Yksirakkainen Fedor ei itkenyt vaimonsa hautajaisissa – ”Mähän sanoin, että ei se Zinaa rakastanut,” supatti Toivo naapurilleen Tertulle. ”Hiljaa nyt, mikä sillä on enää väliä. Lapset jäivät orvoiksi tuollaisen isän kanssa,” mutisi Terttu. ”Näet vielä, että Fedor nai Katin,” vakuutti Toivo. ”Miksi juuri Katin? Sehän on Glafira, jota se oikeasti rakasti – oletko unohtanut ne heidän ladossa piileskelemiset?” ”Kati ei sen kanssa enää ryhdy mihinkään – sillä on oma perhe ja muutenkin unohtanut koko jutun.” ”Kuulehan,” sanoi Toivo. Katin miehestä on tullut kylän kunnon mies. Miksi se Fedor lapsineen kiinnostaisi? Kati on järkevä nainen. Mutta Glafira, sehän kipuilee vielä sen Mikon kanssa. Niistä tulee vielä jotain, odotas vain,” vakuutteli Terttu Toivolle. Zinaida haudattiin. Lapset pitelivät toisiaan kädestä. Miska ja Polina olivat juuri täyttäneet kahdeksan. Zinaida meni Fedorin kanssa naimisiin rakkaudesta, mutta rakastiko Fedor Zinaa – sitä Zina ei tiennyt, eikä tiennyt kylääkään. Kyläläisten mukaan Zina oli tullut raskaaksi ja Fedoria pakotettiin naimisiin. Klasu syntyi seitsenkuisena eikä elänyt pitkään, ja sitten pitkään ei Zinan ja Fedorin liitosta lapsia kuulunut. Fedor kulki aina synkkänä ja hiljaisena. Kyläläiset kutsuivat häntä Bjurjaksi – harvasanainen mies vailla lempeä. Mutta lopulta taivas armahti Zinaa – ahkera rukous palkittiin, ja hän sai kerralla kaksoset: Miskan ja Polinan. Miska tuli äitiinsä, lempeä ja auttavainen, mutta Polina oli kuin isänsä – harvapuheinen, sulkeutunut, eikä kukaan tiennyt mitä tytön mielessä liikkui. Hän olikin aina isää lähempänä. Fedor veisteli joskus jotain pihassa, ja Polina pyöri lähellä – isä jutteli ja opetti elämää. Miska auttoi äitiä: harjasi lattian, haki vettä pienellä ämpärillä – pieni, mutta auttoi. Zina rakasti lapsiaan, mutta Polinaa hän ei ymmärtänyt. Miskaan taas kiintyi sydämellään. Kun Zina oli kuolemaisillaan, hän sanoi Miskalle: – Poika, minä lähden pian. Sinä jäät päämieheksi. Älä kiusaa siskoasi, suojele häntä – olet poika, sinun kuuluu pitää hänestä huolta. – Mutta isä? kysyi Miska. – Mitä? – Suojeleeko isä meitä sitten? – En tiedä, poikaseni. Se jää elämän nähtäväksi. – Älä sitten kuole, miten me ilman sinua pärjätään? itki Miska. – Voi poika, jospa se minusta riippuisi, – huokaisi Zina, ja aamulla häntä ei enää ollut. Fedor istui vaimonsa vieressä, piti tätä kädestä. Ei sanaakaan, ei kyyneltäkään – oli vain lysähtänyt, synkistynyt ja tummunut. Siinä kaikki. Elämä kulki hitaasti urilleen. Polina ryhtyi emännäksi, yritti laittaa ruokaa ja siivota, mutta oli vielä pieni. Fedorin sisko Natalia tuli usein auttamaan – opetti talouden töihin. – Täti Natalia, – kysyi Polina kerran, – meneekö isä nyt uusiin naimisiin? – En tiedä, tyttö hyvä, mitä sinun isäsi päässään ajattelee. Natalialla oli omat lapset ja hyvä mies, Vesa. Hänen perheensä oli lämmin ja sopuisa. – Jos jotain kävisi, otatko meidät luoksesi? jatkoi Polina. – Älä hulluja puhu. Isäsi rakastaa teitä eikä anna kenenkään loukata. Kylällä huhu pyöri, että Fedorin ja Glafiran vanha rakkaus roihuaa taas. – Siinä on Glafira järkensä menettänyt – taas Fedorin kanssa vehkeillä, oma perhe unohtuu, – supisi Terttu. – Olipa höpsö akka, tuo Glafira, – naureskelivat naiset osuuskaupan nurkilla. Kylän osuuskunnan puheenjohtaja, Matti Leinosenpoika ajoi heidät hajalle: – Lopettakaa jo, aina vaan jauhatte. Ette tunne oikeasti toistenne elämää, – nuhteli Matti Fedorin puolesta. Fedorilla ja Glafiralla oli nuoruudessa hurja