Yö, nainen, kissa ja jääkaappi
– Älä katso minua noin!
Katri mulkaisi kissaa mahdollisimman ankarasti. Hän jopa nosti kulmakarvaansa, vaikka äiti oli aina kieltänyt häntä tekemästä niin. Lapsena Katriina valon Heikkisentytärin paksut, yhtenäiset kulmakarvat näyttivät pelottavilta hänen kasvoillaan. Kulmakarvat olivat ihan kuin isältä. Olisipa äidin ohuet, siistit kulmat periytyneet hänellekin niissä ei ollut mitään uhkaavaa.
Toki Katrin kulmat olivat jo aikoja sitten muovautuneet toivottuun muotoon, ja ikääkin oli ehtinyt kertyä. Kissa tiesi tämän aivan hyvin eikä enää reagoinut emäntänsä ankaraan ilmeeseen. Se istui ikkunalaudalla, tuijotti Katriin uteliaan halveksuvasti ja vilahti vihreä silmä kimmeltäen, kun eteisen yövalon heijastus hetkeksi löysi tiensä keittiöön. Keittiön ovi, jonka Katri oli jättänyt raolleen, heilahteli hieman vedossa, mutta ei suostunut sulkeutumaan kokonaan siltä olisi kadonnut mahdollisuus pienen pakoreitin illuusioon. Ovi ei halunnut leikata Katriinaa irti todellisuudesta lopullisesti, mistä Katri myös ärsyyntyi. Hän olisi halunnut, että ovi kolahtaisi kiinni ja antaisi hänelle oikeutuksen avata toisen oven. Jääkaapin…
Katri vaihtoi asentoaan lattialla seinän vieressä, jossa oli jo istuskellut yli tunnin, ja jäi taas tuijottamaan jääkaappia, kuin yrittäen hypnotisoida sitä.
Totta kai hän tiesi jokaisen pala makkaraa ja juuston mitä kiiltäviltä hyllyiltä löytyi olihan hän perheen ruokavaraston päällikkö, mikä antoi usein miehelle aihetta vitsailuun.
– Katriina, miksi ihmeessä meillä on kapriksia? Kuka niitä syö meillä? nauroi Timo, pyöritellen pientä purkkia kädessään. Miksi ostit niitä?
– Ne on hyviä.
– No, keksi sitten tapaa syödä niitä ilman, että tukehdut.
Ja Katrilla riitti ideoita. Hän keksikin aina vähän kummallisen ruokalajin, koska hänellä oli vaikeuksia pysyä resepteissä. Lopulta koko perhe söi pöydän tyhjäksi viimeistä murua myöten ja pyysi lisää.
Koko perhe, paitsi Katri.
Hän vain ei osannut syödä omaa tekemäänsä ruokaa. Oikeasti ei osannut!
Kokkaaminen vei hänet ihan mennessään, toi iloa ja inspiraatiota, mutta kun ruokalaji oli valmis, tapahtui jotakin kamalaa. Juuri silloin paikalle ilmestyi jokin outo mummo ilman mitään yhteyttä Katriin mumisi jotakin epäselvää itsekseen, naksautti yksinäistä hammastaan ja hymyili vinoa hymyään ennen katoamistaan. Ja jätti jälkeensä ihan nälkäisen emännän, joka ei voinut edes katsoa kättensä työtä.
Katri kärsi tästä ja paikkasi ahdistavaa oloa herkulla. Sopivan ruoan tunnisti siitä, ettei sitä tarvinnut valmistaa: sydämestä rakas meetvursti ja juustonpalat, pullat, karkit, vohvelit ja joskus lapsen omasta piparipurkista napatut keksit. Hän perusteli niitä itselleen, koska ajatteli lasten keksien olevan terveellisintä. Siten omatunto ei vaivannut. Katri vakuutteli itselleen, että huolehti siten omasta terveydestäänkin.
Sitä häneltä kyllä puuttui terveyttä.
Hän ei ollut lihava. Ei suinkaan. Kaikki syöty kului elämänmyllerryksessä, koska Katrilla oli kolme lasta, puoliso, kissa ja talo. Kaikki tarvitsivat hänen päättymätöntä huolenpitoaan. Ja töissäkin piti käydä, ja siitäkin Katri piti, ainakin kun työ antoi hänen keskittyä tärkeimpään perheestä huolehtimiseen.
Oikeastaan hän ei ollut tottunut valittamaankaan terveydestä. Äiti oli opettanut tärkeimmän elämänopetuksen jo lapsena.
Itsestään se menee ohi!
Niin äiti aina sanoi, jos Katriina yritti valittaa oloaan.
– Katri, älä nyt keksis mitä sattuu! Eihän sulle kuumetta ole! Mittasit? Hienoa, juo teetä ja mene nukkumaan! Kyllä se menee ohi.
