Naapuri ylhäältä
Sanni, mihin olet laittanut minun ison kattilani? Sen, jossa aina keitän hernekeittoa?
Leena-Maija, se lojui keskellä kulkuväylää, niin nostin sen tuonne, alahyllylle.
Alahyllylle! Siellähän minun selkä ei taivu ollenkaan! Mietitkö koskaan, kun siirtelet toisten tavaroita?
Seisoin tiskialtaan ääressä ja katselin ulos. Lokakuinen sade piiskasi ikkunaruutua, ilma oli harmaa ja hiljainen. Sama hiljaisuus pisaroi minussa. Ei se vielä vihaa ollut. Pikemminkin jotain sellaista, minkä tajuaa: tämä on vasta alku.
***
Leena-Maija tuli meille perjantai-iltana. Mikko haki hänet hissiltä, kantoi kaksi raskasta laukkua ja tutun ruutukassin, jota meilläpäin kutsutaan elämänkassiksi. Hymyilin aidosti ymmärsinhän minä, että nainen on jo seitsemänkymmentäkahdeksan, hänen oma kotinsa ylhäällä Munkkiniemessä on täydessä remontissa vesivahingon jälkeen, eikä taloyhtiön kanssa aikailla. Kaikki on revitty auki betonille asti, eikä muuta paikkaa ollut, minne mennä. Tämä ei ole hyökkäys, toistelin itsekseni. Tämä on väliaikaista.
Sanan väliaikainen muistaisin myöhemmin erityisellä lempeydellä ja vähän katkerasti.
Olen viisikymmentäkuusi. En vanha, en nuori, juuri siinä välissä, kun elämä tuntuu omalta, ja silti vielä notkea, jos rytmi muuttuu. Teen töitä kotona: otan tilauksia taidekirjontaan, niitä kerää museot ja yksityiset kerääjät. Ei se harrastus ole, siitä saa ihan hyvin rahaa, euroja ja senttejä. Lisäksi vedän verkkokurssia, jossa opetan laaka- ja kultakirjontaa. Työpisteeni on makuuhuoneen pohjoisikkunan edessä; lankani, kehykset, kaavat, kaikki tarkassa järjestyksessä oma paja ja elannon paikka.
Meillä Mikon kanssa on kaksio, mutta hyvin suunniteltu. Muutettiin tähän kahdeksan vuotta sitten, kun lapset jo lensivät pesästä. Ensimmäiset vuodet tyhjensin rohkeasti. Myin, annoin, vein kierrätykseen kaikkea ylimääräistä pois en kaihonnut, ei itku tullut. Jäljelle jäi vain se, mikä on tarpeen ja kaunista. Vaaleat seinät, vähän kalusteita, ei mattoja seinällä, ei lasivitriinejä, ei kuivakukkia tai pölyttäviä koristeita. Ikkunalaudalla vain kolme kasvia: fiikus, anopinkieli ja pieni ruukku rosmariinia. Jokainen hylly tuntee sisältönsä, jokainen laatikko sulkeutuu helposti mitään ei tungeta väkisin.
Mikko alkuun mutisi, että asutaan hotellissa. Sitten hänkin harjaantui järjestykseen, ja ärähti, jos tavarat olivat väärässä paikassa. Löydettiin meidän rytmi, meidän hengitys tässä kodissa.
Ja sitten meidän ilmatilaan astui Leena-Maija.
***
Kaksi ensimmäistä päivää menivät lähes hienosti. Hän asettui nopeasti vierashuoneeseen, johon olimme tuoneet vuodesohvan ja raivanneet tilaa kaapista. Lisäsin yöpöydälle lampun, lasin vettä ja kirjan. Oletin, että tämä on huomaavaista.
Jo kolmantena päivänä huomasin käytävän ikkunalaudalla virkatun pitsiliinan. Pyöreä, kermanvärinen, siisti reunapitsi. Se oli laitettu hänen kännykän alle, kuin olisi aina kuulunut siihen. Otin liinan ja vein sen takaisin hänen yöpöydälleen.
