Ei taas, Sanni mutisi hiljaa katsoessaan tiskialtaassa kelluvaa saippuavettä.
Keittiön kello näytti armottomasti “1.15”. Koko koti lepäsi hiljaisuudessa. Naapurihuoneessa pieni Aino tuhisi unissaan. Makuuhuoneessa Lauri todennäköisesti torkkui jo. Valkoisen plafondin alla lamppu heitti pöydälle kellertävän valokeilan, jossa yksinäinen kuppi kamomillateetä seisoi jäähtyneenä.
Ovikello viilsi yötä kuin veitsi: pitkään, painokkaasti, aina lyhyin tauoin, joiden aikana ehti syntyä avuton toive: “Jospa vain tällä kertaa ei”.
Makuuhuoneesta kuului Laurin väsynyt, mutta tunnistava kuiskaus:
Taas se?
Sanni kuivasi kätensä aamutakkiinsa, tukahdutti haukotuksen juuri sellaisen, jonka olisi halunnut vääntää viestiksi: “Nyt minä nukun, maailma, jätä rauhaan” ja käveli ovelle. Kävellessään sisällä kupli sekoitus ärtymystä, pientä syyllisyyttä siitä ärtymyksestä, ja uupumusta, painavaa kuin märkä viltti.
Ovisilmästä näkyi tuttu hahmo: harteikas mies vanhassa nahkatakissa ja lippalakki niskassa. Appi, Pekka Penttilä. Tämä seisoi puoli selin. Toisella kädellä nojaten seinään, toisessa suurikokoinen pahvilaatikko tiukasti kylkeä vasten.
Jaloissa loikoili ruokakaupan kassi, vihreällä logolla Sanni tiesi jo, että siellä oli aina samaa kaurakeksiä.
Hän avasi oven.
Sanni! Pekan kasvoille syttyi aurinkoinen hymy, aivan kuin ulkona olisi ollut keskipäivä. Ettekö olekaan vielä nukkumassa? Hyvä juttu! Mä käväisen vaan ihan kymmeneksi minuutiksi.
Hyvää yötä, Pekka, Sanni yritti hymyillä. Meillä on yöllä, ihan niin kuin vaan mainitakseni.
Mitä nyt, yö on nuori! Pekka huitaisi. Niin olen minäkin, kun jalat vielä kantaa. Päästätkö vanhan miehen sisään? Mulla on tässä oikea aarre.
Pekka nosti laatikkoa, jonka kannessa oli haalistunut etiketti: “Filmi 8 mm”. Kulmassa kuulakärkikynämerkintä: “1978. Jouluna kotona”. Laatikosta leijui pölyn, vanhojen kaappien ja sellaisen elämän tuoksua, jonka Sanni tunsi vain valokuvista.
Löysin tän, Pekka sanoi innoissaan, samalla jo punkeutuen eteiseen vailla virallista “tervetuloa”. Naapurin komerossa majaili. Sanoin sille heti, että tämä on mun! Ensin ei uskonut, mutta käsialasta tunnisti. Toinin käsialaa, sanoi.
Kymmenen vuotta sitten kuolleen Toinin, Pekan vaimon, nimi kaikui kapeassa eteisessä kuin haamuna.
Lauri ilmestyi makuuhuoneesta, silmiään siristellen. Hänen päällään oli haalistunut t-paita ja verkkarit.
Isä Lauri yskäisi. Kello on jo yli yksi yöllä.
Juuri paras aika muistella! Pekka piristyi entisestään. No älä nyt poika valita, sinun iässä tähän aikaan vasta alettiin tanssia.
Sannin päätä jyskytti jokainen hänen iloinen sanansa. Silti hän ajatteli: “Hän on yksin tuolla pimeässä. Häntä varmasti pelottaa.”
Mennään keittiöön, Sanni sanoi peittäen syvän huokauksen. Mutta hiljaa, Aino nukkuu.
