Keittiössä tuoksui kallis kahvi ja hädin tuskin tuntuva maali. Olit juuri saaneet remontin valmiiksi kuukautta aiemmin, juuri ennen kolmannen kolmanneksen alkua. Marja oli valinnut huolellisesti keittiön sävyn – pehmeän, mattapintaisen, oliivinlehtisen vihreän. Hän oli toivonut, että sellaisessa ympäristössä aamupahoinvointi helpottaisi, mutta se jatkui myöhäiseen raskausaikaan asti, vastoin kaikkia väitteitä.
Olohuoneesta kuului musiikkia – Olli juhli 31-vuotissyntymäpäiväänsä. Paikalla oli ystäviä, entisiä opiskelukavereita, pari kollegaa arkkitehtitoimistosta. Marja, jota melu ja maljat pian väsyttivät, meni keittiöön ”tarkistaakseen jälkiruoan” – hän tarvitsi vain hiljaisuutta ja lasillisen lämmintä vettä.
Hän oli juuri aikeissa palata vieraiden luo, kun eteisestä kuului askeleita. Marja astui automaattisesti keittiön perälle, leveän jääkaapin taakse, missä kahvinurkkaus oli piilossa.
– Olli, odota. Ei kaikkien kuullen, – Taimi Mäkelän, anopin, ääni kuului kuivana ja painavana. Hän astui keittiöön.
– Äiti, mitä nyt? Kaverit odottavat, minä hain jäätä.
– Jää odottaa. Sulje ovi.
Ovi naksahti kiinni. Marja jähmettyi, puristaen lasia kädessään. Hän ei halunnut kuunnella salaa, mutta ei voinut nyt lähteäkään. Taimi Mäkelä ei pitänyt kiusallisista tilanteista, mutta vielä vähemmän hän piti siitä, että häntä keskeytettiin.
– Olli, minä olen ollut vaiti pitkään. Mutta en enää jaksa katsoa tätä farssia. – Anoppi huokaisi. – Olet sokea rakkaudeltasi. Katso häntä tarkasti.
– Äiti, taas alkaa, – Ollin ääneen ilmestyi ärtymystä. – Tämä on jo käyty läpi. Marja on väsynyt, hänellä on vaikea raskaus.
– Vaikeampi kuin luulet, poikani. Ymmärräthän, että lapsi ei välttämättä ole sinun? – anoppi sanoi ivallisesti.
Keittiöön laskeutui sellainen hiljaisuus, että Marjasta tuntui kuin hän kuulisi vesilasinsa kuplien poksahtelun. Vatsaa väänsi terävä kivulias kouristus. Lapsi sisällä tuntui pidättävän hengitystään.
– Mitä sinä höpiset? – Ollin ääni menetti hetkessä humalaisen pehmeytensä.
– Sitä minä höpisen. Laske viikot, älykkö. Muista viime elokuu. Marjasi oli kolme viikkoa hoidossa Hangossa. Yksin. Sinä istuit päivät pitkät työmaalla Helsingin seudulla, et edes muistanut soittaa. Ja hän palasi – ja kuukauden päästä ”iloinen uutinen”.
– Lääkäri suositteli meri-ilmaa hänen anemiansa takia!
– Totta kai, lääkäri, – Taimi Mäkelä virnisti. – Hangosta hän toi takaisin muutakin kuin punaiset posket. Minä olen äiti, Olli. Näin isäsi läpi hänen juttuineen, ja tunnen sellaisen veren kaukaa. Marjalla on ollut syyllinen katse syksystä asti. Jos et usko minua, katso hänen äitiyskorttiaan. Ultrassa sikiö on suuri, ja laite antaa viikkoja kolme enemmän kuin sinun rehelliset laskelmasi. Vai luuletko, että sinun vedessä keitetyllä kaurapuurollasi lapset kasvavat kuin sienet sateella?
– Mene pois, äiti, – Olli sanoi hiljaa. – Mene vieraiden luo. Tai mene mieluummin kotiin.
– Menen. Mutta DNA-testin synnytyksen jälkeen teetät. Oman rauhasi vuoksi. Älä ole idiootti, jonka on kasvatettu maksamaan toisten synnit.