Seuraavana aamuna se oli taas ikkunalaudalla.
Ymmärsin, ettei tämä ole tahallista. Siinä oli ongelman ydin. Leena-Maija ei sotinut minua vastaan hän eli niin kuin oli oppinut. Pitsiliina kännykän alla, se oli tilaamisen ja kodikkuuden merkki hänen maailmassaan. Hänelle enemmän esineitä tarkoitti vaurautta ja huolenpitoa. Tyhjä ikkunalauta oli köyhyyttä, viitsimättömyyttä. Viisi lasipurkkia täynnä kaurahiutaleita ja vehnäjauhoja oli hänelle järjestystä, ei roinaa.
Itse olin tietoisesti lähtenyt siitä maailmasta.
***
Viikon lopulla keittiö oli jo kohdannut muodonmuutoksen. Kolme emaloitua kattilaa, joita ei saanut mahtumaan mihinkään kaappiin, oli viety suoraan työtasolle. Viereen ilmestyi muovinen kansiteline, kirkkaan keltainen ja mutkikas. Jääkaappi muuttui kokeilukentäksi: purkkeja hölskyi mukana, Leena-Maijan tuomat suolakurkut, rasia valkosipuliliemessä leijuvaa kinkkua, pussissa liotetut herneet, joku kumma muovirasia, jonka sisällöstä en uskaltanut edes kysyä. Jogurttini oli siirtynyt jääkaapin ovihyllylle, sinne hautautuneena piparjuuren ja kotikaljan sekaan.
Siirsin jogurtit takaisin. Leena-Maija siirsi ne jälleen.
Iltaisin keittiössä leijui haudutetun kaalilaatikon, paistetun sipulin ja raskaiden, tuhtien ruokien tuoksu kaikkea sellaista, mitä teininä tuuletin. Ei pahaa, mutta ei minun maailmaani.
Mikko tuli töistä, nuuhkaisi ilmaa ja tokaisi:
Äiti on kokannut! Tuoksuu hyvälle.
Olin hiljaa.
***
Toisen viikon päätteeksi olohuoneen divaanin eteen oli ilmestynyt pikkumatto: synteettinen, ruusukuvioilla reunoissa, sellainen, joita myydään S-marketin aulassa kympillä. Leena-Maija selitti, että hänen varpaansa palelevat aamuisin, ja hänellä on aina ollut matto sängyn vieressä vuosikymmenien ajan. Mitä siihen sanoisi? Että inhoan mattoa? Olisin tuntunut pikkumaiselta.
Nielaisin kommentin.
Sitten eteisen naulakkoon oli ilmaantunut hänen villapaitansa. Ei kaapin tyhjään hyllyyn, johon varasin tilaa, vaan suoraan yhteiseen naulakkoon, Mikon takin viereen, pudottautumassa hänen takkinsa päälle.
Siirsin villapaidan kylpyhuoneen oven vieressä olevaan koukkuun.
Leena-Maija löysi sen ja palautti takaisin. Sanoi:
Se on hankala siinä, ylettääkö sinne asti.
Nyökkäsin.
Illalla Mikko kysyi:
Kaikki ok? Olet ollut niin hiljainen.
Kaikki hyvin, vastasin.
Valehtelin, ja molemmat tiesimme sen, mutta kumpikaan ei halunnut huomata.
***
Kerron vielä työhuoneesta, sillä se oli minulle pyhä paikka siellä tein työtä, joka meidän talouden kannalta oli jo paljon enemmän kuin harrastus.
Pohjoisen ikkunan ääressä oli työpöytäni. Pitkä, vaalea, mittatilauksena tehty koivuvanerista, hyllyillä kaavoille ja laatikoilla langoille. Erityislamppu ylhäällä, päivänvalosävyllä, että sävyt erottaa tarkkaan. Vieressä lokerikko, jossa villat ja silkkilangat järjestettynä kylmästä lämpimään, systemaattisesti. Ei mikään koriste, vaan työnkuva.
