Ylpeyden hinta
10. syyskuuta, Helsinki
Elina, voisitko lainata minulle muutamaa tavaraa? pyysin äänessäni jonkinlaista toivoa, kun astuin siskoni upouuteen asuntoon Töölössä.
Katseeni viivähti tilavassa eteisessä, johon oli tarkkaan valittu tyylikästä suomalaista designia: Artekin penkki, Aarikan peili, huolellisesti aseteltu Marimekon kangastetut tyynyt lattialla. Kaikki oli kuin suoraan Avotakan sivuilta. Tunsin rinnassani sen tutun, kirvelevän kateuden piston: Elinalla oli aina ollut kaikki kohdallaan.
Sisko ilmestyi olohuoneen ovelle, katseli minua lämpimissä villasukissaan ja harmaassa villamekossaan. Elinan olemus huokui sellaista luontaista huoliteltua vaivattomuutta, jota olin itse tavoitellut vuosia, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Mistä on kyse? hän kysyi lempeästi, nojaten ovenkarmiin.
Vetäisin vanhaa villakangastakkiani tiukemmin kiinni, vältin katsomasta seinällä roikkuvaa Akseli Gallen-Kallelan taulua tai täydellistä järjestystä, joka leijui asunnossa vastakeitetyn Pauligin kahvin lämpimän tuoksun tavoin.
No ei se oikeastaan ole mitään tärkeää mutisin, koettaen järjestellä ajatuksiani.
Elinan katse pysyi odottavana. Tiesin, etten pääsisi pälkähästä. Hengitin syvään ja sanoin kerralla:
Lauantaina on meidän luokkakokous sinne on pakko mennä! Ja haluan näyttää kaikin puolin onnistuneelta, tiedäthän? Että kaikki uskoisivat, että minun elämä on täydellistä.
Miksi ihmeessä? Elina kohotti kulmiaan. Miksi nähdä vaivaa ihmisten eteen, joita et kuitenkaan näe arjessa ja tuskin enää myöhemminkään? Asut nykyään Tampereella!
Pyöräytin hiustani hermostuneesti sormieni ympäri. Yhtäkkiä halusin palavasti, että minulla olisi samankaltainen keittiö kuin Elinalla leveä ikkunalauta, saareke ja Fiskarsin veitsisetit rivissä. Jospa aamuni alkaisivat rauhallisella kahvilla, ei kiireellä ja kaaoksella, ja voisin keittää Pauligin Juhla Mokkaa juuri tässä kauniissa ympäristössä.
Et ymmärrä! pujahdin ulos. Se on minulle tärkeää. Haluan näyttää, että olen selvinnyt, menestynyt. Että minusta ei tullut ketään, jolle käy huonosti.
Tajusin katsovani siskoa silmät täynnä salaamatonta kateutta. Mutta Elina joko ei huomannut, tai sitten ei välittänyt.
Oletko tosissasi siinä, että aiot esittää jotakuta muuta kuin olet? Elina kysyi rauhallisesti, istuutuen Artekin jakkaralle. Luuletko, että se vie sinua oikeasti eteenpäin?
Ei kyse ole siitä , pudistelin päätäni. Haluan vain, että vanhat luokkatoverit ajattelevat, että kaikki haaveeni ovat toteutuneet.
Selvä sitten mennään katsomaan vaatekaappiani. Mutta lupaa minulle tämä on viimeinen kerta, kun hämää toisia! Eihän tuollainen rehellisesti sanottuna ole oikein.
Sinä vain et ymmärrä!
Aloin kertoa…
**
Ala-asteella olin luokan tähti siitä ei kiistelty. Kaikki pojat kiersivät perässäni, toivoen saavansa hetken huomioni. Opettajatkin pehmenivät, kun istuin alakoulun puisella penkillä mietteliäs katse silmissäni. Kotonakin kaikki järjestyi helposti isä ja äiti eivät voineet kieltäytyä, jos huokaisin sopivasti ja nostin kulmakarvaa.
