistyi ja kyynel vierähti poskelle ei äänekkäästi, vaan niin että hartiat vavahtelivat.
Maarit painoi päätään Ilonan päälle. Tyttö nukahti lämpimänä ja turvallisena syliin. Projektori humisi. Kuva vaihtui Eevi kuivaa astioita, Aapo suukottaa, pieni Juhani pyörii kuusen ympärillä.
Maarit ymmärsi. Aapon yökäynnit eivät olleet tapa vaan toivoton yritys päästä edes hetkeksi aikaan, jolloin ovet avautuivat ilolle, eivät rajoille.
***
Projektori sammui, huone täyttyi iltapimeästä. Ilona kuorsasi äidin olkapäällä.
Aapo pyyhki kasvonsa.
Anteeksi… hän sanoi. Kuvittelin tekeväni hyvää että jos yöllä tulen, en jää yksin.
Maarit hymyili hellästi.
Et ole yksin. Ilman yövierailujakin. Nyt opettelemme avaamaan ovet päivisin.
Muutama päivä myöhemmin Maarit kävi kaupasta: kaurakeksejä, hopeinen termos, jossa luki “Pitää lämpimänä kahdeksan tuntia”.
Kotona hän pakkasi termoksen lahjapakettiin, keksejä viereen sekä pikkuruisen avaimen avaimenperässä.
Kortille hän kirjoitti: “Aapo, olet tervetullut meille aina erityisesti aamupäivisin. Termos pitää lämmön mukanasi, avain päivään varalle. Soitathan ennen kuin tulet. Rakastamme, Maarit, Juhani, Ilona.”
Hän soitti appiukolle päivällä, ensimmäistä kertaa itse:
Huomenta Aapo, meillä kotona olisi teetä. Tule aamupäivällä, sopii mihin aika sinulle kävisi ennen puolta päivää.
Aapo nauroi kepeästi.
Ai tämä on virallinen kutsu?
Uuden perinteen alku, Maarit vastasi. Ilman yövuoroja.
Seuraavana aamuna Aapo tuli kymmeneltä. Soitti etukäteen: “Minä olen kohta tulossa”. Ovella siisti kauluspaita, kukkakimppu.
Tämä sinulle, Maarit, hän sanoi hieman vaivaantuneena. Kiitoksena sinnistä.
Ja kainalossa pehmoinen nalle yömyssy päässä.
Tämä Ilonalle. Nalle yövartijana, jotta ukki tulee jatkossa uneen kertomaan satuja, ei koputtelemaan.
Maarit hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti.
Tulkaa, tee on jo valmis.
Keittiössä aurinko piirsi valon suorakaiteita pöydälle. Tee höyrysi, keksi rouskui. Ilona heräsi hyvin nukkuneena, puristi nallea. Juhani kertoi isälleen uusista projekteista ja Aapo taas vitsin yöjunasta.
Sama Aapo, samat tarinat. Mutta aika oli toista. Aamu, ei yö. Sovittu vierailu, ei yllättävä tunkeutuminen.
Illalla, Ilonan nukahtaessa, Maarit kuuli:
Äiti, ukki ei näkynyt unessa tänään.
Miltä tuntui? Maarit kysyi.
Ihan hyvältä, tyttö mietti. Nukuin vaan. Ja aamulla ukki oli oikeasti.
Maarit hymyili pimeässä.
Näin saa ollakin, hän kuiskasi.
Yöllä, kun kello näytti “1:15”, talossa oli hiljaista. Ovikello ei soinut. Maarit heräsi aamulla omia aikojaan, ei muiden takia.
Hän ymmärsi, että rajojen asettaminen onnistuu ei huutamalla, ei syyllistellen, vaan puhumalla. Maailma ei siihen kaatunut. Appiukko pysyi elämässä. Hän vain lakkasi käymästä yöllä.
Se oli pieni voitto sekä hänelle, että kaikille tuossa kodissa eläville.
