Yövieraat ja rauhan hinta
Ei taas, mutisin hiljaa tiskialtaan ääressä, vaahdot käsiin tarttuneina.
Keittiön vanha kello näytti yhden viittätoista. Koko talo oli vaipunut hiljaisuuteen. Seinän takana nukkui pieni Oona, hänen hengityksensä tasainen tahti kertoi syvästä unesta. Makuuhuoneessa varmaan vielä nukahteli Juha. Himmeän lampun lämmin valo piirsi pöytään kellertävän kehän, jossa yksinäinen kuppi jäähtynyttä kamomillateetä kaipasi seuraa.
Ovenkello lävisti hiljaisuuden kuin veitsi. Pitkät, itsepintaiset pirinät, lyhyin tauoin, joiden aikana ehdit jo ajatella “eikö voisi tulla joku toinen kerta”.
Makuuhuoneesta kuului Juhan uninen, mutta tunnistava kuiskaus:
Se on taas hän, eikö?
Kuivasin käteni aamutakkiin, nielaisin haukotuksen juuri sen, jonka olisi mieluiten muuttanut viestiksi “nukun, jätä minut rauhaan” ja lähdin kohti eteistä. Sisin täyttyi ärtymyksestä, jonka alla kaikui pieni häpeä. Ja uupumus, painava kuin veden kyllästämä viltti.
Ovisilmässä tuttu hahmo. Hartiakas, kulahtanut nahkatakki, tummansininen lippis niskalla, hiukset ohimoilta harmaantuneet. Appiukko Eero, kuten aina, seisoi puoliksi sivuttain oveen päin. Toinen käsi nojasi seinään, toisessa muhkea pahvilaatikko.
Jalkojen juuressa kaupan kassi vihreällä logolla tiesin jo, että siellä on keksit. Aina ne samat.
Avasin oven.
Maijukka! Eeron kasvot kirkastuivat kuin olisi keskipäivä. Etkö nukkukaan vielä? Sepä hyvä! Vain kymmenen minuuttia.
Hyvää iltaa, Eero, sain väännettyä hymyn. Täällä on yö, ihan vaan tiedoksi.
Älä nyt, yö on nuori! hän hymyili leveästi. Ja niin olen minäkin, kun jalat vielä kantaa. Etkö päästä vanhaa miestä sisälle? Minulla on tässä aarre.
Hän nosti laatikkoa. Kannessa kulahtanut etiketti: “Filmi 8 mm”, vuosiluku haalistuneella kuulakärkikynällä: “1978. Uusivuosi. Koti.” Pahvilaatikko tuoksui pölyltä, vanhoilta kaapeilta ja menneeltä elämältä, jota tunsin vain valokuvien kautta.
Löysin tämän, uskoisitko! Eero pujahti jo eteiseen, odottamatta muodollista “tule peremmälle.” Naapurilla oli ullakolla. Sanoin heti: se on minun! Ei ensin uskonut, kunnes tunnisti käsialan: Lempin, vaimon, jonka kirjoituksesta kaikki tajusi.
Lempi oli ollut poissa kymmenen vuotta, nimi kaikui ahtaassa eteisessä aavemaisen hiljaa.
Juhakin ilmestyi ovelle, silmät sirrissä valosta. Vanhassa t-paidassa ja verkkareissa.
Isä hän haukotteli. Kello on jo yksi yöllä.
Juuri näin! Eero piristyi. Paras aika muistella menneitä. Valitatko, poika? Teidän ikäiset alkoivat vasta tanssia tähän aikaan!
Tunsin kuinka jokainen hänen pirteä äänensä jyskytti päässäni. Silti ajattelin: “Hän on yksin. Siellä on pimeää. Varmasti häntä pelottaa.”
Käydään keittiöön, sanoin ääneen, nielemättä huokausta. Mutta hiljaa, Oona nukkuu.