Sain mitä halusin. Jos kylille tuli uusi lenkkarimalli, äiti toi ne kotiin heti maanantaina Stockmannilta. Kun luokkaan tuli söpö uusi poika, viikon päästä hän jo kantoi reppuani kotiin. Siitä tuli leikki: kuinka kauas voi mennä, montako toivetta toteuttaa?
Koska minä voin, hokema, joka toimi loistavasti perusteena ihan kaikelle. Jos kaveri tykkäsi pojasta, josta minäkin, en epäröinyt, vaan aloin kilpailla huomiosta ja melkein aina voitin. Kyseessä ei ollut rakastuminen, vain viehätys pelistä ja mahdollisuudesta taas päästä voiton puolelle.
Mutta ystävät alkoivat loitota. Yksi lopetti kutsumisen, toinen löysi uuden kaveriporukan. En jaksanut vaivata päätäni ympärilläni oli aina niitä, jotka janosivat hyväksyntääni. He olivat minulle joukko, jonka sääntöjä vain minä määritin.
Ylioppilasjuhlissa olin kuin kuningatar. Juhlasali, täynnä valoja ja vaaleansinisiä serpentiinejä, tuntui valtakunnaltani. Kaikki kuuntelivat jokaista sanaani ja odottivat katsettani. Sain nauttia ihailun huumasta täydestä sydämestäni.
Omassa huumassani ylitin rajan. Kun keskustelu kääntyi hauskoihin koulumuistoihin, aloin piikitellä muita tytöistä. Muistutin heitä vanhoista loukkauksista ja vinoilin ulkonäöstä. Sanat tulivat kevyesti ja silmistäni pilkahti tuttu riski voisinko todella suututtaa heidät, nähdä miten yrittävät puolustautua.
Minun elämästäni tulee mahtavaa! lausuin ylimielisesti, niskani suorana, tuijotin entisiä luokkakavereita. Äänestäni kuului voitonriemu, kuin olisin jo elänyt loisteliasta tulevaisuuttani.
Jatkoin lisää intohimoa äänessä:
Näen itseni jo kohta: miehenä menestyvä yrittäjä, iso talo, kaikki mitä haluan. En aio tehdä töitä enää päivääkään kaikki vain järjestyy. Rahaa, arvostusta, ihailua enempää en voi toivoa.
Silmissäni välkkyi voitonriemu ja suuni karehti itsetyytyväistä hymyä. Näin mielessäni kristallikruunut, Audin ja pitkät illalliset hulppeissa ravintoloissa.
Mutta teille käy toisin! singautin kohti hiljaista tunnollista tyttöä, joka aina istui ensimmäisellä rivillä ja kirjoitti siististi muistiinpanot. Hän lysähti kasaan katseessani, mutta en osannut pysähtyä:
Sinulle tulee virka jossain pikkukylän koulussa (niin kuin naapurini Emmi hänkin parhaiten pärjäsi kokeissa). Tai ehkä päädyt marketin kassalle. Siksikö, että sinä olet harmaa hiiri, joka ei osaa pitää itsestään huolta! Miehesikin on varmaan joku tehdasduunari, joka tulee yöllä kotiin, juo ja riitelee.
Sanoistani tihkui pilkkaa, mutta myös jonkinlaista voitonvarmuutta, iloitsin omasta erityisyydestäni.
En jäänyt odottelemaan vastausta, vaan siirryin seuraavaan:
Sinä taas jäät johonkin toimistoon, lasket euroja ja haaveilet uudesta mekosta. Kaikki, mikä on minulle itsestään selvää, pysyy sinulle mahdottomana!
Jatkoin poikki salia: ennustin yhdelle vuokrakämppää, toiselle pitkäveteistä perhe-elämää ilman mitään uraa. Jokaisen tulevaisuudenkuvan perään muustin sarkastisesti naurahtaa, olinpa tarkkapiirteinen tai piikikäs ulkonäön, tyylin tai fiksuuden suhteen.
Tytöt laskivat katseensa, jotkut yrittivät hymyillä kuin ottaa vitsiä vitsinä, mutta huoneessa kiemurteli kiusallisuus sanani todella sattuivat.
Minä nauroin ääneen, vedin muka nauruun pojat, jotka odottivat ovella omaa “kuningatartaan”.