Totta kai, kuin hiiri, Pekka vakuutti, samalla ravistellen takkinsa pois.
Hiiri, joka soittaa kuin palohälytin, Sanni ajatteli.
***
Keittiössä Pekka valitsi joka kerta saman tuolin, sen, joka oli lähimpänä patteria. “Selkä ei tykkää vedosta”, hän aina perusteli. Sanni kaatoi hänelle teetä juuri ennen kuin kahvinkeitin oli sammunut, yötä palvelevaan automaattitilaan.
Lauri, yhä haukotellen, istui Pekkaa vastapäätä ja katsoi laatikkoa.
Mikä toi on? hän kysyi.
Perhefilmi! Pekka kohotti ääntään juhlallisesti. Vanha, mutta elossa. Tässä on sun äiti, sinä pienenä. Sitten kuusi, salaatit ja Kaarinan naama sellainen nenä, ettei mistään löydy toista! ja naurahti itse päälle. Koko juttu.
Sanni istui sivuttain, nojasi päätään käteensä. Seinällä kello nyökkäsi minuutteja: “1.27”, “1.28”… Mutta Pekka vasta lämpeni.
Muistan, kun silloin avattiin ovi, hän kertoi innostuneena. Yli keskiyön tuli Jaska vaimonsa kanssa kylään. Pakkasta, lunta, mutta eikös vaan: “Tulkaa sisään! Meidän koti on aina auki!”. Silloin Toini sanoi hän mietti hetken. “Yöllä oven pitää olla auki niille, joilla on oikea tarve”.
Sanni nyökkäsi. Lausahdus tarttui mieleen kuin takiainen.
Isä, Lauri hieraisi silmiään. Milloin me katsotaan se filmi? Sitä vartenhan toit sen?
Niin, Pekka havahtui. Mutta eihän mulla ole enää sitä laitetta. Josko täältä löytyisi?
Kaksiossa neljännessä kerroksessa 8 mm:n projektori? Sanni naurahti väsyneesti. Eiköhän se ole varastossa flyygelin ja painokoneen välissä…
Pekka ei ymmärtänyt sarkasmia ei hän yleensä huomannut toisen päälle viriteltyjä piikkejä.
No, joku keino löytyy, hän sanoi optimistisesti. Voihan tuon viedä digitoitavaksi. Lauri, sinulla digijutut sujuu. Sillä aikaa minä kerron tauoilla tarinat.
Pekka alkoi puhua siitä, kun ostivat ensimmäisen filmikameran, ja miten Toini nauroi, kun lumi meni takin kauluksesta. Sanat valuivat kuin loputtomasta kahvipannusta. Hän ei elänyt kellon, vaan muistojen mukaan.
Sanni kuunteli puolittain, tuntien enemmän kuin ymmärtäen. Päässä hakkasi vain yksi ajatus: “Seitsemältä pitää nousta, Aino tarhaan, työraportti, silmät painuu kiinni…”
***
Äkillinen kahina havahdutti hänet.
Keittiön ovella seisoi pieni pyjama-asuinen hahmo, vaaleanpunaiset tähdet rinnassa. Aino hieroi silmiään, tukka pörrössä.
Äiti… tyttö kuiskasi, kompastellen kynnykseen.
Aino-kulta, Sanni nousi nopeasti, napaten tytön syliinsä.
Mä… haluan vettä, Aino mumisi. Ja mulla… taas tuli uni, missä pappa tuli.
Pekka kuuli sanan “pappa” ja hänen silmänsä kirkastuivat.
Noin se menee! hän suoristi selkänsä. Lapset tuntee yhteyden.
Aino vilkaisi häneen unen samein silmin.
Sä tuut joka yö mun uneen, hän sanoi vakavana. Koputat ja koputat. Mä en saa ovea kiinni, koska kahva on kuuma.
Sanni tunsi vatsansa kiristyvän. Lauri kurtisti kulmiaan.