rakkaus, semmoinen että romaaneja kirjoitettaisiin. Kohtalo heitti Fedorin toiseen kylään auttamaan kylvöissä, ja sillä aikaa Glafira pyöri Mikko Kirsisen kanssa. Kun Fedor palasi ja sai kuulla, kävi Mikkoa läimäyttämässä, eikä Glafiran kanssa puhunut enää sanaakaan. Glafira meni Mikolle naimisiin – Mikko joi ja pyöri naisten perässä, Glafira itki menetettyään kunnon miehen. Fedor ei juonut, teki töitä, mutta oli hiljainen luonne. Siitä lähtien ihmiset huomasivat Fedorin lähentyneen Zinaa. Zina kukki kuin kesän ruusu hänen rinnallaan. ”Sehän se rakkauden voima on,” sanoivat kyläläiset. Zina oli nuorena rakastunut Fedoriin, mutta pysytteli hiljaa – mitäpä hän Glafiran rinnalle. Mutta niinpä vain kävi. He avioituivat kyläkonttorilla, piti pienet häät – Fedorilla sukua jäljellä vain Natalia, Zinan äiti jo vanha. Kukaan ei oikein pitänyt Zinan äidistä, Oksanasta. Hän pyöritti suhteita, mutta Zina ei äitiinsä tullut. Sitä kylä arvosti – kun Zina meni naimisiin Fedorin kanssa, Nyyti tuumasi: ”Sehän ei sitä rakasta, kärsii koko ikänsä,” povasi hän. Mutta toisin kävi – Fedor oli vaimolleen uskollinen. Kyläläiset olivat varmoja siitä. Eihän täällä mikään pysy salassa! He elivät yhdessä viisitoista vuotta, koskaan ei riidelty. Kylä rauhoittui – kunnes Zina sairastui pahasti viime talvena ja tiedettiin, ettei parannusta ole. Eräänä päivänä Fedor käveli kotiin töistä. – Fede, saanko tulla käymään, jutellaan hetki, toin lapsille piirakoita, – tuli Glafira vastaan piirakkakulhonsa kanssa. – Ei kiitos, Glafira. Nataliakin toi meille jo piirakat eilen. – Mutta minä toin omasta sydämestäni, Fede. – Niin sisko toi myös. – Fede, tavataan joen varrella illalla, – ehdotti Glafira. – Mitä varten? – No, oletko unohtanut kaiken meidän väliltämme? – Se mitä oli, on jo ohi. Rakastin Zinaa ja rakastan lapsiani. – Zinaa ei saa takaisin, – sanoi Glafira. – Rakkaus ei kuole, – vastasi Fedor. – Et sinä sitä rakastanut, liityit minulle kiusaksi siihen. – Glafira, mene jo kotiin, – sanoi Fedor hiljaa. Hän kiihdytti askeltaan, meni kotiin lastensa luokse. Glafira jäi yksin kylätielle. Vuodet kuluivat, lapset kasvoivat. Täti Natalia kävi edelleen kylässä, mutta nyt todella tiesi: veljestään ei ollut kuin yksirakkaiseksi. – Polina, kuulin että pyörit Grigori Vornasen kanssa, – uteli täti suoraan. – Pyörin, entä sitten? – vastasi aikuistunut Polina. ”Nätti tyttö,” ajatteli Natalia. – Olepa kuitenkin varovainen hänen kanssaan. – Miksi? – Tiedät kyllä. Et ole enää pikku tyttö. – Tää on rakkautta, täti – koko elämän mittaista, – Niinpä niin. Sinusta ehkä, mutta entä Grigori? – Jos hän minut pettää, en enää koskaan osaa rakastaa ketään toista. – Sen uskon kyllä, – sanoi Natalia. Illalla Miska ja Polina odottivat isäksi kotiin. – Taas se viipyy, – sanoi Miska. – Tänään on perjantai. – No mitä sitten? – Se käy joka keskiviikko, perjantai ja sunnuntai äidin haudalla. – Mistä tiedät? – ihmetteli Miska. – Olisitpa tuntenut isän sydämelläkin. He hipsivät hiljaa hautausmaalle. Polina vei veljen salaista polkua pitkin. – Tuolla, – kuiskasi hän, osoittaen kumaraista isää. Miska kuulosteli. Isä puhui jollekin. – Zina, tämmöisiä täällä nyt on. Polina kohta naimisiin, varusteet laitoin valmiiksi, Nataliakin auttoi. Tämmöistä täällä, pikku hiljaa eletään. Anna anteeksi, Zinochka, että en puhunut kauniita sanoja eläessäsi. Kaikki tuli sydämestä, ei suusta, – Fedor puhui käheästi hautakummulle ja lähti hitaasti kohti porttia. Polina katsoi Miskaa – veli itki hiljaista kyyneltä.