Tietenkin, tietenkin, Eero supatteli, kuori nahkatakkiaan. Olen kuin hiiri, lupaan.
“Hiiri, joka soittaa kuin palosireeni”, ajattelin.
***
Keittiössä Eero asettui tuttuun tuoliinsa, patterin viereen. “Selkä ei tykkää vedosta”, hän aina muistutti. Nostin mukin hänen eteensä, kaadoin teetä unisessa automaatissa, yörutiinilla.
Juha, yhä haukotellen, istui pöytää vastapäätä ja katsahti laatikkoon.
Mikä tuo on? hän kysyi.
Meidän elokuvat, Eero sanoi juhlallisesti. Filmirullan sisältö. Sun äiti, sinä pikkuisena, kuusi, salaatti ja Katri-täti, jonka nenä hän purskahti nauruun. Kyllä siinä on historiaa.
Istahdin pöydän kulmaan, nojasin käsiini. Kello nakutti minuutteja seinällä, “1:27”, “1:28” Eero sen sijaan tuntui vasta aloittavan.
Muistan, miten silloin avasimme oven tarinointi pulppusi, kun olimme jo uuden vuoden puolella ja Saku vaimoineen kurvasivat pihaan. Pakkanen puri, mutta sanottiin: tulkaa sisään! Meillä ovi auki aina! Lempi sanoi silloin hän pysähtyi, muistellen. Öisin ovet pitää jättää auki niille, jotka todella tarvitsevat.
Nyökkäsin. Sanat tarttuivat kuin takiaiset villasukkiin.
Isä, Juha hieroi silmiään. Katsotaanko se filmi joskus? Sitä vartenhan toit sen?
Kyllä kyllä, Eero virkistyi. Mutta projektoria ei minulla enää ole. Jospa teillä täällä olisi?
Tämän kokoisessa kaksiossa, neljännessä kerroksessa? huokaisin. Totta kai projektori löytyy varastosta flyygelin ja painokoneen välistä!
Eero ei huomannut sarkasmia, kuten ei ennenkään.
Ei mitään, eiköhän jostain löydetä. Voihan sen viedä digitoitavaksi. Sinähän olet nörtti, Juha, kyllä osaat. Kerron tarinaa sillä välin.
Ja niin Eero alkoi muistella. Kuinka hankittiin ensimmäinen kamera, miten kuvattiin mökillä. Miten Lempi nauraa, kun lumi tippuu niskaan. Sanat valuivat loputtomina, kuin tee vanhasta samovaarista. Hänen yössä ei ollut yöllistä lainkaan hän eli muistoissa, ei kellotaulussa.
Kuuntelin puolihuomiossa, enemmän tuntien kuin ymmärtäen. Aivoissani raksutti taukoamatta: “Huomenna seitsemältä ylös, Oona päiväkotiin, työraportti silmät sulkee väkisin”
***
Hento rapina havahdutti minut.
Keittiön ovella seisoi pieni pyjamapukuinen tyttö, poskellaan uninen hymy. Oona hieroi silmiään, tukka sojotti.
Äiti hän kuiskasi, kompastuen kynnykseen.
Mikä hätänä, Oonukka? napitin tytön syliini, ennen kuin hän ehti kaatua.
Mä haluan juoda, Oona mutisi ja jatkoi hiljaa ja taas näin unta, että pappa tuli.
Eeron kasvot kirkastuivat.
Näetkös, hän suoristi asentoaan. Lapset tuntevat yhteyden.
Oona tuijotti häntä sameasti, vielä puoliksi unessa.
Sinä tulet aina unessa. Olet eteisessä ja koputat-koputat. Ja minä en saa ovea kiinni, kun kahva on kuuma.
Sisälläni palelsi kylmänä kivenä. Juha otsa kurtussa.
Onko noin ikäviä unia? hän kysyi hiljaa.
Ei painajaisia, Eero vakuutti ponnekkaasti. Lapsen sielu hakeutuu isovanhemman luo.