Mitä painajaisia nämä ovat? hän kuiskasi.
Eikä, Pekka vastasi varmasti. Se on sieluyhteys lapsenlapsen kanssa.
“Tai kaipuu hiljaisuuteen”, Sanni ajatteli, muttei sanonut ääneen.
Aino-kulta, nyt mennään takaisin sänkyyn, hän kuiskasi. Pappa tulee taas joskus… päiväsaikaan.
Päivälläkin voi tulla? Aino varmisti.
Sanni katsoi Pekkaa. Hänen katseensa oli aidon hämmentynyt, lähes lapsellinen.
Ilman muuta, Sanni sanoi lempeästi. Se on jopa parempi.
Aino niiskutti ja painoi päänsä äidin olkaan.
Sanni kantoi tytön takaisin sänkyyn, peitteli ja kuulosteli. Keittiössä Pekka puhui taas, tosin hiljempaa, mutta edelleen aivan liian pirteästi tähän aikaan.
Hän jäi istumaan hetkeksi Ainon viereen, silitti tytön päätä ja pyöritteli mielessään: “Aina sama juttu. Papan ‘ihan kymmenen minuuttia’ venyy tuntiin keksien, teen, väsyneiden silmien ja meidän päivärytmin säröihin”.
Eteisessä kellon viisarit ryömivät kahden lähelle. Sanni veti syvään henkeä. Hänen kärsivällisyytensä tikitti kuin herätyskello.
***
Ja taas yöllä, Sanni valitti viikkoa aiemmin puhelimessa ystävälleen, Marjukalle. Ei mitään häpyä. Meidän koti on kuin yökahvila.
Marjukka naurahti:
Sanni Siiri, otan osaa. Teidän talo on vallattu yösukupolven toimesta.
Kiitos vain… Sanni huokaisi. En enää uskalla nukahtaa kunnolla, kun aina pelkään, että kohta taas soitetaan. Ja niinhän siinä käy! Yhdeltä, puol yhdeltä, joskus kahdelta… Ja aina “ihan nopeasti vain”.
Ihan kuin yökäkis, Marjukka virnuili. Tiski ylös, kahvit päälle, monologi isältä. Voitto on keksi.
Sanni hymähti väkisinkin.
Aina sama kaurakeksi, vihreässä paperissa. En kestä enää nähdä sitä.
Se on nyt jo symboli. Ota ja laita hänelle yökutsukello.
Miten muka?
Soita itse hänelle yöllä.
Aika raaka veto…
No joo, vitsi vitsi. Mutta oikeasti, rajat pitää asettaa. Muuten vanha luulee, että teidän kanssa kaikki on hyvin, kun kerran avaatte oven.
Hän on appi, Marjukka, yksin. Vaimo kuoli, Lauri on ainoa poika. Miten sanoisin: “Pekka, älä tule enää yöllä”? Hänellä verenpaine, muistoja, sydän…
Niin mutta onhan sullakin sydän, Marjukka muistutti. Ja lapsi, ja työ. Rajaaminen ei ole ilkeyttä. Se on itsestä huolehtimista, joka joskus auttaa toisiakin.
Sanni vaikeni. Sanoissa “rajat” oli epämiellyttävä kutina. Hän oli oppinut, että hyvä miniä on sellainen, joka kestää.
***
Ensimmäinen Pekan yökäynti sattui puoli vuotta Toinin kuoleman jälkeen.
Silloin Sanni ajatteli, että se oli “kerran vain”. Sitä surua pitäisi jakaa yöllä, kun päivä on liian täynnä elämää.
He makasivat Laurin kanssa sängyssä, hiljaisuus oli jo vaihtumassa uneen, kun eteisen ovi alkoi täristä.
Kuka siellä tähän aikaan? Sanni säikähti.
Ovikello soi sinnikkäästi, aavistuksen epätoivoisesti. Lauri nousi, vetäen housut kiireessä jalkaan:
Jospa jotain on sattunut.