Ison kirjontakehän päällä oli työ, jolla oli väliä: vanhan kirkkolipun pienennetty jäljennös, tilaus yksityiseltä keräilijältä Turusta, tehty kultakirjonnalla ja japaninsilkillä. Deadline marraskuun loppu. Ennakkopalkkio jo maksettu. Hinta, reilut 4000 euroa.
Tein sitä kolme kuukautta.
Kenelläkään ei saanut koskea kehään. Mikko tiesi tämän. Kissoja ei ollut, lapset asuivat kaukana. Kaikki hallinnassa.
Niin oli… kunnes Leena-Maija tuli.
***
Torstai, noin puolenpäivän aikaan. Lähdin hakemaan uutta lankaa, piti olla juuri oikea sävy, terrakotta, jonka vivahdus näkyy vain luonnonvalossa. Kävin samalla apteekissa. Pois varmaan puolitoista tuntia.
Palasin kotiin. Menin makuuhuoneeseen. Näin.
Leena-Maija seisoi lokerikon vieressä ja järjesti lankakeriä omien logiikkojensa mukaan siirteli, lajitteli, järjesteli. Työpöydällä makasi yksi japaninsilkkikeristä, kuin leikkiessä auennut, lanka osin sotkuun menneenä. Kyseistä vaaleanruusun sävyä minulla ei ollut enempää varastossa. Ja mikä pahinta: kehän kangasta oli painettu hieman, kuin joku olisi nojannut sitä vasten tai osunut ohimennen.
Seisoin ovella ja sanat katosivat kurkusta.
Leena-Maija katsoi hetken ja totesi rauhallisesti:
Sanni, täällä oli kyllä sellainen kaaos, päätin auttaa vähän ja järjestin värit. Nyt näyttää hyvältä!
Leena-Maija, sanoin hyvin hiljaa, olisitko ystävällinen ja poistuisit?
Mitä? No minä vaan ajattelin auttaa…
Ymmärrän. Mutta voisitko poistua.
Hän lähti, loukkaantuneena, huulet tiukasti yhdessä.
Suljin oven, istuin lattialle kehän eteen ja tarkastin työni. Lanka ei ollut ratkennut, onneksi. Kangas suoristui varovasti pingottamalla. Silkkinauhan sain pelastettua vain osin: kolmasosa langasta meni pilalle ja piti leikata pois ohut kuin henkäys, se ei kestä hankausta eikä uudelleen pujotusta.
Ei ollut katastrofi, mutta se oli se piste, kun ymmärsin: en voi jatkaa näin.
***
Illalla Mikko kysyi, miksi äiti on hiljaa ruokapöydässä.
Kerroin kaiken.
Hän kuunteli, nieleskeli, ja sanoi:
Ei se pahalla. Halusi vaan auttaa.
Tiedän ettei pahalla.
Sanni, jaksa hetki. Hänellä on vaikeaa. Vieraassa kodissa.
Mikko, se on minun työtila. Sieltä tulee meidän rahat.
Ymmärrän. Äiti lähtee pian.
Sitä pian olin kuunnellut kaksi viikkoa. Kysyin suoraan:
Kauanko vielä?
Rakentajat sanoo että joulukuussa valmistuu.
Joulukuu. Vielä puolitoista kuukautta. Katsoin miestäni, joka ei halunnut valita meidän välillä rakasti kumpaakin, uskoi, että jos kaikki vain hymyillään ja kestetään, asiat järjestyvät jotenkin.
Tajusin, että järjestäminen jää minulle.
***
En nukkunut sinä yönä. Pohdin vaihtoehtoja. Suoraan puhua Leena-Maijalle? Loukkaantuu, itkee, kertoo Mikolle että häädän. Riita? Vain pahempaa. Ultimatum miehelle? Hän jäisi kahden tulen väliin, epäreilua. Vyötä kireämmälle ja kestä? Ei. Suljin jo sen oven silkkinauhan pilaamisen kohdalla.
