Ylpeyden hinta
Aino, voisitko lainata minulle pari juttua? pyysi Helmi anovasti, kun hän astui sisään siskonsa viihtyisään asuntoon.
Hän ei voinut olla vilkaisematta tilavaa eteistä, jossa oli suomalaista designea edustavia kalusteita, tyylikkäitä peilejä ja siisti rahi oven vieressä kaikki näytti siltä kuin suoraan sisustuslehden kannesta otetulta. Helmillä aivan rintaan pisteli tuttu mutta silti katkera kateus: siskolla oli aina kaikki kohdallaan.
Aino ilmestyi olohuoneen oviaukkoon ja katseli siskoaan arvioivasti. Hänen pehmeästä merinovillaisesta oloasustaan huokui vaivaton tyyli, josta Helmi oli haaveillut jo vuosia.
No, mikä juttu tämä nyt on? Aino kysyi rauhallisesti nojaten ovenkarmiin.
Helmi käänsi takkinsa hihaa ei mikään uusi takki, mutta siistissä kunnossa. Hän varoi katsomasta isoon tauluun vastapäisellä seinällä, siistiin järjestykseen ja keittiön täyttävään kahvin tuoksuun.
Ei se oikeastaan mitään… mutisi Helmi yrittäen kerätä ajatuksiaan.
Aino ei irrottanut katsettaan. Helmi tiesi, ettei pystyisi vaikenemaan. Huokaisten syvään hän purskahti:
Lauantaina on luokkakokous. Mun on ihan pakko mennä! Ja mun pitää näyttää täydelliseltä, tajuthan sä? Haluan, että kaikki ajattelee mun elämän olevan kuin satua!
Mutta miksi se on sulle niin tärkeää? Aino kysyi vilkaisten pois. Miksi yrittää miellyttää ihmisiä, joiden kanssa et enää ole tekemisissä, ja joita tuskin arjessa näet? Asuthan sinä jo eri kaupungissa, toisella puolen Suomea!
Helmi haroi hiuksiaan hermostuneena. Hän otti kiinni toiveesta, että hänellä olisi samanlainen keittiö baaritaso, integroidut kodinkoneet, tunnelmalliset riippuvalaisimet. Että omanakin aamuna voisi kahvitella rauhassa kauniissa ympäristössä, ei juosta kiireessä.
Et sä ymmärrä! Helmi parahti. Se on mulle tärkeää. Haluan, että kaikki näkee, että olen onnistunut. Ettei kukaan luule että olen epäonnistunut.
Hän huomasi katsovansa Ainoa suoraan silmiin, kateus vailla minkäänlaista peittelyä. Aino ei näyttänyt huomaavan tai ei ainakaan välittänyt.
Meinaatko ihan tosissasi esittää jotain, mitä et ole? Aino kysyi lempeästi ja istui tuolille. Onko sillä oikeasti väliä, tekeekö se vaikutuksen kehenkään?
Ei se siitä johdu, Helmi ravisti päätään. Haluan vain, että entiset luokkakaverit kuvittelee mun elämän olevan juuri sitä, mistä haaveilin.
No hyvä on, Hän huokasi lopulta. Mennään katsomaan, löytyisikö multa mitään. Mutta lupaa tämä on viimeinen kerta kun esität muuta kuin olet. Ei se reilua ole.
Et sä vaan ymmärrä!
Ja Helmi aloitti tarinansa…
~~~~~~~~~~~~~~~~
Kouluaikoina Helmi oli todellinen luokan tähti jokainen sen myönsi. Poikajoukko seurasi häntä käytävillä siinä toivossa, että edes hetkeksi saisi hänen huomionsa. Opettajat, ehkä tiedostamattakin, pehmenivät hänen haikeakatseiseen olemukseensa ja hän sai tahtonsa läpi kotonakin kulmakarvan kohotus tai pieni huokaus, ja toiveet toteutuivat.
Hän oli tottunut saamaan mitä halusi. Kun muodikkaat lenkkarit saapuivat liikkeisiin, äiti jo seuraavana päivänä toi ne Helmin lempivärissä. Kun uusi poika ilmestyi kouluun, viikon sisällä tämän juttuhetket ja kävelyt kotiin kuuluivat Helmille. Se oli hänelle leikkiä mihin asti voin mennä, montako toivetta saan täytettyä, kuinka monta rajaa ylitettyä?