Kaikki nämä hymyt ja naurut olivat minulle kuin varmistus siitä, että olin oikeassa.
Lukion jälkeen hain opiskelemaan Turkuun. En siksi, että ala olisi kiinnostanut, vaan koska suuri kaupunki toi mahdollisuudet siellä olivat varakkaat pojat ja kunnianhimoiset yrittäjät. Isoäitini vanha asunto keskustassa helpotti: ei tarvinnut maksaa vuokraa eikä asua solukämpässä. Olin etulyöntiasemassa muihin verrattuna.
Alkuun kaikki sujui hyvin. Kalustin asunnon omalla tyylilläni: Vallilan verhot ja kaikki kohdillaan. Osallistuin opiskelijabileisiin, tutustuin uusiin ihmisiin katseet seurasivat minua, sain kehuja ja ehdotuksia illanvietoista.
Kestohymyni ja ulkoinen olemus vetivät puoleensa olin varma, että löydän pian unelmieni puolison.
Mutta syksyn päästyä alkuun todellisuus iski vastaan. Kurssit olivat paljon vaikeampia kuin olin kuvitellut. Luennot vaativat keskittymistä, harjoitukset valmistaumista. Olin tottunut saamaan kaiken vaiva helposti, mutta Turussa kukaan ei hymyillyt arvosanoja minun näytöseleilleni.
Ensimmäinen tenttiviikko romutti varmuuteni. Melkein kaikki tentit menivät penkin alle. Opettajat, joilta odotin ymmärrystä ja lempeyttä, nyökkäsivät tiukasti: Nyt ryhtiä. Tai lähdettävä pois.
Tajusin ensimmäistä kertaa, miten lapsellinen itseluottamukseni oli ollut.
Ympärilläni oli niin monia kauniita, älykkäitä ja määrätietoisia tyttöjä, että uusiin piireihin pääsy ei ollutkaan itsestään selvää. Useimmat opiskelukaverit ehtivät kaikkea opiskelemaan, töihin, suunnittelemaan tulevaisuutta. Olin jäämässä kelkasta, edelleen jumissa mielikuvissani siitä kuka olen.
Tämä havahdutti minut mutta en sillä tavalla kuin olisi pitänyt. Päätin yhä määrätietoisemmin etsiä itselleni sopivaa miestä: Nyt, kun ulkonäkö vielä riittää, on kiire!
Aloin käydä aktiivisesti treffeillä, tarkkailin menestyneimpiä poikia ja panostin ulkonäköön kaikenlaista vihjailua perheestä ja tulevaisuudesta oli keskusteluissa enemmän ja enemmän. Mutta mitä innokkaammin etsiskelin, sitä hermostuneemmaksi muut tuntuivat tulevan.
Yksi heistä Mikko vaikutti kiinnostuneelta. Hänellä oli lääkärivanhemmat, koti merenrannalla ja perintö odottamassa. Ulkoisesti Mikko oli vähän kömpelö ja hiljainen, mutta ei sillä väliä ulkokuoresta viis, kunhan elämä on turvattu, ajattelin. Suomalaista unelmaelämää!
Asetin toimivan suunnitelman: törmäsin Mikkoon sattumalta Kallion kuntosalilla, kävin kahviloissa samaan aikaan kuin hän, kerroin juttuja, joissa vilkkui sujuvasti huumoriani ja kulttuuritietämystäni.
Pikkuhiljaa pääsin hänen piiriinsä. Kävimme elokuvissa, kävelyillä Kaivarissa, vähän fine diningia keskustassa. Tunsin, että olin lähellä. Mutten osannut arvioida, miten hänen perheensä vaikutti kaikkeen.
Ensimmäistä kertaa, kun Mikko mainitsi minut kotonaan, hänen äitinsä vain vilkaisi ja kysyi:
Kuka? Mitä hänen perheensä tekee?
Ihan tavallisia, asuvat Tampereella, isä kauppias, äiti kirjastossa, Mikko mutisi.