Kun he avasivat oven, Pekka seisoi ovensuussa, ryppyisenä, ilman takkia, vanha villapaita päällään ja lippalakki unohtuneena. Katseessa kimmelsi kosteus.
Anteeksi Pekka sanoi, mutta astui sisään ennen lupaa. Mä en pystynyt… kotona. Siellä on… tyhjää.
Tupakka ja kylmä ilma leijui hänen ympärillään. Kädessä tuttu kaurakeksipaketti.
Isä, onko sulla paineet pielessä? Lauri pelästyi.
Ei, Pekka torjui mutta oli häkeltynyt. Halusin vain nähdä teitä.
Sannin kurkkuun noussut pala laukesi. Hän muisti Toinin hautajaiset, pienen miehen sormet hatun päällä. Katse kuin ihmisellä, joka on kadottanut suunnan.
He laittoivat pöytään teen. Pekka ei vitsailut, istui vain hiljaa, joskus tokaisi kuin ajatuksissaan:
Hänellä oli tapana yöllä keittää teetä.
Kädet vapisivat, kun hän murensi keksiä.
Toinin kanssa tutustuttiin kaupassa, just tämän keksihyllyn äärellä. Mä otin paketin, niin otti hänkin. Sanoi: “Ota vaan, mä pidän linjoista kiinni.” Siitä mä päätin: tuohon naiseen minä menen naimisiin.
Silloin Sannista tuntui vain sääliä, ei ärtymystä.
Tule, Pekka, kun tarvitsee hän sanoi viedessään appia ulos aamuyöllä. Me ollaan tässä.
Sanat olivat totta. Pekka tuli kun hänen “tarvitsi”. Kunnes se tarve osui useimmiten yöaikaan.
Kerran viikossa, sitten taas. Lopulta Sanni ei enää osannut sanoa, milloin oli ollut pidempiä taukoja yökäynneissä.
***
Kun Sanni yritti mainita Laurille asiasta, tämä vain kohautti olkapäitään.
Isä on aina ollut yöihminen, Lauri sanoi. Tekee öisin. Lukiessakin joskus kaksi yöllä istui keittiössä, kun olin pieni.
Mutta silloin hän oli omassa kodissaan, Sanni huomautti varovasti. Nyt hän on täällä.
Meidän koti on hänelle jatke omaansa, Lauri perusteli. Yksin olla on varmasti aika yksinäistä, varsinkin yöllä.
Niin on minunkin, Sanni sanoi rehellisesti. Kun en saa nukuttua. Kun Aino herää. Ja kun juoksen aina ovelle kuin olisi palo.
Lauri vaikeni. Miehen ja hänen isänsä välissä oli jotain selittämätöntä: ärtymystä ja selittelyä yhtä aikaa. Sanoissa “hän on kuitenkin isä” oli muuri Sannin ja suoran puheen välissä.
Eräänä yönä Sanni ei enää mennyt keittiöön.
Hän jäi makuuhuoneeseen, teeskennellen nukkuvansa. Lauri meni avaamaan. Ovi narahti, sitten sulkeutui. Askeleet, rapinaa, ääniä.
Puolen tunnin päästä Sanni kuuli muminaa. Uteliaisuus voitti väsymyksen. Hän hiipi varovasti keittiölle.
Pekka istui yksin pöydän ääressä Lauri oli kai jo mennyt takaisin nukkumaan. Edessä pino vanhoja valokuvia. Ainoa valo tuli pöytälampusta, rajaten tilasta iänikuisen pienen näyttämön.
Toini, siinä sinä olet, Pekka kuiskasi. Tuossa mekossa sanoit, että minä kyllästyisin jos lihoisit. Minä olin tyhmä kun en heti sanonut, että et ikinä.
Hän käänsi kuvaa.