Koska mä voin, hän toisteli itsekseen kuin mantraa. Siitä tuli hänen mottonsa, jolla hän oikeutti kaiken. Jos ystävä alkoi viettää aikaa pojan kanssa, josta Helmi piti, hän tarttui tilanteeseen epäröimättä ja lähes aina voitti. Siinä ei ollut kyse rakkaudesta, enemmän siitä, voisiko hän kääntää kaiken itselleen ja lähes aina hän onnistui.
Pikkuhiljaa vanhat kaverit vetäytyivät. Ensin toinen lakkasi kutsumasta ulos, sitten toinen löysi uusia ystäviä. Helmi ei ollut siitä moksiskaan: ympärillä riitti halukkaita, jotka halusivat hänen hyväksyntäänsä. Jos joku ei pysynyt leikin säännöissä, hän ei ollut Helmin silmissä arvollinen ystäväksi.
Juhlapäivänä hän tunsi olevansa kuningatar. Juhlasali koristeineen ja ilmapalloineen tuntui hänen valtakunnaltaan. Ystävät pyörivät ympärillä kuin hoviväki, ja Helmi oli kaiken keskellä tuttu paikka.
Oman suuruutensa humalassa Helmi innostui liikaa. Keskustelu muistoista muuttui puheenvuoroksi, jossa hän jakoi suoria ja piikikkäitä kommentteja muille tytöille. Hän muisteli vanhoja riitoja, huomautteli ulkonäöstä, antoi lenkkejä muiden tulevaisuudesta kaikki varmuudella ja ivalla. Joka kommenttiin liittyi hänen oma voitontunne.
Minun elämästä tulee upeaa! Helmi julisti ylpeästi, ylväästi päätään nostaen. Hän kuvitteli jo tulevaisuuttaan: varakas aviomies, omakotitalo järven rannalla, ehkä oma liike, ja kaikki toiveet täyttyvät kuin itsestään. Raha, arki, huomio kaikki kuuluisi hänelle.
Hän loi katseensa ujoon koulutoveriin, joka istui aina eturivissä ja kirjoitti muistiinpanoja. Helmi halusi näyttää kaikille eron heidän välillään:
Sinusta tulee varmaan opettaja johonkin syrjäiseen kouluun. Tai myymäläapulainen… Harmaa hiiri, joka ei pidä itsestään huolta. Miehesi raksalta, jonka ainoa huvi on kalja perjantai-iltaisin.
Sanat valuivat Helmin suusta halveksivina, ja hän koki niistä ylpeyttä.
Ja sinä? hän jatkoi toiselle Päädyt toimistoon laskemaan senttejä, haaveilemaan uudesta mekosta, jota et koskaan voi ostaa. Etkä koskaan yllä siihen, mihin minä.
Niin hän jatkoi kaikille, ennustellen masentavaa tulevaisuutta, jokaiselle vielä jotain huomautusta ulkonäöstä tai käytöksestä. Tytöt katselivat varpaisiinsa, yrittivät hymyillä, mutta Helmin sanat sattuivat.
Hän nauroi muiden ilmeille, ja pojatkin nauroivat mukana osa solidaarisuudesta, osa ollakseen mukana porukassa.
Hän keräsi nämä naurut kuin merkkinä ylivoimastaan. Hän oli hetken kaikkivoipa, kuin voisi todella päättää kaikkien muiden tulevaisuuden.
Opiskeluvalinta osui yliopistoon toiselle paikkakunnalle ei siksi, että ala olisi kiinnostanut, vaan siksi että niin kuuluisi tehdä. Uudessa kaupungissa mahdollisuudet olivat laajemmat ja isovanhemmilta peritty asunto helpotti opiskelijana elämistä.
Alku oli juuri sellaista kuin Helmi oli kuvitellut. Hän laittoi asunnon itsensä näköiseksi, vietti aikaa juhlissa, tutustui uusiin ihmisiin. Katseet, kohteliaisuudet ja ihailu lisäsivät Helmin varmuutta: kohta hän kohtaisi sen oikean ja saisi kaiken mistä oli aina haaveillut.