“Tai hiljaisuuden”, ajattelin, mutta sanoin vain:
Oona, mennään takaisin nukkumaan. Pappa tulee ensi kerralla taas no, vaikka päivällä.
Päivälläkö? Oona tarkisti.
Katsoin Eeroon. Hänen katseensa oli vilpitön ja hämillään, melkein lapsellinen.
Päivälläkin saa tulla, Oona, sanoin pehmeästi. Mieluummin päivällä.
Oona nyyhkäisi ja kaivautui syliini.
Kannoin hänet makuuhuoneeseen, vahtien kuiskaavaa askelia takaisin sänkyyn. Keittiössä Eero kuiski yhä, nyt hiljemmin, mutta liian pirteänä tähän aikaan.
Peittelin tytön, silitin hiuksia ja mietin: “Näin tämä on aina. Hänen vain kymmenen minuuttia venyy tunniksi: keksejä, teetä, raskaita silmiä ja säröjä unirytmissä.”
Käytävällä kello nakutti varjoaan. Viisarit liikkuivat kohti kahta. Vedettyäni syvään henkeä tunsin, kuinka oma kärsivällisyyteni käynnistyi samalla lailla kuin aamun herätyskello lopultakin väsyneenä…
***
Taas viime yönä! valitin viikko sitten puhelimessa. Ei häpeää, ei tunnontuskaa. Kuin täällä pyörisi kahvila Pojan luona vuorokauden ympäri.
Yliopistoystäväni Tuula kuunteli huvittuneena.
Rva Mäkinen, hän sanoi teatraalisen dramaattisesti, osanottoni. Kotinne on yöväen vallassa.
Tosi hauskaa, huokasin. Oikeasti, en pysty nukahtamaan päässä hakkaa koko ajan, että soitto kuuluu milloin vain. Ja niinhän se tuleekin! Yksi, puoli yksi, puoli kaksi “Vain kymmenen minuuttia”.
Ajattele sitä yötehtävänä, Tuula naljaili. Sun varhaisaamun rutiini on: herää, laita vesi kiehumaan, kuuntele monologi, palkintona keksi.
En voinut olla hymähtämättä.
Aina ne samat kaurakeksit, vihreässä pussissa, sanoin. En enää voi edes nähdä niitä.
Se on symboli, Tuula pohti. Laita miehelle oma vieraskello.
Että soittaisin hänelle yöllä takaisin?
No niin, Tuula nauroi. Mutta totta puhuen, rajat pitää joskus vetää. Muuten hän luulee, että teille on ihan normaalia vastaanottaa vieraita koska vain.
Se on appiukko, Tuula. Hän on yksin. Vaimo kuoli, Juha ainoa poika. Miten sen sanoisin: Eero, älä tule yöllä? Hänellä sydän, korkea verenpainekin, muistot painavat
Sulla on myös sydän, verenpaine, lapsi ja työ. Rajat eivät ole ilkeyttä vaan itsestään huolehtimista ja sillä voi auttaa muitakin.
Olin hetken hiljaa. Rajat sana jäi kihelmöimään. Olin kasvanut uskomaan, että hyvä miniä vain sietää.
***
Ensimmäisen kerran Eero tuli yöllä puolisen vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen.
Silloin kuvittelin vielä, että se olisi “vain tämä kerta”. Jako surua, jota ei päivän hälinässä voi antaa näkyä.
Makasin Juhan kanssa hiljaisessa makuuhuoneessa. Ikkunasta tuli haalea valonväri. Ja kun olin juuri vaipumassa uneen, eteisen ovi alkoi täristä.
Kuka siellä tähän aikaan? säikähdin.
Oven soitto oli itsepäinen, melkein epätoivoinen. Juha nousi nopeasti, vetäen housut jalkaansa.
Ehkä jotain on sattunut.
Ovella seisoi Eero ryppyisessä neuleessa, ilman päällystakkia ja lippistä. Katse kiilteli oudosti.