Yksi reitti jäi. Hidas, tarkka ja tyylikäs.
Piti ratkaista kaksi asiaa kerralla: saada Leena-Maija viettämään aikaa muualla kuin kotona, ja saada hänen kotiremppansa valmiiksi mahdollisimman nopeasti niin, ettei hänelle jää epäily siitä, että haluan hänestä eroon.
Se ei ollut kostosuunnitelma. Se oli selviytymissuunnitelma. Diplomatiaa, rehellistä. Halusin vain omani takaisin.
***
Aloitin ajankäytön järjestelystä.
Tiesin Leena-Maijan olevan aktiivinen ihminen. Omalla seudullaan kävi kirjastossa, kirkossa, kesäisin kasvimaalla. Täällä tylsistyi, ja ikääntynyt ihminen rupeaa touhuamaan siinä tilassa, mihin yltää eli meillä.
Soitin ystävälleni Riikalle, joka työskentelee paikallisessa hyvinvointikeskuksessa. Kysyin, mitä harrastuksia löytyy senioreille.
Riikka vastasi:
Sitä sun tätä! On sauvakävelyryhmä, kuoroharjoitukset keskiviikkoisin ja perjantaisin, villakäsityökerho, hyvinvointiluentoja tiistaisin. Kaikki ilmaista, tarvii vain Kela-kortin.
Miten ilmoittaudutaan?
Sinne voi vain mennä paikan päälle.
En tietenkään sanonut Leena-Maijalle suoraan, että tästä ovi ulos. Se olisi liian läpinäkyvää.
Illallisella mainitsin puolihuolimattomasti:
Leena-Maija, Mikko kertoi että olet aina laulanut nuoruudessa? Olisi täällä lähellä kuororyhmä. Kaveri ylisti, hyvä vetäjä ja mukavat ihmiset, ihan ilmainen. Ajattelin, jos sattuis kiinnostamaan?
Hän epäröi. Yksin uuteen paikkaan meneminen arvelutti.
Jätin aiheen hautumaan.
Kolmen päivän päästä mainitsin että kuorolla on esityksiä kaupungilla, ja että paikallislehteenkin otetaan ryhmäkuvia. Sana lehti sytytti jonkin.
Seuraavalla viikolla Leena-Maija pyysi minua näyttämään, miten keskustaan pääsee.
Piirsin selkeän reitin ja neuvoin varmaan sata kertaa.
Keskiviikkona hän lähti aamulla ja jäi iltapäivään. Palasi posket punaisena ja silmät kiiltäen.
Ihania naisia siellä kuorossa, sanoi. Nuori johtaja, Antti-Matti, vaativa mutta oikeudenmukainen. Laulavat suomalaista iskelmää ja kansanlauluja. Valittiin minua jatkamaan, kehui ääntä.
Oikeastiko? Iloitsin aidosti.
Siitä päivästä lähtien Leena-Maija lähti kotoa keskiviikkoisin ja perjantaisin moneksi tunniksi. Pian mukaan tuli tiistaiaamun sauvakävely, johon uudet kuorotuttavat ottivat hänet mukaansa.
Kotiin jäi hiljaisempi, rauhallisempi tunnelma.
***
Toinen puoli suunnitelmaa vaati enemmän vaivaa ja hieman oveluutta.
Soitin Leena-Maijan tyttärelle, Marjalle. Olimme aina olleet kohteliaan etäiset. Sanoin rehellisesti:
Marja, äiti pärjää kyllä täällä, mutta parasta olisi että pääsee omaan kotiinsa, omiin ympyröihinsä. Pitkä remontti sekoittaa vanhan ihmisen tasapainon.
Marja vastasi, että urakoitsijat jahkaavat, siirtelevät toimituspäiviä mahdottomasti.
Kysyin:
Valvotko itse vai jonkun kautta?
Selvisi, että joku hänen miehensä tuttu toimii välikätenä. Eli kukaan ei kunnolla ohjaa tekemistä.