YKSIRAKKAINEN

Leena kuoli talven kynnyksellä, ja hautajaispäivänä Antti ei shedahtanut kyyneltäkään. Kato nyt, sanoinhan minä, ei se ikinä Leenaa rakastanut, kuiskasi naapurilleen Toini. Hiljaa nyt, mitäs sillä enää on väliä. Lapsista tuli orpoja tuollaisella isällä. Ootas vaan, kyllä se vielä menee naimisiin Senjan kanssa, vakuutti Toini Leilaa. Mikäs se Senja muka? Eikös Armi ole aina ollut Antin suuri rakkaus, vai ootko unohtanut ne heidän ladossa piilottelunsa? Ei Senja siihen lähde, sillä on perhe ja tuskinpa enää muistaakaan koko Anttia. Vai niin, vai “tiedät”. Tiedänpä tietenkin. Senjan mies on kylän paras traktorikuski, mihin se Anttia tarttee lapsikatraan kanssa. Senja on käytännön nainen. Mutta Armi… Sehän se vasta kärsii omassa liitossaan, eiköhän vanha rakkaus siitä vielä roihahtu, vakuutti Leila Toinille.

Leena haudattiin jouluisessa tuulessa. Lapset puristivat toisiaan kädestä. Mikko ja Anni olivat juuri täyttäneet kahdeksan. Leena meni aikanaan Antin kanssa naimisiin suuren rakkauden huumassa. Mutta rakastiko Antti oikeasti, sitä ei tiennyt Leena eikä koko kylä. Sanottiin, että Leenan täytyi mennä pikanaimisiin, kun tuli raskaaksi. Ensimmäinen tyttö, pikku-Kaisa, syntyi liian aikaisin ja eli vain vähän aikaa. Lapsia ei sen koommin tullut, ennen kuin lopulta, vuosien jälkeen, Leena sai kaksoset.

Antti kulki harmaana ja vähäpuheisena. Kyläläiset nimittivät häntä Hiljaseksi-Heikiksi nimi, joka piti paikkansa. Eipä sillä, ettei Leena olisi huomannut, että hellyys ja lämpö olivat heikolla. Ymmärrettäväähän se oli, mutta kyllä se pisti sydämeen.

Koko maailma tuntui asettuneen poikittain Leenan kohdalle, mutta jostain korkeammalta tulleet voimat päättivät kuitenkin antaa kaksi lasta kerralla Anni ja Mikko, kaksoset. Mikko oli äidin kaltainen, lämmin ja auttavainen. Anni taas tuli luonteeltaan isäänsä mykkä kuin muuri, eikä koskaan näyttänyt tunteitaan. Isän kanssa viihtyi parhaiten, ehkä siksi kun molemmat olivat hiljaisia.

Antti puuhaili jatkuvasti navetassa tai pihalla, veisti jotain puusta, ja Anni pyöri jaloissa. Isä opetti tekemään solmut ja puukon teroittamisen niksit. Mikko taas vietti aikaansa äitinsä kanssa: harjasi lattiat, kantoi vettä pienellä ämpärillä, innokkaana auttamaan.