Keittiön ovi avautui ja sulkeutui. Marja jäi seisomaan jääkaapin taakse. Pahinta ei ollut se, että anoppi oli panetellut häntä. Pahinta oli se, että viime elokuussa Marja oli todella tehnyt virheen, jonka halusi unohtaa joka päivä.
Vieraat lähtivät vasta puolenyön aikaan. Marja sanoi olevansa päänsäryn vuoksi huonovointinen ja meni makuuhuoneeseen ennen kuin Taimi Mäkelä poistui asunnosta. Hän makasi peiton alla, tuijotti pimeää kattoa ja kuunteli, kuinka Olli yksin siivosi olohuoneen pöytää.
Marja palasi ajatuksissaan siihen kirottuun elokuuhun.
He olivat Ollin kanssa olleet tuolloin avioeron partaalla. Viisi vuotta avioliittoa, kolme vuotta tuloksettomia yrityksiä tulla raskaaksi, loputtomat testit, hormonit, kyyneleet. Olli oli sulkeutunut, paennut töihin, ollut rakennustyömailla puoleen yöhön asti. Kun Marja sai diagnoosin vaikeasta uupumuksesta ja anemiasta, lääkäri käytännössä työnsi hänet lomalle. Mies ei voinut lähteä mukaan – suuri kauppakeskus oli luovutettavana.
Hangossa Marja tapasi Iiron. Se ei ollut lomaromanssi tavallisessa mielessä. Iiro oli tamperelainen arkkitehti, rauhallinen, eronnut mies neljänkymmenen jälkeen. Hän oli tullut parantelemaan haavojaan vaikean avioeron jälkeen. He vain puhuivat, kävelivät rantakadulla.
Viimeisenä iltana ennen Marjan lähtöä alkoi rankka sade. Etelän ukkosmyrsky sulki heidät pieneen rantakahvilaan. Alkoholi, kosteus, yhteinen kaipuu toteutumattomaan ja väistämättömän eron läheisyys tekivät tehtävänsä. Se tapahtui kerran. Iiron huoneessa, myrskyn pauhuessa. Seuraavana aamuna Marja lähti lentokentälle tuntien itsensä likaiseksi, rikki ja loputtoman onnettomaksi.
Kolme viikkoa paluun jälkeen, kun he Ollin kanssa viettivät kiihkeän sovinnon yön, testi näytti kahta viivaa.
Marja muisti itkeneensä kylpyhuoneessa sekavin tuntein: riemua ja pelkoa. Lääketieteellisten laskelmien mukaan aika osui täsmälleen sovintoviikkoon. Lääkäri selitti suuren sikiön johtuvan Ollin perimästä – hän itse oli syntynyt lähes 4,5-kiloisena. Mutta anopin keittiössä sanomat sanat osuivat suoraan Marjan haavaan. Entä jos ultraäänilaite oli erehtynyt niistä kirotuista seitsemästä päivästä? Entä jos hänen sisällään oli miehen lapsi, jonka kasvoja hän tuskin enää muisti?
Makuuhuoneen ovi narahti hiljaa. Olli astui sisään, sytyttämättä valoa, riisui paitansa ja laskeutui sängyn reunalle. Hän ei kääntynyt hänen puoleensa, ei halannut, kuten tavallisesti.
– Olli? – Marja kutsui hiljaa.
– Nuku, Marja. On jo myöhä. – Hänen äänensä oli eloton. Ja se sai Marjan oikeasti pelkäämään.
***
Seuraavat kaksi kuukautta olivat molemmille hidasta kidutusta. Olli ei aiheuttanut riitoja. Ulkoisesti kaikki jatkui ennallaan: hän osti ruokalistan mukaan, vei Marjan rutiinitarkastuksiin, kiinnitti listat lastenhuoneeseen. Mutta heidän suhteestaan oli kadonnut luottamus.
Jos ennen Olli oli voinut halata häntä suuren vatsan ympäriltä ja painaa poskensa kuunnellen pikkumiehen potkuja, nyt hän vältti kaikkia satunnaisia kosketuksia. Kun Marja puhui vaunujen ostosta, hän nyökkäsi ja sanoi: ”Valitse itse se, joka on kätevin, minä maksan.” Sana ”valitse”, ei ”valitsemme”, särki korvia joka kerta.