Tarjosin:
Minulla on tuttuja rakennusmiehiä voin lähettää katsomaan ja arvioimaan työn määrän ja missä tökitään.
Marja suostui heti, hänenkin mittansa mitta täysi.
Naapuri alakerrasta, Tapio, on eläkkeellä oleva rakennusmestari. Puhuin hänen kanssaan kahvitauolla. Hänen arvionsa:
Lattiat ja seinät uusiksi, putkien vaihto päälle. Kolme viikkoa kunnon porukalla, ei kolmea kuukautta.
Tapio kävi paikalla, keskutteli työnjohdon kanssa ja totesi perusongelman: tekijäporukka pyöri kahden muun remontin välissä, näkivät Leena-Maijan kämpässä vain kerran-pari viikossa. Rahat osin jo taskussa ei kiirettä.
Tapio piti jälkikäteen tiukan palaverin, jossa laitettiin reilut aikataulut ja lupasi tulla tarkistamaan edistymistä.
Marja muutti sopimusta, tiukensi ehtoja urakoitsijoiden tahti kiihtyi kummasti.
Tästä en kertonut Mikolle. Ei siksi että olisin salaillut mitään, vaan säästääkseni hänen tunteita ettei joutuisi ottamaan kantaa äitinsä ja minun väliin.
***
Ne kolme viikkoa, jotka seurasi, eivät olleet suoraa onnea.
Välillä Leena-Maija palasi kuoroharkoista onnellisena, kehui uutta ystäväänsä Eilaa, kertoi miten käytiin markkinakahveilla ja miten Antti-Matti laulatti kansanlauluja. Silloin hän oli aivan eri ihminen kevyt, puhelias. Juttelimme pöydän ympärillä, kuulimme muistoja nuoruudesta. Kodikas tunnelma.
Mutta oli myös huonoja päiviä.
Yhtenä aamuna löysin rakkaan benjaminfiikukseni siirrettynä ikkunalaudalta lattialle nurkkaan. Sen paikalle oli ilmestynyt Leena-Maijan mukanaan tuoma pelargonia, pinkki ja pörheä. Selitys oli asiallinen: Fiikus estää valoa, pelargoni kaipaa ikkunaa.
Jo iltaan mennessä fiikus alkoi lurpsua varjoisassa nurkassa.
Siirsin sen takaisin ikkunalle, nostin pelargonian Leena-Maijan huoneeseen pöydälle. Katsoimme toisiamme hetken.
Hän sanoi:
Olisit voinut kysyä.
Sanoin:
Niin sinäkin.
Ainoa kerta, kun oikeasti kipinöi. Ei riitaa, ei kyyneliä vain vastakkaiset todellisuudet hetkeksi toisiinsa törmäneenä.
Sen jälkeen kumpikin vetäytyi, jäähdytti tunteet. Illalla juttelimme asiaa sivuten Mikon kanssa hänen tapansa kai purkaa on olla hiljaa, olla huomaamatta. Jos mies ei kohtaa halkeamaa, ehkä se paranee? Ei parane. Ei koskaan.
***
Eräänä iltana, kun Leena-Maija meni ajoissa nukkumaan, olin työpöydän ääressä. Lampun alla, lanka tasaista. Mikko tuli hiljaa huoneeseen, istui sängyn laidalle.
Oletko vihainen minulle, sanoi. Ei kysynyt, vaan totesi.
Vähän, myönsin. En sinulle henkilökohtaisesti, tilanteelle.
Tiedän, että sinulla on raskasta.
Tiedät, myönsin sortumatta työhön. Mutta myötätunto ja osallistuminen eivät ole sama asia.
Hän oli hiljaa.
Mitä toivoisit minun tekevän?
Ei mitään, Mikko. Olen jo tehnyt.
Hän ei kysynyt enempää ehkä ei halunnut, ehkä pelkäsi joutuvansa ottamaan puolia. Luki hetken, nukahti pian. Minä jatkoin työtä, kuuntelin miten kello tikittää ja seinän takaa kuuluu vanhan naisen hengitys, joka ei tullut kiusallaan meille, vaan kannettuaan oman elämänsä kuorman.