Leena rakasti molempia, mutta Mikko oli hänen silmäteränsä, Annia ei osannut aina ymmärtää. Kun Leena sairastui pahasti, hän otti poikansa kädestä ja sanoi: Kuule Mikko, minä lähden täältä pian. Sinusta tulee päämies. Pidä Annista huolta, älä koskaan anna hänen kärsiä, sen vannon. Sinä olet poika, sinulla on vastuu. Entä isä? Mikä siinä sitten? Kyllä kai isäkin meitä puolustaa? Elämä näyttää, lapsi. Älä sitten äiti kuole, miten me pärjätään ilman sinua? Voi poika, jospa sen voisi itse päättää, huokasi Leena. Aamulla häntä ei enää ollut.

Antti istui vaimonsa vierellä ja piti viimeistä kertaa hänen kädestään kiinni. Ei sanaakaan, ei kyyneltä, mutta ryhti romahti ja miehestä tuli tummempi versio itsestään.

Arki asettui uomiinsa. Anni yritti ottaa kodin haltuun: laittoi ruokaa ja siivosi, mutta pienihän hän vielä oli. Antin sisko, täti Kaisa, tuli auttamaan ja opetti taloustaitoja. Täti Kaisa, meneekö isä nyt uusiin naimisiin? tiedusteli Anni kerran. Kukapa isän mieltä osaa lukea, eihän se kerro mitään, vastasi Kaisa. Hänellä itsellään oli ihana perhe, mies nimeltään Jarmo ja kolme lasta.

Entä jos, otatko sinä meidät sitten luoksesi? Anni jatkoi. Höpöhöpö, kyllä isä teistä huolen pitää, sanoi täti Kaisa.

Kylällä kuitenkin huhut alkoivat pyöriä Armista ja Antista että vanha rakkaus roihuaa taas. Se Armi on tainnut seota, huhusi Toini, kun taas Antin kanssa säätää ja perhe unohtu. Ompahan turhan kevytmielinen, naureskelivat naiset Osuuskaupan pihalla. Loppu höpinät ja juorut! ärähti maanviljelysseuran puheenjohtaja, Jari Leinosen poika. Ette tiedä mitään muiden elämästä, puolusteli hän Anttia.

Kyllä Antilla ja Armilla nuorina jotain säihkyi. Mutta Antti komennettiin savotta-apuun Pohjanmaalle kylvöjen aikaan. Sillä välin Armi pyöri Markun kanssa. Kun Antti palasi, hän kuuli Armista ja Markusta ja antoi Markulle nokkapalautteen. Armi jäi Markun vaimoksi mies oli tunteeton, joi viinaa eikä pysynyt kotona. Armi itki, ettei saanut Anttia jäämään. Antti taas pysyi raittiina ja ahkerana, vaikka hiljaisena.

Vihdoin Leena tuli mukaan kuvioihin, kukka silmässä, ja Antti taipui, ehkä järkisyistä, ehkä salaa rakkaudesta. Häät olivat pienet, vain täti Kaisa sekä Leenan vanha äiti, joka muutenkin oli kylällä vähän arka aihe kaikki arvasivat kuka Leenan isä oli, mutta eivät sanoneet ääneen. Leenan äiti oli aikanaan ollut kylän juhlien tähti ja Prokkosen Veikon mielitietty, muttei koskaan päässyt naimisiin, vei miesten mielet eikä paikkakunnalla pidetty. Leenasta tuli kuitenkin kunniallinen nainen, eikä lapsi äidistään vastuussa ole.

Kyläläiset säälivät Leenaa. Kyllä sitä joutuu kärsimään, kun menee tunteettoman puupään kanssa naimisiin, huokaili vanha Eeva-Terttu Hakanen. Mutta totta puhuen, Antti pysyi uskollisena. Kylällä ei salaisuuksia ollut, ja viisitoista vuotta vierähti ilman yhtäkään riitaa. Vasta kun Leena sairastui vakavasti ja menetti taistelun viime talvena, muuttuivat asetelmat.