Lauri on vielä ihan nöpönenä tässä. Tämän TV:n kanssa katsottiin elokuvia. Muistatko, kun Jaska tuli yöllä ja me pidettiin sitä kolmelta asti pöydässä? Sanoit silloin: “Tulkaa nyt, kun pystytte. Ovet laitetaan lukkoon vasta kun ollaan kuolleet.”
Hän puhui itsekseen, mutta äänessä oli sekä muisto että pyyntö. “Jätä yksi koti auki yöllä minulle.”
Sanni seisoi oviaukossa. Appi ei ollut mikään mörkö. Hän oli aikuinen poika, kadoksissa yössä.
Ärtymys ei kadonnut. Mutta nyt tilalle nousi sääli, joka teki tilanteen entistä mutkikkaammaksi.
***
Kerran Sanni päätti heittää vitsiä.
Oli alkukesä, lämmin yö, ikkuna auki. Ovikello soi ajallaan. Sen sijaan että kipaisi kiireellä eteiseen, Sanni puki ylleen kukallisen silkkiaamutakin ja painoi lahjaksi saadun silmämaskin otsalle, kuulumaan asuun.
No nyt tulloo filmitähti, Lauri nauroi.
Totta, Sanni vinkkasi. On tämän yön ohjelmassa Pekka Penttilän yökatsaus.
Hän avasi oven teatraalisen tyynenä:
Hyvää yötä! Tervetuloa yksinoikeudella yökahvilaan. Tarjolla teetä, keksejä ja kroonista univelkaa.
Pekka hekotti.
On teillä nuorilla huumoria! hän totesi. Arvelin jo, että olette vanhoja kymmeneltä petiin ja kuudelta ylös.
Keittiössä Sanni avasi uuden kahvipaketin, naputti herätyskelloa.
Voitaisiin perustaa perinne: “Keskiyön kahvit”. Mutta herätys on silti kuudelta.
Älä nyt, Pekka pyöritti päätään. Onpahan ainakin, mitä muistella! Pienenä matkustettiin yöjunilla, muistatko, Lauri? Vaunu, kahvi posliinimukista, kaikki jutteli. Yöllä aina parhaat keskustelut.
Sitten hän lisäsi:
Elämässä on ovi, joka kannattaa jättää auki. Jos vaikka joku muu tarvitsee.
Lause jäi pyörimään Sannin päähän kuin loska saappaaseen. Siinä oli jotain liikuttavaa ja vaarallista.
“Ne ‘joku muu’ unohtavat, että mekin ollaan ihmisiä”, hän mietti. Mutta ääneen sanoi vain:
On myös ikkunoita, jotka kannattaa pitää kiinni, ettei vedä.
Pekka ei huomannut piilomerkitystä. Hän kertoi tarinoita, huomaamatta kuinka Sannin väsymys ja kiukku vain kasvoi.
***
Kerran Sanni ei avannut ovea.
Aino oli kuumeessa, valvonut, viimein nukahtanut kun ovisummeri taas pärähti.
Ei nyt… Sanni kuiskasi.
Lauri oli työvuorossa, kotona vain Sanni ja Aino. Hän ei liikkunut. Ovikello soi vielä kerran, sitten jäi hiljaisuus.
Sanni pysyi paikallaan, laskien sataan, kahteensataan. “Nyt ainakin tiedät, ettet ole vastuussa koko maailmasta”, sisuuntunut ääni kuiskasi.
Aamulla hän huomasi ovenpielessä tutun vihreän keksipaketin. Se oli hieman kostunut yön kosteudesta. Vieressä pieni, melkein lapsellinen lappu: “Jäit nukkumaan. En herättänyt. P.”
Siinä kaikki. Ei moitetta, ei vaatimusta. Vain tuo kassi.
Sanni tunsi sekä syyllisyyttä että ärtymystä: “Miksi minun pitää potea huonoa omaatuntoa, kun vain haluan nukkua?”
***
Yhden yön jälkeen koti tuntui märältä ja raskaana riippuvalta peitolta.