Marja laihtui vatsan kasvaessa. Toksikoosi oli väistynyt, mutta tilalle oli tullut jatkuva, nakertava ahdistus. Hän oli useaan kertaan aikeissa tunnustaa. Hän pelkäsi, että saadessaan totuuden tietää Olli lähtisi heti, jättäen hänet yksin tyhjän lastenhuoneen kanssa.
Taimi Mäkelä ei enää käynyt heidän luonaan. Mutta hänen näkymätön läsnäolonsa tuntui jokaisessa Ollin katseessa.
Toukokuun alussa, viikolla 36, Olli kutsuttiin kolmen päivän työmatkalle Turkuun. Vaikea historiallinen rakennus oli luovutettavana, ja hänen läsnäolonsa oli välttämätöntä.
– Jätin yöpöydälle klinikan kortin ja hätänumeron, – hän sanoi ovella pienen matkalaukun kanssa. – Jos jotain alkaa, soita heti minulle ja lääkärille. Tulen ensimmäisellä junalla.
Marja katsoi häntä. Hänen silmissään oli outo sekoitus kaipuuta ja vierautta.
– Olli, tuletko takaisin? – sanat karkasivat hänen huuliltaan.
Olli viivytteli hetken, siirtäen katsettaan Marjan kasvoista pyöreään vatsaan.
– Tietysti tulen, Marja. Minne minä menisin.
Hän lähti suutelematta hyvästit. Heti kun ovi oli sulkeutunut, Marja lysähti eteisen jakkaralle ja purskahti itkuun. Hän itki pitkään, hysteerisesti, kunnes alavatsassa tuntui terävä, pistävä kipu. Hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, laittoi sen hermoromahduksen piikkiin. Kolmen tunnin päästä lapsivedet menivät.
Synnytys alkoi kaksi viikkoa etuajassa, nopeasti ja tuskallisesti. Hän makasi synnytyssalissa vuoteella, puristaen kouristuksenomaisesti puhelinta kädessään.
Olli ei vastannut. Hän soitti, mutta yksitoikkoinen ääni kertoi, että tilaaja oli verkon ulkopuolella – mies oli luultavasti junassa.
Sitten hän, voimistaan yli, soitti anopille.
– Taimi Mäkelä, synnytys alkoi. Olen synnytyssairaalassa, osastolla 4. En saa Ollia kiinni, hänen puhelimensa on kiinni. Olkaa hyvä… – Marja ei saanut lausetta loppuun, kun seuraava supistus väänsi häntä.
Linjalla oli hiljaista. Sitten anoppi vastasi kylmällä, hallitulla äänellä:
– Ymmärrän. Tulen paikalle. Ollille minä saan yhteyden.
Marja synnytti pojan neljältä aamulla. Pieni painoi 3,8 kiloa – suuri 38 viikolle, paksut tummat hiukset ja yllättävän vaaleat, melkein läpinäkyvät silmät. Kun kätilö laski hänet Marjan rinnalle, Marja katsoi pieniä sormia, turvonneita silmäluomia ja tunsi, kuinka kurkkuun nousi hellyys, johon sekoittui jäätävä kauhu. Poika ei muistuttanut Ollia. Ollilla oli kovat, kiharat vaaleat hiukset ja ruskeat, melkein mustat silmät. Tämä lapsi oli toisenlainen.
Hänet siirrettiin vuodeosastolle aamuseitsemältä. Ikkuna antoi sairaalan pihalle, missä toukokuun aurinko valaisi nuoria lehtiä. Marja, väsyneenä synnytyksen jälkeen, makasi sängyssä, kun huoneen ovi avautui hiljaa.
Sisään astui Olli. Perässä, kuin saattueena, tuli Taimi Mäkelä. Hänellä oli sairaalakaapu päällä, tiukan puvun päällä, ja kädessään hänellä oli pieni nahkainen kansio.
Olli tuli sängyn viereen. Hän katsoi Marjaa, sitten pientä muovista kehtoa vierellä. Pieni nukkui, tuhisten unissaan.
– Miten voit? – Olli kysyi hiljaa.
– Hyvin. Olen tosi väsynyt, – Marja yritti hymyillä, mutta huulet eivät totelleet. Hän käänsi katseensa anopiin. – Miksi tulitte yhdessä?
Taimi Mäkelä astui askeleen eteenpäin. Hän ei katsonut lasta. Hänen katseensa oli nauliittunut Marjan kasvoihin.