Tuli kevät, ja Antti kulki töistä kotiin. Antti, tullaanko kahville? Toisin lapsille pullia, huikkasi Armi pyöränkori pullollaan. Kiitos vaan, mutta täti Kaisa leipoi jo eilen, vetosi Antti. Mutta minäkin leivoin sydämestäni. Niin teki Kaisakin sydämestään. Tänään illalla, tule tapaamaan minua tuulimyllylle, ehdotti Armi. Miksipä sinne? No kun etkö enää muista meitä? Ne ajat jäi heinikkoon. Rakastan lapsiani. Rakastin Leenaa.

Sitä ei takaisin saa, sanoi Armi. Rakkaus ei koskaan kuole, vastasi Antti. Et sinä Leenaa rakastanut, otit vaimoksi vain kiusallasi. Armi, mene kotiisi, sanoi Antti hiljaa, asteli nopeammin kotiin, jossa lapset odottivat. Armi jäi keskelle tietä tuulen pieksämäksi.

Vuodet vierivät, lapset kasvoivat. Täti Kaisa kävi yhä vieraisilla, mutta ymmärsi lopulta viimeistään nyt, että hänen veljensä oli oikeasti yksirakkainen. Anni, oon kuullut että sinä sekoilet Topiaksen kanssa, tokaisi täti ovensuusta. Ja? vastasi aikuiseksi varttunut Anni, joka oli kauniimpi kuin yksikään koivunoksan heilautus kevätillassa. Ei siinä mitään, kunhan muistat olla varovainen. Miksi muka? Tiedätpä kyllä. Et oo enää lapsi, sanoi täti tiukasti. Kuule Kaisa-täti, mä rakastan Topiasta niin että sydän pakahtuu. Niin sitä luulee, muttei sitä tiedä. Minä tiedän. Ehkä sinä, mutta Topias? Jos Topias minut pettää, en enää rakasta koskaan ketään. Tuohon minä kyllä uskon, sanoi täti Kaisa.

Iltaisin Mikko ja Anni odottivat isäänsä töistä. Taas se isä viipyy, tuhahti Mikko. Tänään on perjantai. No? Isä käy aina keskiviikkoisin, perjantaisin ja viikonloppuisin äidin haudalla. Mistä tiedät? Voi Mikko, kun et tunne isää ollenkaan.

He menivät hiljaa haudalle salatietä pitkin. Anni näytti varjoksi painuneen isänsä. Mikko kuunteli, miten Antti höpötteli paatoksella haudalle päin: Siinä se nyt on, Leena. Kohta meidän Annista tulee vaimo, olen vähän säästänytkin, Kaisan kanssa kerättiin Annille osuus. Kyllä tässä pärjäillään, hiljakseen. Anteeksi, Leena, että elämän aikana sanoja tuli niukasti. Sydän kertoi paljon enemmän. En mä koskaan sanoilla osannut puhua, vaan sillä mitä tuolla sisällä sykki, Antti mumisi karheasti ja köpötteli pois.

Anni katsoi Mikkoa. Pojan silmiin tuli itku, mutta hän nielaisi kyyneleet niin kuin suomalaiset miehet aina ovat tehneet.