Anteeksi, hän sanoi, vaikka tuli sisään, ennen kuin ehdimme pyytää. En kestänyt yksin kotona. Siellä on niin tyhjää.
Hän tuoksui kylmältä ilmalta ja tupakalta. Kädessä tuttu kaurakeksipaketti.
Isä, onko kaikki kunnossa? Juhalla ääni värisi. Onko verenpaine korkea?
Ei, Eero huitoi kättään. Halusin vain nähdä teidät.
Kurkkua kuristi. Muistin Lempi-muorin hautajaiset, Eeron puristamassa hattuansa, ja hänen katseensa kuin maailmasta olisi otettu pois osoitteet.
Veimme Eeron keittiöön, kaadoimme teetä. Hän ei silloin kertonut vitsejä, istui vain hiljaisena, välillä mutisten yksittäisiä lauseita:
Hän tykkäsi juoda teetä yöllä
Kädet vapisivat, kun hän murensi keksiä.
Kaupassa näin tänään nämä keksit, hän sanoi hiljaa. Siellä, tutun hyllyn luona tavattiin ensi kertaa. Meinasin napata laatikon, Lempi samoin. Hän sanoi: Ottakaa te, minä pidän linjoistani kiinni. Silloin päätin, että tämä se nainen on.
Silloin olin vain surullinen, en ärtynyt.
Tule meille aina, kun tarvitsee, sanoin saattaessa häntä aamuyöstä. Olemme tässä.
Se oli sittenkin kirjaimellista. Eero tuli, kun koki tarvitsevansa. Usein se tapahtui yöllä, puolenyön jälkeen.
Ensimmäisen kerran seurasi toinen, sitten kolmas. Lopulta en enää osannut sanoa, kuinka pitkät tauot yövierailujen välissä olivat.
***
Juha, kun asiasta yritin hänelle puhua, vain kohautti olkapäitään.
Tiedäthän, isä on aina ollut yöeläin koko ikänsä lukenut ja puuhaillut öisin. Minäkin pikkuisena kohtasin hänet keittiössä kahdelta yöllä kerran toisensa jälkeen.
Mutta silloin hän oli omassa kodissaan, huomautin. Nyt hän on täällä.
Meille tämä on jatkumo. Hän on yksinäinen, varmaan pelottaa. Varsinkin öisin.
Niin pelottaa minuakin, sanoin. Kun valvon jatkuvasti, Oona herää. Ryntään ovelle jokaiseen kilahdukseen kuin palohälytykseen.
Juha oli hiljaa, välillämme pehmeä syyllisyys. Juhan ja isän välillä oli yhä jotain, mitä ei sanoiksi saanut yhtä aikaa ärsytys ja ymmärrys. Sanat “hän on kuitenkin isä” olivat kuin muuri suoraan puhumisen tiellä.
Eräänä yönä päätin jäädä makuuhuoneeseen enkä mennyt keittiöön. Esitin nukkuvaa. Juha meni avaamaan. Oven narina, askeleet, loivaa puhetta.
Puolisen tuntia myöhemmin hiivin kuitenkin uteliaisuudesta. Keittiön ovi raollaan, näin Eeron yksin pöydän äärellä Juha oli vetäytynyt. Pöydällä pino vanhoja valokuvia. Vain pöytälampun valo, pieni kohtaus lavastettuna hämärään.
Lempi, siinä se olet Eero kuiskasi kuvalle. Tässä mekossa pelkäsit, että kyllästyn, jos lihoat. Olinpa minä hölmö, kun en silloin sanonut, että olet paras ja ainoa.
Hän käänteli kuvia.
Tässä Juha, nenä valuu vielä. Tällä telkkarilla katsottiin elokuvaa yhdessä. Muistatko kun Saku tuli yöllä, ja pidämme häntä puolille öin? Sinä sanoit: Tulkoon niin kauan kuin jaksavat. Otetaan koti kiinni vasta kun meitä ei enää ole.