Nämä äidin taikasanat seurasivat Katriinaa lapsuudesta saakka, ja hän uskoi aidosti, ettei tarvinnut ponnistella voidakseen paremmin.
Varmaan juuri siksi, vaikka hän tiesi lääkärinä ettei äidin periaate oikeasti toimi, Katri ei uhrannut ajatustakaan outoihin tuntemuksiinsa esikoisen synnyttyä. Ei aikaa! Kyllähän se siitä!
Toisen pojan kanssa alkoi olla vaikeampaa. Katri nousi aamuisin suuren vaivan kautta, mutta ei silti halunnut valittaa miehelle.
Millainen äiti hän olisikaan, jos ei jaksaisi hoitaa lastaan?
Timo ymmärsi vaimoaan ilman, että Katri sanoi mitään.
– Katri, lepää sinä välillä. Meidän poikien kanssa pärjätään, Timo sanoi ja ohjasi vaimonsa nukkumaan.
Katri vaipui pimeään uneen tunneiksi, mutta heräsi aina väsyneempänä. Häntä kalvoi syyllisyys miestään ja lapsiaan kohtaan.
Millainen nainen hän oikein oli, jos ei ollut hyödyksi kellekään?
Jos Katri olisi edes kerran pysähtynyt miettimään epävarmuutensa juuria, kaikki olisi asettunut paikalleen. Ei nainen, joka kasvoi sinä et ole ihan sellainen kuin muut -mantran alla, voinut olla tyytyväinen.
Tämän lausahduksen äiti ja mummo olivat aikoinaan Katriin juurruttaneet.
– Katri, istu suorassa! Mitä sinä nuokut kuin nuottiavain? mummo Martta hätääntyi. Anna, sano nyt jotakin! Lapsella on jo ryhtivirhe! Ja miksi se syö koko ajan? Joutunutpa ruokaakin piilottamaan! Mikään ei auta!
Viisivuotias Katri, joka painoi hädin tuskin kissan verran, suoristi selkänsä, itki lautaselleen eikä uskaltanut enää koskea ruokailuvälineisiin.
Äiti ja mummo olivat tietysti oikeassa Katri ei ollut samanlainen.
Miksi heidän perheessä laihuus oli niin suuri arvo, Katri ymmärsi vasta myöhemmin. Hän löysi vanhat valokuva-albumit, joissa äiti oli nuorena… Ja Katriin maailma särkyi sirpaleiksi.
Miksi äiti oli niin ankara jokaisesta suupalasta? Kuvissa äiti oli pyöreä poskiltaan, juuri samanlainen kuin Katri itse. Jopa pisamat olivat molemmilla.
Miksi siis? Miksi jatkuva kritiikki?
Vastauksen Katri sai ääneen.
– Etkö sinä ymmärrä? Katso peiliin! Kuka sinut ottaa vaimoksi? Minäkin tajusin vasta kun mummi järjesti minulle dieetin ja koko perhe laihdutti.
– Äiti, milloin pappa muutti pois mummolta?
– Mistä nuo kysymykset nyt tulivat? Ei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa! Vanhemmillani oli vain liikaa erimielisyyksiä. Niin käy joskus. Kuten meillekin sun isän kanssa.
– Äiti, kuinka voi olla ymmärtämättä ihmistä, jonka kanssa on ollut vuosia?
– Katri! Lopeta jo, mene tekemään jotain järkevää!
Katrista oli jo lapsena selvää, mikä oli hänen tehtävänsä. Hän veti vanhat kenkänsä jalkaan ja lähti koulujen kentälle. Ei hän juossut muiden aikana, vaan istui lempipenkillä ison lehmuksen varjossa ja mietti elämää. Kun muut poistuivat kentältä ja hämärä laskeutui, Katri käveli muutaman kierroksen, torui itseään laiskuudesta.
Yksinäiset ajatukset ennen juoksua eivät olleet turhia. Katri tuli ajatelleeksi, että jos hän kerran ei ollut kaunis eikä kelpaisi miehelle, pitäisi tehdä jotain hyödyllistä. Hän tajusi, että kun ihminen osaa jotakin tarpeellista, ulkonäkö on toissijaista.
– Äiti, minusta tulee lääkäri.
– Miksi muka? Katri, sinun taidoilla
– Mikä mun taidoissa on vikana? Hyvinhän mä pärjään koulussa.
– No, miten vain. Lääkäri on ihan kelpo ammatti.
Niin Katrista tuli lääkäri. Hyvä vieläpä. Kun omasta elämästä puuttui sisältöä, jäi aikaa opiskeluun ja Katri käytti sen viisaasti.
