Viidenkympin jälkeen en enää uskonut mihinkään romanttiseen: Kunnes lähdin 50+ sinkkumatkalle ja tapasin Eeron
Rakkaus oli karissut. Avioeron jälkeen olin kokeillut muutaman kömpelön deitin, parin vaivaantuneen flirttailun verran ei mitään, mikä olisi todella koskettanut. Lopulta lakkasin edes yrittämästä. Miksi vaivautua? Lapset olivat jo aikuisia, lapsenlapsia odotettiin, työ rullasi omalla painollaan. Illat kuluivat Ylen draamasarjojen ja satunnaisen dekkarin parissa. Elämä siloiteltua, ennalta-arvattavaa, turvallista.
Kunnes yhtenä aamuna sain käteeni matkanjärjestäjän esitteen: Sinkkumatka 50+. Savon sydämeen. Patikointia metsissä, illalliset järven rannalla, pieni porukka, ei paineita. Naurahtaen mietin illallinen kynttilänvalossa, tässä iässä? Mikä unelmahötön markkinakikka. Jokin sisälläni silti liikahti. Ehkä siksi, että se kuulosti yhtä viattomalta kuin nuoruuden rakkausnovelliin tarttuminen. Tai ehkä siksi, että turvallinen elämä alkoi tuntua tukahduttavalta sumulta.
Varasin matkan.
Jo ensimmäisenä päivänä olin varma, että olin tehnyt virheen. Bussissa viitisentoista ihmistä: kolme eroavaa, muutama leski, pari vapaavalintaista yksineläjää. Kaikki ystävällisiä, mutta varovaisuus leijui ilmassa. Kukaan ei halunnut vaikuttaa höperöltä toivolta.
Seuraavana iltana Eero istui illallisella viereeni. Harmaantuneet hiukset, hiljainen käheä ääni, sellainen katse että tuntui, kuin hän oikeasti kuuntelisi. Hän ei jaaritellut. Ei kehunut. Ei vaikuttanut siltä, että hän etsisi hurjaa kokemusta. Hän vain oli. Lämmin, rauhallinen, tarkka.
Et taida olla niitä, jotka etsivät matkalta rakkautta, hän totesi puoliksi leikillään.
En. Olen niitä, jotka lähtevät muistamaan, että ovat yhä elossa.
Eero hymyili. Sisälläni jokin rapsahti rikki ei naurulla, ei liikutuksella, vaan helpotuksella. Että joku oikeasti ymmärsi.
Seuraavina päivinä juttelimme yhä useammin. Terassilla, josta näkyi järvivesi kimaltavana, bussissa havujen tuoksussa, nuotiotulilla. Kaikesta: kirjoista, ärsyttävistä naapureista, lapsista, jotka asuvat jo muualla vaikkakin soittavat joka sunnuntai. Yksinäisyydestä, uuden alkamisesta viisikymppisenä ja siitä, ettei ehkä tarvitse rakentaa enää alusta, vaan voisi antaa itselleen tilan. Läsnäolon.
Iltaa ennen kotiinpaluuta istuimme laiturilla järven tyynessä yössä. Kaikkialla hiljaista. Vain kuikan huuto ja veden loiske. Silloin Eero sanoi:
En olisi uskonut, että jonkun kanssa voi olla näin hyvä olla. Nyt pelkään paluuta entä jos taika haihtuu heti Helsinki-Vantaan portilla?
Tuijotin pimeään. Sydän hakaten kuin parikymppisellä. Olisin halunnut esittää jotain järkevää, mutta sanoin vain:
Niin minäkin.
Ei suunnitelmia, ei isoja puheita kotona. Kirjoitimme viestejä. Seurasi yhteisiä kävelyitä harmaudessa ja kahvit pulahduksella Esson kahvilaan. Joskus vain hiljaisuutta hyvää hiljaisuutta, ilman odotuksia. Lopulta suudelma. Kömpelö, vähän epävarma. Mutta aito.
En tiedä mihin tämä johtaa. Ei enää tarvetta rakentaa uutta elämää. Mutta tiedän nauran taas. Haluan ulos lenkille puistoon. Joku kysyy miten päivä meni ja jää oikeasti kuuntelemaan.
Ehkä juuri tämä on rakkautta nyt. Ei perhosia vatsassa eikä draamaa Marimekon verhojen varjossa. Vaan rauhaa, tilaa, lämpöä ei polttavaa, vaan syliin käpertyvää. Ei liian myöhäistä.
Joskus huomaan hymyileväni ilman syytä. Lähden ajoissa, ettei yhteinen kävely jää väliin. Katson peiliin ja tunnistan naisen, joka ei lannistunut.
En enää odottanut mitään. Etsin vain rauhaa. Silti elämä toi eteeni ihmisen, joka ei tuomitse, ei tarjoa ratkaisuja, ei tahdo minua täydelliseksi. Hän vain on. Vierellä. Huomaavaisena sellaista kaipasin.
Jos joku nyt kysyy, voiko vielä viisikymppisenä uskoa rakkauteen? Ei vain voi. Pitää. Sillä joskus juuri silloin rakastaa kauneimmin viisaasti, kypsästi, ilman kuvitelmia mutta toivon kanssa.
Rakkaudella ei ole ikää. Ja elämä yllättää, juuri silloin kun sitä vähiten odottaa.
