Sattumalta tullut puhelu
Onko tämä Paavo Iivari? puhelinkaiku oli jäätävä ja virallinen.
Kyllä, täällä Paavo Iivari. Kenen kanssa muuten puhun?
Täällä on lastenkodin johtaja. Viikon päästä tyttärenne täyttää kolme vuotta ja joudumme siirtämään hänet toiseen paikkaan. Oletteko ihan varmasti sitä mieltä, ettette hae häntä?
Odottakaa hetki, minkä lastenkodin? Kenen tytär? Minulla on poika, Veikka, mutisen järkyttyneenä.
Aino Paavontytär Siirilä. Hänhän on tyttärenne?
Ehei, ei ole. Olen Iivari. Paavo Iivari, mutta Iivari.
Pahoittelut, puhelin huokasi väsyneesti, taisi tulla jotakin hämminkiä.
Puhelun katkeava ääni soi korvissani kuin vesikellon soitto.
“Mikä sotku! Tyttövauvoja, lastenkoteja! Mitä siellä papereissa oikein on?”, ärsyynnyin.
Mutta puhelu jäi pyörimään mieleen kuin sukka narulla. Jostain syystä aloin miettiä, millaista niillä pienillä on, ilman kotia, lämpimää äitiä, huolehtivaa isää, ilman askarehtivia mummoja. Veikalla on onneksi koko suku, molempien puolien tädit ja sedät…
Sari huomasi heti minun hajamielisyyteni, ytimekkäät vastaukseni sekä sen tutun vaimon katseen, joka on pitänyt minua silmällä jo melkein kymmenen vuotta ja meillä on historiaa jo ekaluokalta asti!
Odotteli iltaan, ja suoraan illallisella kysyi mikä on hätänä.
Mikä sen nimi on?
Kenen? hätkähdin (oliko hänellekin soitettu?).
Aino, sanoin. Ainokainen.
Jaahas, Ainokainen! Minä olen sinulle Sari, mutta hänpä sitten Ainokainen?! Sarin ääni nousi.
Niin, vastasin tyynenä. Aino Paavontytär Siirilä.
Kerro vaikka hänen passinsa numero! kiljui Sari.
Eihän sillä ole mitään passia, miksi sille sellainen?
Onko se pakolainen vai? Sarin ääni supistui hiukan.
Kuka muka pakolainen? olin jo täysin ulalla.
Se sinun Ainokainen? Haluaa kai kirjautua väestöön? Myönnä vaan, lurjus!
Mitä tässä nyt myöntäisin? olin täysin huuli pyöreänä, unohdin koko illallisen.
Sari alkoi itkeä. Ei draamaqueenina, vaan kiukkuisilla kyynelillä, jotka tipahtelivat iänikuiselle esiliinan reunalle.
Minä lähden huomenna äidin luo. Ja tiedä vain, Veikkaa et saa sanoi hän kyynelten keskeltä.
Sari, mitä nyt? Mitä tapahtui? Miksi äidin luo?
Luulitko, että minä tässä palveleisin sinua ja sen lempeän Ainokaisen kanssa?! Sari nousi kiihkeästi.
Nyt tajusin tilanteen absurdisuuden.
Otettuani vaimon olkapäistä kiinni, istutin hänet keittiön sohvalle ja kerroin koko puhelusta.
Nyt Sari itki jo säälistä pientä tyttöä kohtaan. Naiset ovat muuten kyynelvirtojen kuninkaita ihan mihin tahansa tilanteeseen! Sarin kyyneliä en voi sietää, ne pelottavatkin.
Ruoka ei enää kiinnostanut, napsin vain jotain.
…Herätys tuli, kun vaimo seisoi vieressä ja penkoi puhelintani! Kymmenen vuotta yhdessä eikä ikinä nyt en usko, nyt etsin jälkiä! Tuntui kurjalta ja ikävältä, koko epäluottamus
Sari kuiskasi: “Paavo Paavo” ja tökkäsi hiljaa.