Äiti huokaisi syvään, mutta ei erityisemmin puuttunut asiaan. Mummo alkoi kuitenkin edetä uusiin toimiin, kun kunto heikkeni. Pian vanha tuttu tapa palasi: mummo järjesti Katriin taloon naittajan.
Mistä tämä nainen löytyi, jäi mysteeriksi, mutta hyvin pian hän toi mukanaan ehdokkaansa.
– Teillä on kyllä helmi tytär! Kaunis ja fiksu! Ei tule ongelmia.
Katri ei voinut uskoa korviaan.
Kaunis? Hän? Ehkä painoa oli kadonnut ja iho parantunut, mutta ongelmat eivät olleet kadonneet mihinkään.
Sulhanen löytyi vaivattomasti. Kun Katri näki miehen, oli vaikea olla sanomatta mitään: lyhyt, kömpelö mies, joka karttoi katsekontaktia.
Mutta Katri oli tarpeeksi kohtelias pitääkseni kulissit pystyssä. Olihan läheisten eteen nähty vaivaa.
Äidin järjestämä kahvittelu sujui kankeasti, mutta sovittiin ensimmäinen oikea tapaaminen. Katri myöhästyi rankasti, koska jäi kiinni yliopistolle. Saapuessaan kahvilaan sulhanen oli jo lähtenyt ja jättänyt viestin tarjoilijan kautta: Älä etsi minua.
Katri hymähti. Vihdoinkin syy kieltäytyä äidin järjestelyistä. Hänet oli jätetty jo ensitapaamisella. Mikä helpotus. Miksi hoivata miestä, josta ei oikeasti välittänyt? Ei kiitos.
Tarjoilija oli tietysti lukenut viestin ja kysyi ystävällisesti:
– Anteeksi, oletteko Katri?
– Olen.
– Teille jätettiin viesti. Mies oli hermostunut ja jopa rikkoi lasin.
– No, minä en etsinytkään, Katri kuittasi.
Tarjoilija loi leveän hymyn.
– Mitä teette tänä iltana?
Katrikaan ei ymmärtänyt, mikä häneen meni.
– Mikä sinun nimesi on?
– Timo.
– Säälikö sinä minua?
– En toki. Miksi ajattelisit niin?
– Jos et… Odotan sinua tänään puiston portilla lähellä lääkistä.
– Tiedän paikan. Kiitos!
Ensimmäisen treffin Katri muisti aina yksityiskohtaisesti; kaikki sanat, kaikki tunnelmat. Oli helpompaa kuin koskaan aiemmin. Kummatkin rakastivat jazzia, kummatkin inhosivat rahkaa. Molemmat haaveilivat kissasta, eivätkä halunneet koiraa aikaa ei olisi riittänyt kasvatukseen ja ulkoiluun. Molemmat halusivat oman kodin ja perustaa uran, jossa autettaisiin muita.
Katri ja Timo tapasivat reilu vuoden. Ja Katrin äiti tuskaili päätään pidellen ja pyysi tytärtään heräämään todellisuuteen.
– Hän ei ole sinulle oikea!
– Miksi ei, äiti?
– No, koska
– Tarjoilija?
– Niin!
– Mutta tiedäthän että Timo opiskelee ja on kahvilassa vain töissä.
– Hänellä on sairas äiti ja viisivuotias sisko vastuullaan! Miksi haluat tuollaisen taakan?
– Eikö juuri se ole merkki siitä, että Timo on hyvä ihminen? Hän pitää huolta läheisistään. Kyllä hän minusta myös huolehtii.
– Katriina! Mitä tuollaista puhut? Täytyy olla edes vähän ylpeä itsestä!
– Sitä minä yritän. Rakastaa itseäni. Eikä sinä sanonut, että pitää mennä naimisiin? Timo kosi minua. Mitä muuta haluat?
– Ei mitään. Haluan sinun ajattelevan itseäsi!
Häitä täytyi kuitenkin lykätä.
– Katri, jos äitiä ei pian ole
– Sitten kasvatetaan Irina yhdessä!
– Pystynkö minä siihen?
– Onko vaihtoehtoja?
Katri auttoi Timoa hoitamaan hänen äitiään, mutta tuloksetta. Kun ajan rajallisuus kävi ilmi, Katri ja Timo vain menivät maistraattiin, Irina todistajana. Pari viikkoa myöhemmin äiti menehtyi. Katri järjesti hautajaiset, lohdutti Iristä.
– Nyt ei äitiä satu enää, Katri kuiskasi Irinan hiuksiin.
Katri itki itsekin, sillä Timo äiti ehti tulla läheiseksi yhtä lämmin ja valoisa kuin Timokin.
Katrin oma äiti loukkaantui, kun kuuli tyttären menneen naimisiin kertomatta mitään.
– Miten saattoi tehdä näin! Ei edes juhlia!
– Etkö ymmärrä, että siihen ei ollut aikaa!
