Viidenkympin jälkeen en enää uskonut mihinkään romanttiseen: Kunnes lähdin 50+ sinkkujen matkalle ja tapasin Markun
Olin menettänyt uskoni suuriin rakkaustarinoihin. Avioeron jälkeen yritin pari kertaa, koin kömpelöitä treffejä, huolettomia flirttailuja mutta mikään ei koskettanut sydäntäni oikeasti. Lopulta lakkasin yrittämästä. Miksi edes yrittää? Lapset olivat jo aikuisia, ensimmäinen lapsenlapsi tulossa, työ rullasi tasaista tahtiaan. Iltaisin katsoin sarjoja tai luin kirjaa. Elämä oli tasainen ja ennakoitava. Turvallista.
Eräänä päivänä käteeni sattui matkatoimiston esite: Matka 50+ sinkuille. Toscana. Viiniviljelmien kävelyjä, kynttiläillallisia, pieni ryhmä, ei paineita. Naurahdin. Kynttiläillallinen? Tässä iässä? Jokin kuitenkin sai minut pysähtymään. Ehkä juuri siksi, että se kuulosti naiivilta, kuin suoraan sellaisesta rakkausromaanista, johon en enää uskonut. Ehkä siksi, että olin väsynyt omaan turvalliseen arkeeni.
Varauduin mukaan.
Ensimmäisenä päivänä olin varma, että tein virheen. Bussissa oli viisitoista henkeä. Kolme eronnutta, muutama leski, muutama nainen, jotka olivat valinneet sinkkuuden. Kaikki olivat ystävällisiä ja hymyileviä, mutta ilmassa oli varovaisuutta. Kukaan ei halunnut vaikuttaa epätoivoiselta.
Markku istahti viereeni toisena iltana illallisella. Hänellä oli harmaat hiukset, rauhallinen katse ja vähän käheä ääni. Kuunteli oikeasti, ei rupatellut turhia, ei kehunut, ei vaikuttanut siltä, että etsi pikaseikkailua. Hän vain oli siinä. Lämmin, rauhallinen, läsnä.
Et taida kuulua niihin, jotka lähtevät lomalle rakastuakseen, Markku sanoi puolivitsillä.
En. Olen kai enemmän niitä, jotka lähtevät muistamaan, että vielä eletään.
Hän hymyili. Jokin sisälläni laukesi. Ei nauruksi, ei liikutukseksi vain helpotukseksi. Että joku ymmärtää.
Päivien aikana aloimme jutella yhä enemmän. Viinitarhan terassilla, bussissa, kiertäessä nähtävyyksiä. Kaikesta: kirjallisuudesta, asioista jotka saavat hermostumaan, kaukana asuvista lapsista, jotka kuitenkin soittavat joka viikko. Yksinäisyydestä, siitä miten vaikeaa on alkaa alusta viidenkympin jälkeen. Ja siitä, että ehkä ei tarvitse aloittaa alusta. Riittää, kun antaa itselleen jotakin pientä. Tilaa. Läsnäoloa.
Toiseksi viimeisen illan iltana istuimme altaan reunalla penkillä. Oli pimeää ja hiljaista, vain sirkat ja veden solina taustalla. Silloin Markku sanoi:
Tiedätkö, en olisi uskonut, että voisin tuntea jonkun kanssa näin hyvältä. Nyt pelottaa palata kotiin. Entä jos tämä kaikki haihtuu lentokoneen nousuun?
Katsoin pimeään. Sydän hakkasi kuin teini-ikäisellä. Olisin halunnut sanoa jotain viisasta, jotain varovaista mutta sanoin vain:
Minuakin pelottaa.
Emme suunnitelleet mitään. Paluun jälkeen ei ollut suuria lupauksia. Viestittelimme. Sitten alkoi kävelyt yhdessä. Kahvihetket. Joskus myös hiljaisuus hyvä hiljaisuus, ilman odotuksia. Ja lopulta tuli suudelma. Hieman kömpelö ja varovainen. Mutta aito.
En tiedä, mitä tästä tulee. Minulla ei ole tarvetta suunnitella uutta elämää. Mutta tiedän, että osaan taas nauraa, haluan lähteä ulos, joku kyselee miten päiväni meni ja oikeasti kuuntelee vastauksen.
Ehkä tämä juuri on rakkautta. Ei enää niitä perhosia vatsassa tai draamaa kuin elokuvissa, vaan lempeää, aikuista, paineetonta. Rakkautta, joka lämmittää, ei polta. Ja sille ei ole koskaan liian myöhäistä.
Yhä useammin huomaan hymyileväni ilman syytä. Lähden kotoa aiemmin ehtiäkseni meidän kävelylle puistossa. Katson taas mielelläni peiliin, koska näen siinä naisen, joka ei antanut periksi.
En odottanut elämältä enää mitään. Halusin vain rauhaa. Mutta elämä toi eteeni ihmisen, joka ei tuomitse, ei yritä korjata minua, ei halua muuttaa minua paremmaksi. Hän vain on. Vierellä, ja antaa sitä huomaavaisuutta, jota kaipasin.
Jos joku nyt kysyy, kannattaako vielä viidenkympin jälkeen uskoa rakkauteen, vastaan: ei vain kannata. Se on välttämätöntä. Sillä joskus silloin rakastamme kauneimmin tietoisina, kypsinä, ilman harhakuvitelmia, mutta toivorikkaana.
Rakkaudella ei ole ikää. Ja elämä osaa yllättää juuri silloin, kun vähiten sitä odotamme.