Pian arki osoitti olevansa toista maata. Opinnot olivat vaativampia kuin Helmi arvasi. Tentit, seminaarit, ryhmätyöt mikään ei irronnut ilman oikeaa työtä. Hän jätti tehtävät viime tinkaan, ajatteli että viehättävyys ja pinnallinen osaaminen menisivät läpi.
Ensimmäisellä tenttikaudella totuus paljastui. Lähes kaikista aineista tuli hylkäys. Opettajat muistuttivat: Opiskelu vaatii vaivannäköä muuten hyvästit opiskelupaikalle. Helmi jäi ensi kerran tosissaan epävarmaksi.
Hän ymmärsi vihdoin: lapsuus oli ohi. Maailma oli täynnä fiksuja ja tyylikkäitä naisia, joiden rinnalla Helmin lumo oli haalentunut. Moni opiskelukaveri jaksoi olla sekä töissä että opinnoissa samalla, kun Helmi roikkui vanhoissa haaveissaan.
Suunta ei silti muuttunut. Hän päätti enää olla etsimättä rakkautta, vaan siirtyä suoraan hyvään avioliittoon. Niin kauan kuin olen kaunis, hän ajatteli kiirehtien naimisiin ennen kuin aika ehtisi ohittaa hänet.
Seurustelut vahvistuivat, ja Helmi panosti erityisesti tapaamisiin rikkaiden, menestyneiden miesten kanssa. Hän hioi ulkonäköään, vihjaili perhe-elämästä, mutta pelko ja odotukset alkoivat näkyä läpi ne karkottivat juuri ne, joita Helmi olisi eniten toivonut.
Eräs mies vaikutti lupaavalta. Hän, Matti, oli rikkaasta lääkäriperheestä, asui Helsingin arvostetulla alueella ja hänen vanhempansa kuuluivat paikallisen eliitin piiriin. Matti oli perheen ainoa lapsi, ulkomailta palannut ja töissä vanhempiensa firmassa. Ulkonäöltään hän oli tavallinen: hieman lyhyt, pyöreäkasvoinen, mutta Helmiä ei kiinnostanut se. Tärkeämpää on koti, asema ja taloudellinen turva. Matti voisi antaa minulle lopulta kaiken, hän haaveili.
Helmi ryhtyi suunnitelmallisesti Mattin lähelle: selvitti missä tämä harjoitteli liikuntaa, missä kahviloissa kävi. Sattumoisin he törmäsivät usein. Helmi oli charmikas ja naseva, pukeutuminen ja esiintyminen juuri oikein mietitty. Pian he liikkuivat yhdessä, kävivät ulkona, Matti vaikutti kiinnostuneelta. Helmi antoi keskustelun hiljalleen luisua kohti perhehaaveita.
Mutta matka tyssäsi yhteen asiaan Mattin perheelle Helmin tausta oli liian erilainen. Mattin äiti kysäisi ensi kertaa Helmistä kuultuaan:
Kuka tämä naisesi on? Mitä hänen vanhempansa tekevät?
Hän on opiskelija, perhe on ihan tavallinen, lähikaupungista.
Tavallinen? Kai ymmärrät, että meidän perheessä on mainetta, suhteita ja perinteitä. Mieti nyt, haluatko, että meistä aletaan puhua, että lääkärin poika nai tuntemattoman?
Matti yritti puolustella:
Helmi on fiksu, tosi mukava…
Fiksuja riittää, äiti sanoi napakasti. Sinulle sopii vain oikeanlaista perää oleva nainen. Älä aiheuta meille murheita.
Samaan aikaan Helmi rakenteli pilvilinnojaan. Hän kuvitteli esittelevänsä Mattin vanhemmille, etsivänsä kimppakodista yhdessä kotia, hääsuunnitelmia Mutta eräänä päivänä Matti halusi keskustella.
Kahvilassa Matti näytti ahdistuneelta ja kesti kauan ennen kuin hän sanoi:
Vanhempani eivät hyväksy meitä. Ne katsovat, että ollaan liian erilaisia. He ovat jo löytäneet minulle sopivan naisen. Yritin vastaan, mutten en pysty olemaan heitä vastaan. Anteeksi.
Helmi tuijotti kuppiaan. Hän ei itkenyt eniten kalvoi kiukku.
Miksi juuri näin? Kaiken tein oikein! Miksi tuo mies on niin vanhempiensa tossussa? Harmi ettei pieni yllätys ehtinyt, raskaus olisi sitonut hänet minuun!