Aino vilustui hän hipsutteli pari kertaa keittiöön paljain jaloin, kun Pekka kertoi juttujaan. Tytölle nousi kuume, yöllä yskää. Aamulla Sannin silmien alla oli mustat varjot. Työpaikalla hän pysytteli tolpillaan vain kahvikuppien avulla.
Illalla, kun hän keitti keittoa ja Lauri oli juuri laittamassa veden kiehumaan, Sanni tunsi sisällään repeävän jotakin.
En jaksa enää, hän sanoi katsomatta ylös.
Mitä tarkoitat? Lauri ihmetteli.
Sitä, Sanni kääntyi voimakkaasti, etten voi enää elää hänen aikataulullaan. Tämä ei ole yökahvila. Meillä on lapsi, työ. Minä en enää tunne olevani kotonani.
Lauri yritti sanoa “hän on isä”, mutta Sanni nosti kätensä.
Ei nyt. Minä olen myös vaimo, äiti, ihminen, jolla on keho ja hermot. Ei kukaan ole kysynyt miten minulla menee.
Lauri vaikeni.
Sovitaan näin, Sanni puraisi huultaan. Kun isä tulee tänään, puhumme kolmisin. Ilman leikkiä, ihan suoraan. Sanon että tarvitsen öitä, joissa saa rauhassa nukkua.
Haluatko… kieltää häntä tulemasta? Lauri varmisti.
Haluan, Sanni myönsi, että hän kävisi meillä päivällä. Tai ainakin ennen kymmentä illalla. En aja häntä pois elämästämme, vaan öistämme.
Lauri huokaisi raskaasti.
Hän voi loukkaantua, hän mutisi.
Niin minäkin olen loukkaantunut, Sanni sanoi hiljaa. Koska olen vuoden esittänyt ettei mikään tunnu missään. Ja minun “ok” on muuttunut luovuttamiseksi toisen tavoille.
Sanat kuulostivat ääneen sanottuina kirkkaammilta kuin koskaan. Lauri nyökkäsi.
Hyvä on, hän sanoi. Tänään… kokeillaan. Olen vierelläsi.
***
Kun Sanni näki Pekan kädessä filmilaatikon sinä yönä, kaikki loksahti paikoilleen.
“Perhejuhlat 1979”, kannessa luki. Pekka laski laatikon pöytään ylpeänä.
Kyllä kannattaa etsiä! Koko elämä yhdessä!
Voitaisiinko puhua ensin? Sanni aloitti varovasti, kun Lauri kaatoi teetä.
Mistä nyt näin yöllä pitää puhua? Pekka yritti vitsailla.
Yöstä, Sanni sanoi vakavasti. Teidän ja meidän.
Pekka lakkasi hymyilemästä.
No, kuuntelen, hän peitti hermostuneisuuttaan.
Tulet meille usein myöhään, Sanni puhui lempeästi. Yöllä on sinulle muistoja, meille lepoa. Laurilla ja minulla on työ, Ainolla päiväkoti. Väsyttää kun pitää aina herätä keskellä yötä.
Pekka kurtisti kulmiaan.
Häiritsenkö minä? hän sanoi, ääni hiljeni.
Lauri tarttui mukaan:
Et, isä, hän sanoi. Olet meille tärkeä, mutta yöllä meidän on pakko nukkua, varsinkin Sannin ja Ainon tähden.
Sanni nyökkäsi.
Pelkään jokaista puhelua kymmenen jälkeen, hän sanoi rehellisesti. En saa rentoutua. Aino on sanonut että kaipaa unta, ettei ovikahva polta unessa.
Pekka katsoi kättään, joka vapisi kevyesti.
Eli ette halua enää, että tulen? hän kuiskasi.
Kyllä haluamme, Sanni kiirehti. Mutta ei keskellä yötä. Tule päivällä, illalla ennen kymmentä, soita etukäteen. Ostetaan sun lempiteetä, varataan keksejä.