Rate article
vsematerialy
Yksirakkainen Fedor ei itkenyt vaimonsa hautajaisissa – ”Mähän sanoin, että ei se Zinaa rakastanut,” supatti Toivo naapurilleen Tertulle. ”Hiljaa nyt, mikä sillä on enää väliä. Lapset jäivät orvoiksi tuollaisen isän kanssa,” mutisi Terttu. ”Näet vielä, että Fedor nai Katin,” vakuutti Toivo. ”Miksi juuri Katin? Sehän on Glafira, jota se oikeasti rakasti – oletko unohtanut ne heidän ladossa piileskelemiset?” ”Kati ei sen kanssa enää ryhdy mihinkään – sillä on oma perhe ja muutenkin unohtanut koko jutun.” ”Kuulehan,” sanoi Toivo. Katin miehestä on tullut kylän kunnon mies. Miksi se Fedor lapsineen kiinnostaisi? Kati on järkevä nainen. Mutta Glafira, sehän kipuilee vielä sen Mikon kanssa. Niistä tulee vielä jotain, odotas vain,” vakuutteli Terttu Toivolle. Zinaida haudattiin. Lapset pitelivät toisiaan kädestä. Miska ja Polina olivat juuri täyttäneet kahdeksan. Zinaida meni Fedorin kanssa naimisiin rakkaudesta, mutta rakastiko Fedor Zinaa – sitä Zina ei tiennyt, eikä tiennyt kylääkään. Kyläläisten mukaan Zina oli tullut raskaaksi ja Fedoria pakotettiin naimisiin. Klasu syntyi seitsenkuisena eikä elänyt pitkään, ja sitten pitkään ei Zinan ja Fedorin liitosta lapsia kuulunut. Fedor kulki aina synkkänä ja hiljaisena. Kyläläiset kutsuivat häntä Bjurjaksi – harvasanainen mies vailla lempeä. Mutta lopulta taivas armahti Zinaa – ahkera rukous palkittiin, ja hän sai kerralla kaksoset: Miskan ja Polinan. Miska tuli äitiinsä, lempeä ja auttavainen, mutta Polina oli kuin isänsä – harvapuheinen, sulkeutunut, eikä kukaan tiennyt mitä tytön mielessä liikkui. Hän olikin aina isää lähempänä. Fedor veisteli joskus jotain pihassa, ja Polina pyöri lähellä – isä jutteli ja opetti elämää. Miska auttoi äitiä: harjasi lattian, haki vettä pienellä ämpärillä – pieni, mutta auttoi. Zina rakasti lapsiaan, mutta Polinaa hän ei ymmärtänyt. Miskaan taas kiintyi sydämellään. Kun Zina oli kuolemaisillaan, hän sanoi Miskalle: – Poika, minä lähden pian. Sinä jäät päämieheksi. Älä kiusaa siskoasi, suojele häntä – olet poika, sinun kuuluu pitää hänestä huolta. – Mutta isä? kysyi Miska. – Mitä? – Suojeleeko isä meitä sitten? – En tiedä, poikaseni. Se jää elämän nähtäväksi. – Älä sitten kuole, miten me ilman sinua pärjätään? itki Miska. – Voi poika, jospa se minusta riippuisi, – huokaisi Zina, ja aamulla häntä ei enää ollut. Fedor istui vaimonsa vieressä, piti tätä kädestä. Ei sanaakaan, ei kyyneltäkään – oli vain lysähtänyt, synkistynyt ja tummunut. Siinä kaikki. Elämä kulki hitaasti urilleen. Polina ryhtyi emännäksi, yritti laittaa ruokaa ja siivota, mutta oli vielä pieni. Fedorin sisko Natalia tuli usein auttamaan – opetti talouden töihin. – Täti Natalia, – kysyi Polina kerran, – meneekö isä nyt uusiin naimisiin? – En tiedä, tyttö hyvä, mitä sinun isäsi päässään ajattelee. Natalialla oli omat lapset ja hyvä mies, Vesa. Hänen perheensä oli lämmin ja sopuisa. – Jos jotain kävisi, otatko meidät luoksesi? jatkoi Polina. – Älä hulluja puhu. Isäsi rakastaa teitä eikä anna kenenkään loukata. Kylällä huhu pyöri, että Fedorin ja Glafiran vanha rakkaus roihuaa taas. – Siinä on Glafira järkensä menettänyt – taas Fedorin kanssa vehkeillä, oma perhe unohtuu, – supisi Terttu. – Olipa höpsö akka, tuo Glafira, – naureskelivat naiset osuuskaupan nurkilla. Kylän osuuskunnan puheenjohtaja, Matti Leinosenpoika ajoi heidät hajalle: – Lopettakaa jo, aina vaan jauhatte. Ette tunne oikeasti toistenne elämää, – nuhteli Matti Fedorin puolesta. Fedorilla ja Glafiralla oli