Ajattelin: perheongelmissa pahinta ei ole viha. Vihakin on suoraa. Eniten rikkoo se, kun kaikki ovat pohjimmiltaan hyviä, kaikki rakastavat, mutta silti kaikilla on huono olla. Kun ei edes tiedä, keneen suuttua.
***
Remontti valmistui jopa nopeammin kuin Tapio lupasi.
Marja soitti lauantaina minulle, ei Mikolle että rakentajat veivät tavarat edellisenä iltana, nyt pitää vain tuulettaa ja pestä lattiat.
Kiitin häntä. Puhuimme hetken, ja huomasin meidän suhtautuneen toisiimme ensi kertaa kuin oikeisiin aikuisiin ei vain lankojen kautta, vaan ihmisinä, jotka ratkaisevat ongelmia.
Nyt piti kertoa Leena-Maijalle niin, ettei hän tuntisi olevansa tiellä.
Pohdin koko lauantai-illan.
Sunnuntaina, kun istuimme iltapalalla ja Leena-Maija puhui kuoron joulukonsertista, hymyilin ja sanoin:
Leena-Maija, kuules, tämä on ihan hyvä uutinen. Sovin tuossa rakennusmestarin kanssa jo viikkoja sitten, ettei sinun tarvitse olla täällä yhtään pitempään kuin pakko. Nyt remontti on valmis, Marja soitti kotiin voi palata.
Leena-Maija katsoi minua ja Mikkoa vuoron perään.
Sinä tämä kaiken järjestit?
En yksin, Tapio auttoi. En halunnut, että joudut meidän nurkassa pidempään kuin on tarpeen. Sinun kuuluu olla omassa kodissasi.
Mikko katsoi melkein ihmetellen. Leena-Maija sanoi hiljaa:
Sanni, sinä olet hyvä ihminen.
En oikein osannut vastata. Puristin kädestä.
***
Muutto oli sunnuntaina. Mikko auttoi tavaroiden kanssa, jäi tarkastamaan että kaikki oli hyvin. Minä jäin kotiin, muka laittamaan ruokaa oikeasti halusin vain olla yksin.
Kiertelin huoneet monta kertaa. Koskin seiniin. Seisoin pöytäni ääressä pohjoisikkunan kohdalla ja katselin kehää.
Kannoin ruusumattona vierashuoneesta pois. Otin ikkunalaudalta viimeisen pitsiliinan, joka oli unohtunut. Avasin ikkunan, annoin lokakuun ilman tulla sisään.
Keittiössä huomasin jääkaapin hyllyllä muovirasian. Sisällä oli meidän lempiruoka: Leena-Maijan tekemää hernekeittoa, juuri niin kuin Mikko aina pitää, hieman kirpeänä. Hän oli jättänyt meille ruokaa pariksi päiväksi.
Nojasin jääkaappiin, hymyilin. Ihmiset ovat kummallisia: kolme viikkoa sotkemme toisiamme, ja silti jääkaappiin jätetään jäähyväiskeitto.
***
Mikko palasi illalla. Söimme, puhuimme vähän, mutta rauhallisesti. Hän tiskasi, minä kuivasin niin kuin aina.
Nukkumaan mennessä Mikko sanoi kattoon tuijottaen:
Sinä hoidit kaiken, remontinkin.
Hoidin.
Mikset kertonut minulle?
Ajattelin hetken:
Sinä pyysit kestämään. Minä en kestänyt, vaan tein. Ajattelin, ettet halua olla siinä mukana.
Olisit voinut luottaa.
Mikko, minä luotan sinuun. Mutta tiesin että tulisit pahalle mielelle äidistäsi, jos osallistut. En halunnut sitä taakkaa sinulle.
Hän oli hiljaa.
Se oli fiksua, hän sanoi hiljaa. Ja vähän harmillista.
Niin olikin, myönsin. Anteeksi.