– Marja, ilman turhia kyyneleitä ja draamaa. – Anoppi laski kansion yöpöydälle. – Olli ei nukkunut koko yönä, ajoi autolla Turusta, koska junat eivät enää kulkeneet. Kävelimme ylilääkärin luokse. Minun tuttavani työskentelee laboratoriossa. He ottivat pojasta verikokeen syntymän yhteydessä – se on rutiini. Tarvitsemme vain sinun muodollisen suostumuksesi geneettiseen tutkimukseen. Heti nyt. Kaikkien epäilysten poistamiseksi.
Marja tunsi, kuinka huone alkoi pyöriä hitaasti ympärillä. Hän katsoi miestään.
– Olli, sinäkö myös haluat tätä? – Hänen äänensä oli vain kuiskaus. – Uskot häntä, et minua?
– Marja… Minä en ole nukkunut kahteen kuukauteen. En jaksa enää näin. Sinä muutuit silloin, Hangon jälkeen. Tulit toisena. Ja kun äiti puhui ajoista… Haluan tietää totuuden, minkä tahansa.
Marja oli vaiti. Hänestä tuntui kuin sydän olisi pysähtynyt. Tässä se oli, totuuden hetki. Voisi allekirjoittaa paperit, odottaa kolme päivää, ja laboratorio antaisi tuomion, joka joko pelastaisi avioliiton tai tuhoaisi sen lopullisesti. Mutta hänen sisällään heräsi jotain uutta – vihaista, voimakasta, äidillistä. Hän katsoi nukkuvaa poikaansa, joka ei ollut syyllinen mihinkään, ja tajusi, ettei antaisi tehdä hänestä kaupan kohdetta ja oikeustutkinnan välinettä ensimmäisinä elintunteina.
– En allekirjoita mitään, – Marja sanoi selvästi.
Taimi Mäkelä suoristautui voitonriemuisena.
– Kuten arvelinkin. Olli, näetkö? Hänellä ei ole mitään sanottavaa. Hän pelkää.
– En pelkää, – Marja katsoi suoraan anopin silmiin. – Minä vain en halua elää miehen kanssa, joka tarvitsee leimallisen paperin rakastaakseen lastaan. Ja sinulle, Olli, en aio todistaa mitään. Sinä kuuntelit äitiäsi kaksi kuukautta. Olit vaiti, inhosit minua, et koskenut minuun. Sinä petit meidät jo ennen kuin tämä poika syntyi.
– Marja, se on vain testi…
– Ei, Olli. Se ei ole vain testi. Se on tuomio luottamuksellemme. Menkää molemmat. Huoneesta ja elämästäni. Avioeropaperit toimitan itse, kunhan meidät kotiutetaan.
Taimi Mäkelä tarttui poikaansa hihasta.
– Tule, Olli. Tässä on kaikki selvää. Ylpeys iskee, kun ei ole mitään sanottavaa. Kasvattakoon itse lomakavaljeerinsa.
Olli seisoi vielä hetken, katsoen Marjaa. Hän halusi uskoa häntä, mutta äidin kylvämät epäilykset olivat kasvaneet liian syvälle. Hän kääntyi ja seurasi kuuliaisesti Taimi Mäkelää.
Avioeron jälkeen Marja ei palannut heidän yhteiseen asuntoonsa. Hän myi omistamansa pienen yksiön, lisäsi äitiyspäivärahat ja osti pienen, viihtyisän asunnon lähiöstä, lähemmäs vanhempiaan.
Pojan nimeksi hän antoi Matias. Matias kasvoi rauhalliseksi, hymyileväksi pojaksi. Ne vaaleat silmät, jotka olivat niin pelästyttäneet Marjaa synnytyssalissa, tummuivat puolivuotiaana ja muuttuivat… ruskeiksi. Aivan samanlaisiksi kuin Ollilla. Pojasta tuli isänsä täydellinen, pienoiskoossa oleva kopio.
Marja katsoi häntä ja tajusi, kuinka karua ironiaa tilanne kätki sisäänsä. Viikkojen ero, joka oli niin hämmentänyt Taimi Mäkelää. Iiro, Hangon mies, epätoivon virhe, jolla ei ollut mitään tekemistä hänen äitiytensä kanssa. Matias oli Ollin poika. Sataprosenttisesti.