Lauri lisäsi:
Isä, haluan jaksaa oikeasti jutella, en vain selviä yöstä sumussa.
Pekka mietti pitkään. Sitten hän kuiskasi hiljaa:
En arvannut, miten raskasta teen. Ajattelin, että jos minä kerran valvon, kai muutkin.
Sannin rinnassa jokin suli.
Hän ei ollut paha ihminen. Hän eli hetkessä, missä aika pysähtyi silloin kun Toini kuoli.
Sovitaan niin, Sanni sanoi lempeästi. Haluan nähdä tuon filmin, mutta aikaisin lauantaina. Kaikki yhdessä, kahvia, keksejä kuin 1979.
Pekka katsoi laatikkoa ja Sannia.
Ja jos… yöllä iskee… hän ei saanut sanoja ulos.
Jos tulee hätä yöllä, soita, Sanni vastasi. Jos on asiaa, me ollaan. Mutta jos vain teetä, siirretään valoon.
Lauri nyökkäsi.
Isä, tahdon olla kanssasi myös silloin kun oikeasti jaksan.
Pekka hymyili haikeasti.
Höhlä vanha ukko minä, hän sanoi. Luulin että kymmenen minuuttia ei haittaa.
Niistä minuuteista tuli jo vuoden tunti, Sanni hymähti lämpimästi.
Pekka nyökkäsi.
No hyvä, hän sanoi. Kokeillaan filmi lauantaina. Mä tästä lähden.
Saanko saattaa? Sanni kysyi.
Eteisessä hän viivytteli takkinsa kanssa.
Sanni, jos joskus soitan myöhään…
Ajattelen että jotain on hätänä, Sanni vastasi. Mutta en enää aina avaa. Olen ihminen minäkin.
Pekan katseessa oli nyt myös kunnioitusta.
***
Lauantai-ilta tuli nopeasti.
Pöytään oli tuotu vanha projektori, joka löydettiin Laurin tuttavan varastosta kuin aarre. Olohuoneesta tehtiin pikku elokuvateatteri: verhot kiinni, seinällä valkoinen lakana.
Pekka istui lähellä laitetta, kuin pieni poika, käsissään filmilaatikko aarteenaan. Aino istui Sannin sylissä pehmojänis kainalossa. Lauri sääteli johtoja.
Lopulta projektori surisi, valonsäde halkoi hämärää, ja seinälle ilmestyi haaleita hahmoja.
Nuori nainen kukkamekossa hymy kuin kevätaurinko. Viereen asettui Pekka, nuorena miehenä, tummat hiukset. Ja pieni Lauri, pyöreä ja huoleton.
Ruudulla joulupöytä: mandariineja, silliä, koristeita. Kamera nappaa seinästä kyltin: “Meidän koti on aina auki. Myös yöllä. Omat tervetuloa.”
Sanni tunsi miten lause lävisti rinnan.
Pekka nyyhkäisi.
Toini sen kirjoitti, hän kuiskasi. Halusi että kaikki tietävät.
Filmillä Toini avasi oven, nauraen, ja viittoi: “Tulkaa vaan!” Valo, nauru, touhua. Kello filmissä näytti “1.05”. Kuvan alla käsin: “Täällä ollaan iloisia, ovet auki”.
Pekka alkoi itkeä. Ei ääneen, vaan hartiat tutisten.
Sanni huomasi, kuinka Aino nukahti hänen syliinsä, lämmin käsi äidin niskan ympäri.
Projektori hyrisi, kuvat vaihtuivat, Toini pyyhkii astioiden, Pekka suukottaa poskelle, pieni Lauri tanssii kuusen alla.
Sanni ymmärsi. Pekan yökäynnit eivät olleet vain tapa. Ne olivat epätoivoinen yritys tuoda takaisin aika, jolloin ovet aukenivat ilolle, ei toisten ylittämiselle.