Ihan tavallisia? Meillä pitää pitää kiinni siitä, että perheellä on vakaata pohjaa, oikeita piirejä ja arvoja, äiti tokaisi. Emme kaipaa kenen tahansa tyttöjä Mikon kumppaniksi.
Yritin olla murehtimatta: suunnittelin tulevaa, kuinka esittelisin Mikon vanhemmilleni, miten yhdessä valittaisiin asunto. Mutta lopulta Mikko pyysi minua kahville tärkeän keskustelun varjolla.
Hän odotti pöydässä hermostuneena. Lopulta hän sanoi:
Vanhempani eivät hyväksy meitä. Niiden mielestä olemme liian erilaisista taustoista. Heillä on jo tiedossa minulle sopiva vaihtoehto
Sisälläni tuntui, kuin lattia olisi kadonnut, mutta yritin hymyillä:
Eikö se muka merkitse mitään? Mehän ollaan aikuisia.
Meidän suvussa sillä on merkitystä, Mikko huokaisi. En jaksa riidellä asiasta, anteeksi.
Istuin hiljaa pitkään, tuijotin tyhjää kupillista. En itkenyt, vain ärtymys hakkasi päässäni:
Miksi? Tein kaiken oikein! Hän vain tottelee vanhempiaan, ja nyt mitään ei tullut! Jospa olisin saanut hänet hankkimaan lapsen silloin hän ei olisi voinut jättää!
Mutta pahempaa oli tulossa. Viikon päästä kuulin kautta rantain, että minusta puhuttiin yhä pahemmin: jotkut levittivät huhuja siitä, että yritin päästä varakkaiden miesten piiriin ja olin käyttänyt Mikkoa hyväksi.
Nyt, kun tulin opiskelijajuhlaan, muut kuiskailivat, vilkaisut olivat kylmiä, hymyt laskettuja. Aiempia tapailluita ei enää otettu minua vastaan, ja eräs mies, joka oli aiemmin flirttaillut, vain nyökkäsi ja häipyi nopeasti eteisestä.
Yritin esittää, etten huomaisi kuinka minua karsastettiin, mutta sisällä tunsin, että hyvä avioliitto oli mennyttä tässä porukassa.
Tampereelle palaaminen olisi ollut tappion myöntämistä. Olin vuosia paisutellut tarinoita perheelleni, etten nyt enää osannut selittää tilannetta: puhelimessa kehuttelin valmistuvani arvosanoin, työskenteleväni kiinnostavassa yrityksessä ja deittailevani mukavaa miestä.
Vanhempani olivat ylpeitä, kertoivat kuulumisistani sukulaisille. Tiesin, että jokainen kohtaaminen kasvotusten olisi kuin tuomio: pettymys heidän silmissään olisi liikaa.
Ainoa joka tiesi totuuden, oli Elina. Hän sai selville kaiken, kun saapui kerran Tampereelle yllättäen.
Tule kotiin täällä et saa mitään aikaan. Kerro nyt vain vanhemmille totuus, Elina vaati kerran. Väitit valehdelleesi, niinkö!
Pyyhin kyyneleitä ja sanoin kovaan ääneen:
Koskaan en myönnä! Taistelen viimeiseen asti ja saan kyllä elämäni järjestymään!
Oikeasti uskoin sanoihini. Ajattelin, että halutessani asiat järjestyvät. Pari uutta treffikumppania, taas uusia illanistujaisia, mutta mitään pysyvää ei syntynyt. Ne harvat, jotka innostuivat, kyllästyivät pian liiallisiin odotuksiini ja kompromissittomuuteen.
Sillä välin isovanhemmilta peritty pesämuna alkoi huveta. Alkuun säästin, pian lakkoilin vaateostoksista ja kahvilakäynneistä. Lopulta en voinut ohittaa asunto- ja sähkölaskuja.
Kerta kaikkiaan rahat olivat lopussa oli pakko hakea töitä. Yritin kaikenlaista, mitään ei löytynyt ilman koulutusta. Lopulta päädyin kassatyöhön Prisma Lauttasaareen. Ensin hävetti tunsin asiakkaiden katseet, ja joku sanoi ääneen Mitäs sinä täällä, näytät siltä kuin kuuluisit mainokseen. Hymyilin vastaan, skannasin tuotteet muistutin itselleni että tämä on tilapäistä.