Teeskentelin juuri herännyttä.
Paavo, tämä numero soitti, se lankapuhelin, eikö?
Kyllä, vastasin automaattisesti, juuri tuo.
Nuku vaan, nuku Sari lähti makuuhuoneesta, otti puhelimen mukaansa.
Helppohan se on sanoa nuku! Kuka tässä nyt nukkuu! Kuulin tietokoneen käynnistyvän.
Jonkin ajan kuluttua hipsin olohuoneeseen.
Sari klikkaili hiirtä hurmioituneena, eikä huomannut minua.
Hakukentässä: “Lastenkoti” sekä kotikaupunkimme.
Kone surisi ja antoi kaiken tiedon virallisen sivun, osoitteen, puhelimen, jopa kuvan rakennuksesta. Sari vertasi ruudulta puhelimeni näyttöön.
Paavo, sama!
Mikä on sama?
Siis puhelinnumero! Se on Lastenkodin puhelin!
Senhän sanoin. Ja silti tarkistat?
Sari pyörähti jakkaralla.
En tarkista, tarkennan.
Miksi?
Paavo, se lastenkoti ei ole kaukana, suorastaan itsekseen pohdiskeli Sari.
Mitä jos käydään siellä? Mistä niiden tiedoissa on sinun numero, kun et ole mitenkään mukana tässä?
Enpäs ollut miettinyt tuota. Ehkä pitäisi mennä selvittämään, ettei tule uusia tuntemattomia lapsia!
Nukuin yöllä huonosti. Juuri olin nukahtamassa, kun Sari tökkäsi taas kylkeen.
Paavo Paavo
No mitä nyt?
Ilman muuta sinulla ei ole ollut mitään, ihan varmasti? Jos vaikka kerran saattoi eka rakkaus? Ehkä törmäsit häneen, homma eteni ja hän jätti lapsen sairaalaan? Paavo? Paavo!
Mikä rakkaus, Sari? Kun istuin vieressäsi ekaluokalla, ei istutuksesta ole irronnut vieläkään tai siis makaan tässä edelleen. Ja muista, neljä vuotta sitten Veikalla oli just se kolme vuotta, meni päiväkotiin, sairasti, sinä palasit töihin, kuka hoiti? Minä. Siirryin etänä tekemään töitä, muistatko? Loputtomat lääkkeet, ruokapötkylät, lääkärikäynnit. Ei siinä rakastajaehdokkeja ollut, en pysynyt edes pystyssä! Ei ollut, ei ole, eikä tule!
Mutta mistä numerosi sinne päätyi? Joku on jättänyt sen sinne!
Myös minua tämä alkoi mietityttää. Kävin päässäni läpi kaikki entiset naiset, joista voisi odottaa mitä tahansa. Ei mitään yhteyttä, mutta ilkeitä tempauksia kyllä.
Kaikki kuitenkin tipahtivat epäiltylistalta: yhdellä hyvä parisuhde, toinen jätti lapsen mummolle, kolmas muutti pois maasta jo viisi vuotta sitten.
Mutta elämässä joskus tapahtuu juuri sitä, mistä ei voisi ikinä ennustaa, päätin lähteä lastenkotiin heti aamulla.
Vaikka olimme ajoissa, emme olleet ensimmäisiä johtajan oven vieressä istui vaalea, pikkuruinen mies. Tyylikäs, mutta jotenkin repsahtanut. Silmät vilkkuivat, paperit tärisivät käsissä. Hermostuneena vai eilisen jäljiltä, päätä en pysty sanomaan.
Teidän jälkeen, möläytti mies yllättävän bassolla.
Ovi aukesi, häntä kutsuttiin sisään. Viisitoista minuuttia kova ääni ja basson murinaa.
Mies tuli ulos rähjääntyneenä, paperit kadonneina, ja meidät kutsuttiin sisään.
Hei, kierrätysikäinen brunette seisoi ikkunan ääressä ja laski silmälasit suuhunsa. Minkä asialla?