Olli maksoi säännöllisesti elatusmaksuja. Hän ei itse ilmestynyt. Marja tiesi yhteiseltä ystävältä, että hän eli edelleen yksin, teki paljon töitä ja oli lähes katkaissut suhteen äitiinsä – heidän välinsä olivat pahasti tulehtuneet sen kohtalokkaan aamun jälkeen synnytyssalissa.
…Toukokuun viimeisenä lauantaina Marja käveli Matiaksen kanssa puistossa. Kaksivuotias pieni, kirkkaanvärisessä haalarissa, jahtasi kyyhkysiä polulla ja naurahti ääneen. Marja istui penkillä, kasvot käännettynä lämpöiseen kevät-aurinkoon, ja joi kahvia paperimukista.
– Marja? – takaa kuului tuttu, hieman käheä ääni.
Hän hätkähti ja kääntyi. Polulla seisoi Olli. Hän oli laihtunut paljon, hiuksiin oli ilmestynyt harmaata, vaikka hän oli vasta 34. Kädessään hänellä oli kevyt takki ja pussi, jossa oli leikkiauto.
– Hei, – Marja laski kahvin penkille.
– Minä… Näen sinut usein täällä. Oikeastaan kerran näin sattumalta kuukausi sitten, nyt tulen joskus. Olen katsonut kaukaa, – Olli epäröi, uskaltamatta tulla lähemmäs. Hänen katseensa siirtyi poikaan.
Sillä hetkellä Matias kääntyi, menetettyään kiinnostuksensa lintuihin. Hän katsoi tuntematonta setää, rypisti hassusti nenäänsä ja huusi:
– Äiti, kakka! – näyttäen hiekkaista kämmentään.
Olli jähmettyi. Hän katsoi poikaa. Matias rypisti otsaansa aivan kuten Olli, kun oli tyytymätön. Hänen itsepäinen leukansa, kulmakarvojen kaari, jopa tapa kävellä vasen jalka hieman kierossa – kaikki oli niin ilmeistä, ettei mitään DNA-testejä tarvittu. Geenit huusivat itseään.
Olli laskeutui hitaasti kyykkyyn asfaltille, pudottaen pussin ja auton.
– Voi luoja… Marja… – hän kuiskasi kämmenten läpi. – Mikä idiootti minä olen. Millainen olinkaan…
Marjasta tuntui hetken sääli. Hän näki edessään miehen, joka oli omin käsin, toisen pahan tahdon ja oman heikkoutensa vuoksi, riistänyt itseltään kaksi vuotta onnea. Ensimmäiset askeleet, ensimmäiset sanat, ensimmäiset halaukset tältä pieneltä pojalta.
Matias tuli varovasti lähemmäs. Hän pysähtyi kahden askeleen päähän, kallisti päätään ja ojensi Ollille hiekkaista kämmentään.
– Ota, – hän sanoi arvokkaasti, tarjoten tuntemattomalle pyöreää, sileää kiveä, jonka oli aiemmin piilottanut taskuunsa.
Olli ojensi vapisevan kämmenensä ja otti kiven varovasti, kuin se olisi kristallia.
– Kiitos, pieni… Kiitos, Matias. – Ollin ääni katkesi. Hän nosti katseensa Marjaan. Siinä oli anelua. – Marja, saanko… saanko minä vain joskus tulla? En pyydä mitään. Tiedän, että olen syyllinen teitä molempia kohtaan. Mutta anna minun olla vain jossain lähellä.
Marja nousi penkiltä. Hän meni poikansa luo, otti häntä kädestä ja veti hellästi itseään vasten.
– Tulla saat, Olli, – hän sanoi rauhallisesti. – Matias tarvitsee isän. Mutta sovitaan heti: tulet pojan luo. Et minun. Meidän välillämme ei ole enää mitään. En tarvitse miestä, joka on unohtanut uskoa naiseensa.
Olli nousi hitaasti kyykystä. Hän puristi nyrkkiinsä pienen kiven, jonka poika oli antanut, ja nyökkäsi alistuneesti.
– Suostun mihin tahansa ehtoihin, Marja. Mihin tahansa.
Heidän edessään alkoi uusi, joskin vaikea, tarina.