Puhui yksinään, mutta sävyssä oli enemmän kuin muistelu avunpyyntö: “Anna minun kuulua johonkin, edes yöllä”.
Minua koski katsella sitä. Eero ei ollut mikään mörkö. Hän oli eksynyt, surullinen mies, joka etsi valoa pimeydestä.
Se ei silti vienyt pois kiukkua. Vain sekoitti sen häivähdykseen sääliä, joka vain vaikeutti tilannetta.
***
Kerran päätin huumorilla torjua tilanteen.
Alkukevät, lämmin yö. Ovensoitto tuli totuttuun aikaan. Vedinkin silkkisen kukallisen aamutakin yöpaidan päälle ja puin lahjaksi saadun unimaskin otsalle rekvisiitaksi, mutta näkyväksi.
No, nythän siellä on filmitähti, Juha totesi.
Tervetuloa yönäytökseen Eeron vieraat, irvistin.
Avasin oven liioitellulla kohteliaisuudella:
Hyvää yötä ja tervetuloa ainutlaatuiseen yöseuraan. Tarjolla teetä, keksejä ja kroonista univelkaa.
Eero nauroi:
Nuoriso on ihan mahtavaa! hän sanoi. Eikö nykyään nukkumaan mennä jo kymmeneltä? Meidän nuoruudessa nämä yöt juuri olivat elämässä parasta!
Keittiössä kaivoin uuden kahvipaketin, naputin herätyskelloa, jolla pidämme uunia ajassa.
Voisi ottaa tavaksi: puoliyötä italialaiseen tapaan, teetä, keksejä, mandoliinia Harmi vain että herätys soi aina aamulla.
Kylläpä teillä on, Eero hymyili, ihanaa! Me ajettiin yöjunissakin, muistatko Juha? Veturissa höyryä, ihmiset läheisiä. Yöllä on parhaat keskustelut.
Sanoi sitten:
Elämässä on ovia, jotka pitäisi aina jättää auki. Sitä ei tiedä, milloin joku tarvitsee.
Lause jäi mieleen kuin suomaahan tarttuva lumi. Jotain koskettavaa ja vaarallista.
“Ne, jotka tulevat, unohtavat usein, että sisälläkin asuu ihmisiä”, ajattelin. Mutta ääneen: Ja joskus ikkunatkin kannattaa sulkea, ettei vilustu.
Eero ei tajunnut vinoilua. Tarinat jatkuivat, edes huomaamatta miten minussa kasvoi uusi, hiljainen kiukku.
***
Yhtenä yönä en vain avannut ovea.
Oona oli kipeä, kuumeinen, valvottu yö. Olin juuri saanut hänet takaisin sänkyyn, istuin vielä laidalla, kun aivan aikataulussa ovenkello soi.
Ei nyt kuiskasin. Juha oli iltavuorossa, olimme kahdestaan. Istuin paikallani. Soitto kuului uudelleen. Sitten kerran vielä. Lopulta hiljeni.
Istuin ja laskin sekunteja. Sisällä iloitsin vahingoniloisesti: “Katso, yksi kerta ovi jäi avaamatta eikä maailma sortunut.”
Aamulla, kun menin viemään roskia, näin ovella vihreän kaupan kassin. Keksit. Väsyneet yön jäljiltä, hieman kosteita. Pieni, käsinkirjoitettu lappu: “Nukuitte. En raaskinut herättää. T. E.”
Siinä kaikki. Ei moitetta, ei valitusta. Vain yksi kassi.
Tunsin yhtä aikaa pistoa ja ärtymystä: “Miksi minun kuuluisi tuntea itseni pahaksi, jos vain haluan nukkua?”
***
Yhden yövieraiden jälkeen koti oli kuin märkä torkkupeitto raskas ja kylmä.