nuoruudessa hurja rakkaus, semmoinen että romaaneja kirjoitettaisiin. Kohtalo heitti Fedorin toiseen kylään auttamaan kylvöissä, ja sillä aikaa Glafira pyöri Mikko Kirsisen kanssa. Kun Fedor palasi ja sai kuulla, kävi Mikkoa läimäyttämässä, eikä Glafiran kanssa puhunut enää sanaakaan. Glafira meni Mikolle naimisiin – Mikko joi ja pyöri naisten perässä, Glafira itki menetettyään kunnon miehen. Fedor ei juonut, teki töitä, mutta oli hiljainen luonne. Siitä lähtien ihmiset huomasivat Fedorin lähentyneen Zinaa. Zina kukki kuin kesän ruusu hänen rinnallaan. ”Sehän se rakkauden voima on,” sanoivat kyläläiset. Zina oli nuorena rakastunut Fedoriin, mutta pysytteli hiljaa – mitäpä hän Glafiran rinnalle. Mutta niinpä vain kävi. He avioituivat kyläkonttorilla, piti pienet häät – Fedorilla sukua jäljellä vain Natalia, Zinan äiti jo vanha. Kukaan ei oikein pitänyt Zinan äidistä, Oksanasta. Hän pyöritti suhteita, mutta Zina ei äitiinsä tullut. Sitä kylä arvosti – kun Zina meni naimisiin Fedorin kanssa, Nyyti tuumasi: ”Sehän ei sitä rakasta, kärsii koko ikänsä,” povasi hän. Mutta toisin kävi – Fedor oli vaimolleen uskollinen. Kyläläiset olivat varmoja siitä. Eihän täällä mikään pysy salassa! He elivät yhdessä viisitoista vuotta, koskaan ei riidelty. Kylä rauhoittui – kunnes Zina sairastui pahasti viime talvena ja tiedettiin, ettei parannusta ole. Eräänä päivänä Fedor käveli kotiin töistä. – Fede, saanko tulla käymään, jutellaan hetki, toin lapsille piirakoita, – tuli Glafira vastaan piirakkakulhonsa kanssa. – Ei kiitos, Glafira. Nataliakin toi meille jo piirakat eilen. – Mutta minä toin omasta sydämestäni, Fede. – Niin sisko toi myös. – Fede, tavataan joen varrella illalla, – ehdotti Glafira. – Mitä varten? – No, oletko unohtanut kaiken meidän väliltämme? – Se mitä oli, on jo ohi. Rakastin Zinaa ja rakastan lapsiani. – Zinaa ei saa takaisin, – sanoi Glafira. – Rakkaus ei kuole, – vastasi Fedor. – Et sinä sitä rakastanut, liityit minulle kiusaksi siihen. – Glafira, mene jo kotiin, – sanoi Fedor hiljaa. Hän kiihdytti askeltaan, meni kotiin lastensa luokse. Glafira jäi yksin kylätielle. Vuodet kuluivat, lapset kasvoivat. Täti Natalia kävi edelleen kylässä, mutta nyt todella tiesi: veljestään ei ollut kuin yksirakkaiseksi. – Polina, kuulin että pyörit Grigori Vornasen kanssa, – uteli täti suoraan. – Pyörin, entä sitten? – vastasi aikuistunut Polina. ”Nätti tyttö,” ajatteli Natalia. – Olepa kuitenkin varovainen hänen kanssaan. – Miksi? – Tiedät kyllä. Et ole enää pikku tyttö. – Tää on rakkautta, täti – koko elämän mittaista, – Niinpä niin. Sinusta ehkä, mutta entä Grigori? – Jos hän minut pettää, en enää koskaan osaa rakastaa ketään toista. – Sen uskon kyllä, – sanoi Natalia. Illalla Miska ja Polina odottivat isäksi kotiin. – Taas se viipyy, – sanoi Miska. – Tänään on perjantai. – No mitä sitten? – Se käy joka keskiviikko, perjantai ja sunnuntai äidin haudalla. – Mistä tiedät? – ihmetteli Miska. – Olisitpa tuntenut isän sydämelläkin. He hipsivät hiljaa hautausmaalle. Polina vei veljen salaista polkua pitkin. – Tuolla, – kuiskasi hän, osoittaen kumaraista isää. Miska kuulosteli. Isä puhui jollekin. – Zina, tämmöisiä täällä nyt on. Polina kohta naimisiin, varusteet laitoin valmiiksi, Nataliakin auttoi. Tämmöistä täällä, pikku hiljaa eletään. Anna anteeksi, Zinochka, että en puhunut kauniita sanoja eläessäsi. Kaikki tuli sydämestä, ei suusta, – Fedor puhui käheästi hautakummulle ja lähti hitaasti kohti porttia. Polina katsoi Miskaa – veli itki hiljaista kyyneltä.