Eilisen, yritin vitsailla.
Nainen istui pöydän taakse.
Tiedättekö, minulla ei ole aikaa arvuutuksiin. Voisitteko kertoa asian lyhyesti.
Kerroin eilisestä puhelusta (ääni oli tuttu).
Aa, se… nainen hymyili väsyneesti. Anteeksi, aivan väärä numero. Soitin väärälle.
Miten väärä, kun minulla on numero teillä? Mistä se tuli?
Tiedättehän, Paavo Iivari, numerossa meni yksi numero väärin. Toinen on 050, mutta soitin 051. Ja että olette Paavo Iivari pelkkä sattuma. Tuo mies, joka kävi ennen teitä…
Kuka? kysyin, vaikka tiesin vastauksen.
Paavo Iivari Siirilä, Ainon isä.
Pyydän vielä anteeksi. Hyvää päivän jatkoa.
Nainen nousi.
“Leila Seppänen Lastenkodin Johtaja” luki nimikyltissä.
Sari ehti lukea ja kysyi:
Leila, ottaako Paavo Iivari tytön mukaansa?
Johtaja katsoi meitä ja istui takaisin alas.
Ei. Tytön äiti on kuollut, ja tuo Paavo Iivari on isä seitsemälle lapselle eri naisista. Kolmen vuoden aikana hän kävi vain kaksi kertaa, silloinkin meidän painostuksesta. Ainokainen ei kelpaa hänelle. Saitteko kaiken tiedon? Siinä kaikki, näkemiin.
Olimme aika pyörryksissä sekä näkemästämme että kuulemastamme.
Vanhemmat lapset olivat ulkona. Joku keinui, toinen laski liukumäkeä, pari poikaa kisasi penkillä pienillä autoilla.
Katsoin lapsia ja mietin. Jokin tässä oli pielessä.
Pihalla oli hiljaista. Kun Veikan toi pihalle, heti alkoi huutoa, naurua, meno. Nämä lapset eivät huutaneet, eivät nauraneet ääneen, ainoastaan maltillisesti jutustelivat. Heidän olemuksensa muistutti pikku-ukkeleita. He olivat kasvaneet aikuisiksi liian varhain, koska lapsuudesta ei ollut jälkeäkään. Oli selviytymistä kylmää, nälkää, vaatteiden sekä lelujen puutetta, aikuisten välinpitämättömyyttä tai jopa julmuutta.
Käännyin Sarin puoleen. Hänen silmänsä olivat kyynelten peitossa.
Taasko ne kyynelvirrat! Ei tilannetta, johon eivät kelpaisi.
Kuljimme portille kaikessa rauhassa, kun rauhallisuuden rikkoo huuto: Äiti!. Kaikki lapset kääntyivät meitä kohti. Pieni tyttö hassussa tupsupipossa juoksi meille.
Äiti, äiti!!! huusi hän. Olen täällä!
Tyttö törmäsi täysillä Sarin jalkoihin, ja alkoi itkeä niin katkeraa, niin sydäntäsärkevää itkua, että itsellenikin nousi kyyneleet silmiin.
Ainokainen, Aino! hoitaja juoksi meitä kohti. Hän yritti nostaa tytön, mutta tämä piti kiinni Sarista kuin liimattu.
Lopulta hoitajan onnistui ottaa tytön kätköstä löytyi suklaapatukka, joka ratkaisi keissin ja me poistuimme vauhdilla lastenkodin pihalta.
Autossa olimme hiljaa. Sari tärisi, ja minunkin kädet vapisivat kuin tärkeysleiman saaneella tytöllä. Pysäköin tien reunaan rauhoittuakseni.
Sari katsoi ikkunasta ja osoitti kauppaan.
Täysin hiljaa, ilman sanaakaan, astuimme ulos autosta ja menimme yhdessä Lasten Maailmaan.
Nukke ja vaaleanpunainen mekko, kiitos.
Meidän Ainokainen tulee olemaan se kaikista sievin!