Pari viikkoa myöhemmin Helmi kuuli, että Helsingin piireissä hänestä kiersi jo epämiellyttäviä tarinoita että hän oli vain metsästämässä rikkaita ja käytti Mattia hyväksi. Huhut levisivät nopeasti tästä porukasta tieto kulki sanaalleen.
Kun Helmi meni juhliin, huomasi katseet ja supatukset. Moni, joka ennen lähestyi avoimesti, pysyi nyt etäällä. Eräs mies vain nyökkäsi kaukaa ja poistui ravintolasta Helmin tullessa. Hän alkoi ymmärtää maine oli mennyt, hyvästä avioliitosta sai nyt haaveilla.
Kotiin paluu ei tullut kysymykseen se olisi oman tappion myöntämistä. Viime vuosina Helmi oli kertonut vanhemmille kaunisteltuja tarinoita: kuinka menestyi opinnoissa, kuinka isot työprojektit olivat johdettavina, kuinka komea ja menestyvä sulhanen kävi kosimassa. Vanhemmat kuuntelivat ylpeänä, jopa kehuivat tyttärensä onnistumisia tuttaville. Helmi antoi heidän uskoa, koska ei kestänyt ajatusta, että totuus paljastuisi.
Aino oli ainoa, joka tiesi kaiken. Hän sai selville asiat sattumalta tullessaan käymään.
Tule kotiin, ei täällä Helsingissä sinulla ole mitään. Kerro totuus vanhemmille, sanoi Aino vakavasti.
Helmi nosti päänsä, pyyhki kyyneleitä ja sanoi lujasti:
Myöntäisin valehdelleeni? En ikinä! Taistelen loppuun asti ja kyllä elämäni järjestyy.
Silloin hän uskoi niin! Hän kävi uusissa juhlissa, tutustui ihmisiin, haaveili oikeasta piiristä tai avioliitosta. Mutta aika kului, eikä unelmapuoliso ilmestynyt. Ne, jotka kiinnostuivat ensin, vetäytyivät nopeasti koeteltuaan Helmin vaatimattomuutta ja kyvyttömyyttä sopeutua.
Sillä välin mummon perinnöstä säästetyt eurot hupenivat. Ensin Helmi yritti säästää, sitten hän luopui kahviloista, asusteista, kuntosalista. Vähemmän ravintoloita, shoppailua, vähemmän kaikkea. Jokainen kuukausi oli tiukempi kuin edellinen.
Kun eräänä aamuna Helmi laski jäljellä olevat rahat, hän tiesi ettei töiden hakua voinut enää lykätä. Hän valikoi tarkkaan, halusi edes jotain arvonsa mukaista. Mutta ilman tutkintoa ja kokemusta ovet eivät auenneet.
Niinpä entinen pihan kuningatar päätyi töihin kaupan kassalle. Alku oli vaikeaa. Asiakkaat kuiskailivat, aavistelivat, että hän oli liian hieno kauppaan. Hän hymyili, palveli, toisteli itselleen että tämä oli väliaikaista.
~~~~~~~~~~~~
Eilen sain kutsun luokkakokoukseen, Helmi päätti kertomuksensa synkkänä. En voi olla menemättä! Muuten kaikki kuvittelee, että piiloudun koska elämä ei onnistunut!
Aino laski teelusikan kuppiin ja katsoi pitkään siskoaan. Silmissä pilkahti epäilys, mutta hän pysyi hiljaa.
Etkö ole tullut ajatelleeksi, että entiset luokkakaverit tietävät jo totuuden ja haluavat vähän nauraa? Muistatko, miten kohtelit heitä silloin juhlapäivänä? Kaikilla ei ehkä ole unohtunut sanat.
Helmi kimmastui. Älä viitsi! Ei kukaan tiedä mitään ihan varmaksi. Mennään vaan näyttämään, kuka täällä on päällikkö!
Aino nojautui tuoliin, naputti mietteliäänä kupin reunaa. Miksi ylipäänsä kutsua mukaan se, joka nautti aikanaan muiden nöyryyttämisestä? Halusivatko vanhat luokkakaverit oikeasti tavata hänet?
No jos menet, niin mene, Aino sanoi neutraalisti. Mutta ajattele, oletko valmis siihen, mitä siellä voi tapahtua.