Oona vilustui ramppasi keittiön ja tuvan väliä paljain jaloin, kun Eero kertoi taas juttuja. Hänen kuume nousi, koko yö meni valvoessa. Aamulla peilikuvani muistutti pandakarhua. Töissä rämpin kahvinvoimin koko päivän.
Illalla, keitto liedellä, katsoin Juhaa ja tunsin jotakin menevän rikki.
Minä en enää jaksa tätä, sanoin, katsetta nostamatta.
Kuinka niin? hän oli kaatamassa vettä teepannuun.
Siis, sanoin terävästi, en jaksa elää hänen aikataulullaan. Meillä on lapsi, minulla työ. En tunne olevani omassa kodissani.
Juha avasi suunsa, aloitellen vanhan lauseen: “no mutta kun”, minä kohotin kättäni.
Ei nyt niin. Jatkuvasti kuulen: hän on isä, hän on yksin, hänellä on ikävä. Mutta kuka minä olen? Vaimo, äiti, ihminen jolla on myös keho, hermosto ja rajat. Tuntuu ettei kukaan ajattele, miltä minusta tuntuu.
Juha oli hetken hiljaa.
Tehdään näin, purin hermostuneena huulta. Kun hän tulee illalla, keskustellaan kolmistaan. Ei enää vitsiä, ei vain kymmenen minuuttia. Sanon, että tarvitsen oikean yön, ilman yökutsuja.
Ai sinä haluat kieltää häneltä yökäynnit? hän kysyi varovasti.
Haluan, että hän tulee päivällä. Tai korkeintaan ennen kymmentä illalla. En aja häntä pois elämästämme, vaan ulos vain meidän yöstä.
Juha huokasi raskaasti.
Hän loukkaantuu
Niin minäkin jo, sanoin hiljaa. Olen tehnyt vuoden verran niin monta myönnytystä, että joka ok on ollut pieni antautuminen.
Sanat olivat yllättävän vapauttavia. Juha nyökkäsi.
Kokeillaan sitten tänään minä olen vierelläsi.
***
Kun näin Eeron tuovan filmiä illalla, kaikki hahmottui hetken selkeäksi kuvioksi.
“Perhejuhlat 1979”, luki laatikossa. Eero ripusti takkinsa tuolille, asetti laatikon pöydälle kuin aarteensa.
Tässä on kokonainen elämä, hän hehkutti.
Voisimmeko puhua ensin? kysyin varovasti, Juha laski teetä.
Miksi pitäisi ruveta suremaan, ennen kuin iloitaan löydöstä? Eero yritti heittää vitsiä.
Katsoin Juhaa. Hän nyökkäsi: “Sano nyt vain”.
Asetin mukin Eeron eteen ja istahdin häntä vastapäätä, sydän kurkussa.
Eero, aloitin. Olemme oikeasti iloisia löydöstä ja siitä, että käyt. Mutta…
Mitä nyt niin vakavaa? Eero kysyi hämillään.
Öistä. Teidän ja meidän.
Eeron hymy hiipui. Minä kuuntelen, hän sanoi, äänessä odottavaa varuillaanoloa.
Tulet meille usein yöllä Yö on sinulle aikaan, jolloin muistot heräävät. Meille se on aikaa, jolloin pitäisi nukkua. Juhalla on työaamu, minulla työpäivä, Oona pitää viedä tarhaan. Väsyttää kun heräilemme yöllä.
Eero katsoi meitä hetken.
Häiritsenkö siis? hän kysyi hiljaisemmalla äänellä.
Juha puuttui keskusteluun:
Et, et isä. Olet meille rakas, mutta öisin emme enää jaksa. Etenkään Maija ja Oona.
Nyökkäsin.
Jännitän jokaista soittoa iltakymmenen jälkeen. Sydän hypähtää. En osaa enää rentoutua. Ja Oona Hän näkee unia, että joku koputtaa yöllä ja ovi polttaa.