***
Eilen sain kutsun luokkakokoukseen pakko mennä! sanoin lopuksi lysähtäen Elinan keittiönpöytään. Jos en mene, kaikki aavistavat, että minulla menee huonosti.
Elina laski lusikan alas ja katsoi minua pitkään. Näin hänessä epäröintiä.
Etkö koskaan ole miettinyt, että kaikki jo tietävät totuuden ja ehkä kutsuivat sinut tahallaan, vain nähdäkseen miten käy? hän kysyi hiljaa. Et ehkä muista, mutta joskus olit aika ilkeä toisille.
Lähdin puolustautumaan, kasvoni lehahtivat punaisiksi.
Höpö höpö! Olen pitänyt kaiken visusti salassa. Menen, valitsen hienon mekon, laitan hiukset kukaan ei epäile mitään.
Jos tarvitset apua, vaatteissa tai hiusten kanssa, olen tässä.
Rentouduin hieman. Oikeastaan juuri tätä tarvitsin.
Kiitos, hymyilin. Tarvitsen sinun makuasi. En halua, että kukaan tajuaa etteivät asiat ole hyvin.
***
Poistuin ravintolasta itkua pidätellen, meikit levisivät poskelle. Syysilta viilensi kasvojani, mutta en huomannut mitään jalat vain veivät pois, sinne missä kukaan ei tunnistaisi. Elinan sanat kaikuivat mielessäni: Kannattiko tulla?
Alkuun kaikki sujui täydellisesti. Saavuin valitsemaani yksinkertaiseen mutta ylelliseen mekkoon, hiukset laineilla, tietoisesti kiireisen ihmisen tavalla kuin olisin tullut suoraan jonkin ylihinnoitellun tapahtuman keskeltä.
Liityin sellaiseen ryhmään, jonka kanssa ei ollut vanhoja erimielisyyksiä. Sitten aloin tarinoida: puoliso konsulttina Tukholmassa, rivitalo Espoon Westendissä, matkoja Eurooppaan kolmen kuukauden välein. Kehittelin valheita, kunnes en enää huomannut miten muut katselivat toisiaan, suupielet kummallisesti kääntyneinä.
Olin jo varma, että kaikki meni nappiin kunnes yksi vanhoista luokkakavereista täräytti:
Oletteko muuten törmänneet Elinaan Prismassa viime aikoina? Näytti todella ammattitaitoiselta kassatyöntekijöltä!
Esiintyi kiusallista hiljaisuutta. Puhelin nousi esiin, vanha luokkakaveri näytti kaikille kuvia: Elina kaupan kassalla, sinivalkoinen työpaita päällä. Toinen kuva nostamassa tarjouskahvia hyllyyn, kolmas painavasti kävelemässä lähiön porttikongiin. Joku nauroi, sitten toinen.
Ai, konsulttimies varmasti käy Prismassa sinun kanssasi töissä? joku heitti ivallisesti.
Olin kuin liimattu paikoilleni, posket paloivat häpeästä. Ei olisi pitänyt olla mitään hävettävää tuhannet käyvät töissä kassalla. Mutta vain hetki sitten olin keksinyt itselleni kokonaan toisen elämän.
Lähdin juoksemaan ulos, välittämättä siitä, mitä perässä kuului. Yritin löytää katseellani tyhjää puistonpenkkiä, johon voisi rojahtaa ja hengittää hetken.
En huomannut takaani tulevaa miestä ennen kuin törmäsin tömähtäen. Hän pysäytti minut, ostoskassi lonkallaan.
Kaikki kunnossa? kysyi mies aidon huolestuneena.
Katsoin häntä silmiin tavallinen suomalainen, harmaa takki, ohut hymy. Hänessä oli jotain välitöntä lämpöä, että itsekontrollini petti.
Ei sain vaivoin sanottua. Kaikki meni pieleen Sulhanen jätti minut juuri ennen häitä
Vieläkin elämä ei opeta.