Mitä muka voisi tapahtua? Kaikki onnistuu. Mä laitan parhaan leningin ja hiukset, kukaan ei edes arvaa, ettei elämä tällä hetkellä ole täydellistä.
Jos tarvitset apua vaatteiden tai hiusten kanssa, soita. Autan kyllä.
Helmi vähän rentoutui.
Kiitos, oikeasti. Tarvitsen apua, haluan näyttää moitteettomalta. Kukaan ei saa huomata, ettei kaikki ole hyvin.
**********************
Helmi ryntäsi ravintolasta, kyyneliä pyyhkien. Kylmä iltatuuli viuhtoi kasvoihin, mutta hän ei välittänyt jalat veivät pakoon sitä paikkaa, missä hetki sitten hän oli yrittänyt esittää muuta kuin oli. Aino oli sittenkin oikeassa! Miksi edes tulin tänne?
Eikä alku ollut huono saliin astuessa katseet osui häneen. Helmi mietti jokaisen eleensä: hidas kävely, kevyt hymy, vilkaisu kelloonsa kiireisen ja tärkeän ihmisen liikkeet. Hän löysi nopeasti itselleen sopivia juttukavereita, sellaisia jotka eivät tunteneet häntä hyvin. Tarinat lähtivät rullaamaan: liikematkustava aviomies, omakotitalo Espoon rinteellä, vuosittaiset ulkomaanmatkat. Helmi valehteli niin innokkaasti, ettei huomannut muiden katseita, vilkuilua ja piilohymyjä.
Hän tunsi taas olevansa illan tähti kunnes joku avasi suunsa:
Näin Helmin aivan äskettäin… eräs entinen luokkakaveri totesi ääneen. Oikea elämä näyttää hyvin erilaiselta kuin nämä jutut.
Hiljaisuus leijui salissa. Kaikki kääntyivät katsomaan. Helmi yritti hymyillä, mutta kasvonlihakset eivät tottelut.
Minulla on kuvakin, tokaisi toinen. Sattumalta näin hänet viime kuussa.
Siitä alkoi. Yhdellä ruudulla alkoivat vilahtaa kuvat todellisesta Helmistä.
Kassalla marketissa, naamalla väkinäinen hymy ja työvaatteet päällä. Hän tutkii alehyllyjä kaupassa, miettii, mihin rahat riittävät. Hän bussissa ostoskassin kanssa, hiukan hätääntyneen näköisenä. Lopuksi kuva, jossa hän kantaa ruokakasseja rapistuneen kerrostalon portaille.
Joku naurahti, joku toinen yhtyi. Epäuskoiset kommentit sinkoilivat: No jopas, puhuihan omakotitalosta! Aviomies varmasti onkin siellä Prismassa.
Helmi seisoi paikallaan, posket paloivat, jalat tutisivat. Niin moni elää samoin, mutta juuri äsken hän oli kehuskellut fantastisella elämällään, jossa ei ollut tilaa epäonnelle. Nyt jokainen kuva avasi armottomasti totuuden, jota hän koitti piilottaa.
Ennen kuin kukaan ehti sanoa enempää, Helmi pinkaisi ovesta ulos. Hän ei kuullut huutoja perään, ei nähnyt, kuka olisi yrittänyt estää. Vain kylmä ilma ja omat kyyneleet.
Lähimmällä penkillä hän yritti rauhoittua, mietti, miten jatkaa eteenpäin.
Tuntematon mies satutti Helmiä vahingossa olkapäähän kadulla, ja hän horjahti.
Oletteko kunnossa? kysyi mies empaattisesti. Hänen äänensä oli lämmin ja aito, niin että Helmi hätkähti.
Helmi nosti katseensa ja näki aivan tavallisen suomalaisen miehen kauppakassi kädessä, ulkoilutakki päällä. Silmissä oli vilpitöntä välittämistä. Kaikki pidätelty tunne murtui.
En ole… kuiskasi Helmi, kyyneleet valuen. Sulhanen jätti juuri ennen häitä…
Elämä ei ollut opettanut hänelle vielä mitään. Mutta juuri rakentaessaan elämäänsä valheille ja ylpeydelle, Helmi kohtasi totuuden: aito onni ei kasva siitä, miltä näytämme muiden silmissä, vaan siitä, että uskaltaa olla rehellinen itselleen.