Eero kääntyi katsomaan meitä molempia, sitten laatikkoa.
Ajattelin, hän sanoi hitaasti, että näin se oli ennenkin. Levin kanssa meillä oli aina ovet auki öisin. Jos joku tuli, tiesimme että tarvitsi.
Mutta nyt me tarvitsemme unta, sanoin vakaasti. Rakkaudesta itseemme ja lapseemme. Siksi ovi on öisin kiinni.
Pitkä hiljaisuus.
Eli et halua, että tulen enää?
Kyllä haluamme, kiirehdin. Mutta päivällä, illalla, ennen kymmentä. Soitat etukäteen. Keitämme teetä, valmistelemme kakkua.
Juha lisäsi:
Isä, puhutaan vaikka miten pitkään, kun vain ei olla aivan sumeina väsymyksestä.
Eero oli pitkän aikaa sanomatta mitään. Sitten hiljaa kuin itsekseen:
En tajunnut, että tämä on teille näin raskasta. Ajattelin, että jos en nuku, muutkaan eivät
Minua helpotti.
Hän ei ollut tahallinen ilkeä. Hän vain unohti ajan omat kellonsa pysähtyivät sinä yönä kun Lempi jäi.
Tehdään niin, sanoin. Katson ilolla filmiä, mutta ei yöllä. Katsotaan lauantaina, kaikki yhdessä. Teetä, keksejä, vaikka olisi taas vuoden 1979 uusivuosi.
Eero katsoi filmiä, kääntyi minuun päin.
Jos yöllä ahdistaa hän kuiskasi.
Soita. Otamme vasta, mutta ei joka yö. Jos sattuu jotain, kutsu, olemme lähellä. Jos on vain tee-ajan kaipuu tehdään se valoisaan.
Juha nyökkäsi.
Isä, haluan olla kanssasi silloin kun jaksan. Nyt en muista mitään mistään.
Eero hymyili suruisesti.
Olenpa ollut pöhkö, mutisi. Ajattelin, että kymmenen minuuttia ei haittaa.
Niistä tuli jo vuoden edestä, huomautin lempeästi.
Niin hän nousi: Jätetään filmi lauantaihin. Lähden nyt kotiin.
Saattelen sinut, huikkasin.
Eteisessä hän pukeutui hartaasti.
Maijukka, jos soitan iltapimeällä
Ajattelen että hätä on oikea. Mutta en aina avaa.
Eero nyökkäsi. Katseessa kimalsi jotain uutta ehkä kunnioitusta rehellisyydelle.
***
Lauantaina huoneessa vallitsi pehmeä jännitys. Vanha projektori oli lainassa Juhan työkaverilta, seinälle ripustettu lakana, joka toimi kankaana.
Eero istui projektorin vieressä kuin lapsi, filmi sylissä. Oona käpertyi syliini, pehmolelu kainalossa, Juha viritti piuhoja.
Lopulta projektori hyrähti käyntiin, valokeila halkoi puolihämärän. Seinälle ilmestyivät menneiden varjot.
Nuori Lempi puuvillamekossaan hymy kuin auringonsäteet. Eero ilman harmaita, tukka tuuhea, kädet rakastavasti vaimonsa olalla. Pieni Juha, pyöreä kasvoinen poika.
Näkymässä juhlapöytä: mandariinit, silli, jouluvalo. Kamera nappaa kyltin ovessa: “Meidän koti auki aina. Yölläkin. Läheisille.”
Sydäntä vihlaisi muisto kaarsi huoneen ylle.
Eero niiskautti.
Lempi teki itse, hän kuiskasi. Halusi kaikkien tietävän.
Filmillä Lempi nauraa, avaa oven jollekin “Tervetuloa!” Valo, nauru, juhlan tohina. Seinäkello vilahtaa: “1:05”. Filmille joku on kirjoittanut: “Koti on auki, yöstä välittämättä.”