– Enkä haluakaan ymmärtää! Minun ainoa lapseni meni naimisiin eikä kertonut minulle!
Katri yritti selittää ja pyytää anteeksi, mutta äiti torjui hänet. Vähäksi aikaa Katri antoi asioiden rauhoittua mutta hiljaisuus venyi vuosiksi.
Katri toki kävi äidin luona, auttoi kotitöissä ja huolehti terveydestä, mutta kaikki oli kylmää ja muodollista. Mitä enemmän Katri yritti rakentaa suhdetta uudelleen, sitä vähemmän se onnistui.
Lopulta Katri väsyi.
– Äiti, oletko menettänyt jo yhden lapsen, miksi haluat menettää toisenkin? Katri kysyi, painaen verenpainemittarin pöydälle.
Äidin reaktio yllätti. Tavallisesti tiukka, hillitty Anna purskahti itkuun.
– En osaa näyttää tunteitani, Katri Ei minua opetettu. Oma äiti sanoi aina, ettei lasta saa hemmotella, pitää kohdella kuin aikuista. Olen ehkä menettänyt enemmän kuin saanut Sinusta tuli hyvä ihminen kuin itsestään, enkä tajunnut olla matkassa mukana…
Katri lohdutti äitiä. Mutta sanat jäivät kaivamaan. Hänestä kasvoi pelko, ettei osaisi itsekään olla riittävän lämmin lapsilleen. Vaikka Irina ja pojat luottivat häneen, tuli aina epävarmuus: antoiko hän tarpeeksi?
Timo huomasi, että Katri oli alakuloinen, mutta Katri ei halunnut jakaa kaikkea. Ei siksi ettei luottanut, vaan ajatteli että tämä oli hänen oma asiansa.
Siksi hän istui välillä tuntikausia yöllä keittiössä jääkaapin ja kissan kanssa. Siinä oli helpompi ajatella. Siinä oli oma hiljainen rutiini: kissa istui ikkunalla, jääkaapissa salaisia herkkuja, joihin nuorempana ei juuri koskenut.
Katri kävi läpi lapsuuttaan, äidin ja mummon käytöstä, ja ymmärsi monta asiaa. Jos olisi puhunut suoraan äidin kanssa aiemmin, moni asia olisi voinut olla toisin. Ehkä hän olisi saanut itseluottamusta nopeammin.
Tunne oli yhtä aikaa lohdullinen ja surullinen. Kuinka kauan aikuiseksi kasvaminen oikeasti kestää?
Keittiön ovi aukesi, Timo tuli sisään, ei sanonut mitään, vaan avasi jääkaapin, otti juustoa, tomaattia ja yrttejä. Istuuduttuaan Katrin viereen hän halasi tätä ja ojensi voileivän.
– Ota siitä.
– Timo, kohta ei mahdu hameenhelmaan, jos syön öisin.
– Ota vaan… Kato, kissa ottaa myös.
Kissa hyppäsi alas ikkunalta, otti juustopalan kädestä ja asettui Katrin syliin.
– Kyllä minä sinua rakastan, Timo sanoi katsoen Katrin silmiin. Ihan sama vaikka painaisit sata kiloa. Tiedät sen. Sano, mikä painaa mieltä nyt?
Katri nielaisi viimeisen palan, hautasi kasvonsa Timon kaulakuoppaan ja silitti kissaa.
– Ehkä kaikki on ihan hyvin, hän kuiskasi ja uskoi melkein itsekin. Mutta kiloista viis, neljäkuutonen naiselle minun iässä on ihan hyvä.
– Paras nainen mitä tiedän, Timo hymyili.
– Sano se useammin.
– Sittenkö lopetat yökävelyt jääkaapille?
– Timo!
– Mitä? Loppuyö sänkyyn mars!
Katri tarttui ilolla Timon käteen, halasi tätä pitkään ja päätti, että vielä tänä yönä hän kertoisi Timolle kaiken, mikä painoi.
– Timo?
– No?
– Meille tulee vielä yksi vauva.
– Kuinka arvasin! Eiköhän yökähminnät ole jo tuttua. Kuinka monta viikkoa?
– Kolme.
– Jihuu! Timo nosti Katrin ilmaan, tämä läpsäisi miestä suulle.
– Hiljaa! Herätät lapset!
Kissa seurasi isäntäväkeä makuuhuoneeseen, mutta palasi pian keittiöön, hyppäsi uudestaan ikkunalaudalle ja käpertyi kerälle. Enää öisin ei ollut yhtä paljon seuraa mutta pian keittiössä on taas uutta elämää, ja kissa löytää uuden lempipaikan lastensängyn vierestä, missä tuoksuu vauva ja turvallisuus, eikä enää pelkkä jääkaappi.