***
Projektori sammui, huone jäi hiljaiseen hämärään. Aino tuhisi äidin sylissä.
Pekka pyyhkäisi kasvot kämmeneensä.
Anteeksi, että olen ollut riesana, hän sanoi ääni murtuen. Luulin että yöllinen ovi avaa yhteyden.
Sanni vastasi pehmeästi:
Et ole yksin vieläkään. Nyt vain avataan ovet päivällä.
Viikolla Sanni kävi kaupassa. Hän osti vihreän kaurakeksin ja lämpöisen hopeatermospullon. “Pitää lämpöä kahdeksan tuntia”, lupasi etiketti.
Kotona hän pakkasi termoksen laatikkoon, viereen keksin ja avaimen avaimenperässä.
Pienelle kortille hän kirjoitti: “Pekka, olet meille rakas aina. Etenkin aamulla. Termos pitää kahvin lämpimänä. Avain tuo sinut meille päivällä, kun sinua jo odotetaan. Soitathan etukäteen. Terveisin, Sanni, Lauri & Aino”.
Hän soitti apelle ensimmäistä kertaa pitkään aikaan juuri keskellä päivää.
Hei Pekka, Sanni sanoi. Huomenna aamupäiväteet, tuu vaikka yhdeltätoista. Mutta ennen kahtatoista.
Onko tämä nyt kutsu? Pekka kysyi naurahtaen, mutta äänessä oli helpotus.
Tämä on uuden tavan alku, Sanni myhäili. Nyt pidetään yökahvilaan taukoa.
Aamulla Pekka tuli tasan kymmeneltä, ilmoitti tulonsa etukäteen: “Nyt lähden, olkaa valmiina”. Ovikellon takana hänellä oli siisti paita ja kimppu päivänkakkaroita.
Sanni, hän änkytti, kärsivällisyydestäsi.
Hänen kainalossa oli pehmolelu, yöpipolla varustettu karhu.
Tämä on Ainolle, hän sanoi. Univahti, että pappa tulee yöllä vain kertomaan satuja.
Sanni hymyili oikeasti.
Tule vain, hän sanoi. Tee on valmista.
Keittiössä auringon suorakulmiot leikkivät pöydällä. Tee oli kuumaa, keksit rapsahtelivat. Aino, hyvin levänneenä, halasi karhua. Lauri kertoi isälleen uudesta sovelluksesta, Pekka taas siitä, kuinka joskus sekoitti yöjunat päivään.
Se oli sama Pekka, samoin tarinoin. Mutta aika oli muuttunut. Päivä korvasi yön. Vierailusta tuli yhteinen hetki, ei pakkolähetys.
Illalla Sanni peitteli Ainon. Tyttö sanoi unisesti:
Äiti, tänään pappa ei tullut uneen.
Millä mielellä? Sanni kysyi.
Ihan hyvä, Aino mutisi. Nukuin vain. Ja sitten pappa oli oikeasti olemassa, aamulla.
Sanni hymyili pimeässä.
Olkoon näin, hän kuiskasi.
Yöllä, kun kello näytti “1.15”, koti oli hiljaa. Ovikello ei soinut. Sanni heräsi ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, koska oli saanut nukkua tarpeeksi, ei koska joku vaati huomiota.
Hän ymmärsi, että oli oppinut asettamaan rajat ei huutamalla, vaan puhumalla. Elämä ei siitä rikkoutunut. Appi ei kadonnut, vaan kävi yhä. Nyt vain oikeaan aikaan.
Ja se oli pieni voitto hänelle, perheelle, ja kaikille, jotka tuossa kodissa elivät.
Elämässä oppii, ettei oviaan tarvitse pitää yöllä auki ollakseen hyvä ihminen. Joskus suurin rakkaus ja ymmärrys syntyy siitä, että uskaltaa sanoa: nyt riittää ja silti pitää toisen lähellä.