Eero itki hiljaa, hytisi hieman olkapäistä.
Oona nukahti syliini, lämmin ja raukeana.
Filmillä vaihtelivat kuvat: Lempi pyyhkimässä astioita, Eero halaamassa, pieni Juha pyörimässä kuusen ympärillä.
Ymmärsin; Eeron yökäynnit eivät olleet vain tapaa. Hän haki takaisin menneeseen maailmaan, jolloin ovet olivat auki naurulle eivät rajoille.
***
Filmirullien loputtua huoneeseen palasi lempeä hämärä. Oona hengitti syvään, poski kaulallani.
Eero pyyhki kasvonsa.
Anteeksi, hän sanoi taas. Ajattelin, että teen jotain hyvää tulemalla. Että, jos teille yöllä, en ole niin yksin.
Vastasin hiljaa:
Et olekaan yksin. Jatkossa vain päivisin.
Muutama päivä myöhemmin kävin kaupassa. Otin hyllyltä Eeron suosikkikeksit, ostin hopeisen termoksen mustilla vuorikuvioilla. “Pitää lämpimänä kahdeksan tuntia”, luki lapussa.
Kotona paketoin termoksen, keksit ja avaimen perään. Korttiin kirjoitin:
“Eero, olet meille aina tervetullut erityisesti aamulla. Termos pitää teet lämpimänä pitkälle päivään. Avaimen saat, tule kun olemme kotona soitat etukäteen. Rakkaudella, Maija, Juha, Oona”
Soitin Eerolle ensimmäistä kertaa itse päivällä:
Eero, huomenta! Huomenna olisi teekutsu. Tule silloin kun sinulle sopii mutta aamupäivällä, jooko?
Hän nauroi, mutta äänessä oli helpotusta:
Onko tämä virallinen kutsu?
Tämä on uuden tavan alku, vastasin. Ilman yövuoroja.
Seuraavana aamuna Eero saapui täsmälleen kymmeneltä. Soitti etukäteen: “Olen tulossa”. Tuli ovelle siistit vaatteet, tuoreitten kamomillakukkien kanssa.
Nämä sinulle, Maija, hän sanoi ujostellen. Kiitos kärsivällisyydestä.
Kainalossa hänellä pehmokarhu, lila yömyssy päässä.
Tämän annan meidän Oonalle, Eero sanoi. Satuvahti, että pappa tulee uniin kertomaan tarinoita eikä kolistelemaan.
Hymyilin vilpittömästi.
Tulehan peremmälle, kutsuin. Tee on jo valmista.
Keittiössä aamuaurinko piirsi valonviiruja pöytään. Tee höyrysi, keksit rouskuivat. Oona, hyvin nukkuneena, halasi karhua. Juha kertoi isälleen uudesta projektistaan; Eero jakoi taas vanhan vitsin sekaannuksesta yö- ja päiväjunissa.
Sama Eero, samat tarinat mutta aika eri: aamu yömyöhän sijaan, ilmoitettu käynti yllättävän sijasta.
Iltasella, Oonaa laittaessa nukkumaan, kuulin tytöltä:
Äiti, pappa ei tullut unessa.
Mitä tykkäsit? kysyin.
Ihan hyvä, Oona totesi. Nukuin vain. Isänpäivänä hän oli ihan oikeasti.
Hymyilin pimeässä.
Ehkä näin jatkossakin, kuiskasin.
Yöllä, kun kello näytti yhtä viittätoista, talossa vallitsi rauha. Soitto ei soinut. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan heräsin siksi, että olin saanut nukkua tarpeeksi.
Tiesin, että olin oppinut sanomaan omat rajani ilman huutoa, ilman häpeää, mutta sanoin. Maailma ei siihen kaatunut. Appiukko ei lähtenyt elämästämme. Hän vain lakkasi tulemasta yöllä.
Jo se oli pieni, yhteinen voitto ja meidän koko perheellemme.