Makasin hiljaisuudessa. Tämä ei ollut täydellinen tarina. Kukaan ei sanonut kaikkea, mitä olisi pitänyt. Kaikki ratkaistiin kiertoteitä, hiljaisin ponnisteluin.
Onko se hyvä vai huono, en tiedä vieläkään.
***
Leena-Maija soitti viikon päästä. Puhelimessa kuului hyvä mieli. Kertoi, että kotona kaikki on vaaleaa ja tuoretta, juuri niin kuin hän halusi. Hänen vanhat kahvikupit löytyivät, laitettiin paikoilleen, naapurirouva Valpuri oli sairastellut ja riemuitsi vierailusta.
Kuoroon menen jatkossakin, Leena-Maija sanoi. Antti-Matti pyysi kaupungin kuorokisaan mukaan, Eila lähtee seuraksi.
Ihana kuulla, sanoin.
Sanni, hän jatkoi hitaammin, ymmärrän, että varmasti olin vähän vaivana.
En sanonut: Ei suinkaan. Se olisi ollut valhe. Ja molemmat tiesimme sen.
Me ollaan vain erilaisia, Leena-Maija, sanoin. Tärkeintä, että sinulla on nyt hyvä olla.
Hän jäi miettimään.
Niin, juuri niin, hän vastasi lopulta.
***
Joskus muistelen niitä seitsemää viikkoa. En usein, mutta väliin kumminkin.
Muistan ruusumattoa. Kattiloita työtasolla. Pelargonia ikkunalla. Hernekeittoa jääkaapissa. Leena-Maijan käden puristuksen. Mikon sanat vähän harmittavaa, rehellisempiä kuin kaikki aiemmat hänen sanansa siihen asti.
En voittanut sotaa. Ei tätä sodittu. Tämä oli tehtävä, jonka ratkaisin. Talo, jonka pidin omana, ilman ääntä ja ketään kasvotonta mudassa.
Ei se sankaruutta ole. Joskus vaan täytyy pitää elämä omanlaisena, kun joku toinen yrittää vahingossa, päällään ja eleillään, muuttaa sitä.
Omien rajojen puolustamista ei aina esitetä sodankäyntinä. Joskus se on vain sitä, että tietää mitä haluaa ja menee hiljaa, periksi antamatta sitä kohti.
Ja perhe se on hassu olento. Kestää kaikenlaiset olot. Hengittää rakosista. Joskus jättää jääkaappiin hernekeittoa muistoksi, kun lähtee.
***
Marraskuussa palautin käsityöni asiakkaalle. Hän oli tyytyväinen. Siirsi viimeisen maksuerän. Ostin itselleni uuden vyyhdin japaninsilkkiä lempeän kullanhohtoista, kuin syksyn lehti ja laitoin sen työpöydän laatikkoon. Oikealle paikalleen.
Ikkunalaudalla on kolme ruukkua: fiikus, anopinkieli ja rosmariini. Ei pitsiliinaa.
Koti on rauhallinen. Tuoksuu kahville, illalla vähän kynttilävahalle. Mikko lukee nojatuolissa. Ulkona on melkein talvi.
Kaikki paikallaan.
***
Kuukautta myöhemmin kävimme Leena-Maijalla kylässä. Vein tuliaisiksi laatikollisen pastillia sieltä leipomosta, mistä hän ja Eila usein juttelivat. Hän vei meidät heti katsomaan remonttia. Kaikki oli valoisaa ja pehmeää, kuten hän halusi. Ikkunalaudoilla oli pitsiliinat. Ruusumatto sohvalla.
Katsoin, enkä tuntenut mitään ei ärsytystä, ei ylenkatsetta. Se on hänen kotinsa.
Teellä Leena-Maija sanoi meille:
Tulkaa helmikuussa kuorokisaan. Laulamme Toivoa Kalliolle, että kuulette.
Mikko sanoi:
Ilman muuta tullaan, äiti.
Sanoin minäkin:
Totta kai.
