Kaksi viikkoa sitten seisoin jäisellä Helsingin rautatieasemalla, käärin itseni tiukemmin untuvatakkiin ja vilkutin Mikolle. Hänen käsissään oli valtava urheilulaukku, täynnä villakerrastoja, paksuja sukkia ja säilykkeitä. Mikko kertoi lähtevänsä “pitkälle työreissulle Lappiin”. Sinne, missä olosuhteet ovat ankarat, työ raskasta ja kuten hän sanoi palkka kunnollinen.
Liisa, älä huoli, Mikko hymyili lempeästi ja taputti otsaani. Vain kolme kuukautta. Sitten maksetaan asuntolaina pois, vaihdetaan sulle auto. Siellä on huono yhteys, tiedäthän, metsä, työmaat. Soitan kun pystyn odotathan mua.
Minä odotin. Olin kuin uskollinen Väinö-koira. Pidin puhelinta kädessä jopa saunassa. Mikko soitti harvoin kerran parissa päivässä, aina videopuheluna, mutta kamera ei yleensä toiminut tai oli peitetty.
Netti laahaa täällä, Liisa, kuului hänen äänen läpi särinän. Yksi masto satojen kilometrien päässä. Rakastan sinua, ikävöin. Nyt pitää mennä, työnjohtaja huutaa.
Uskoin. Olin jopa ylpeä. Mieheni perheen elättäjä, sankari, kestää haasteita meidän vuoksi. Säästin jokaisessa, en käyttänyt rahoja, joita hän muka tienasi meille.
Eilen päivä alkoi normaalisti. Olin töissä, kun äiti soitti. Hänen äänensä oli outo hiljainen, jännittynyt, kuin hän mietti sanojaan.
Liisa, istutko?
Äiti, mitä on tapahtunut? Isälle jotain?
Isällä kaikki hyvin. Olen nyt Itäkeskuksen kauppakeskuksessa, kävin kurkkaamassa lahjoja lapsenlapselle Ja, Liisa, näin Mikon.
Naurahdin hermostuneesti.
Äiti, varmasti erehdyit. Mikko on Lapissa, täällä on kuuden tunnin ero aikavyöhykkeessä. Siellä on lunta, tuntureita, hän joko nukkuu tai töissä.
Liisa, äiti keskeytti tiukasti. Olen tuntenut hänet kymmenen vuotta. Tiedän, miten hän kävelee, miten raapii päätään, tunnistan takkinsa. Hän oli siellä, ruoka-alueella. Nuoren naisen kanssa. Ja he työnsivät lastenvaunuja.
Maailma ei romahtanut se vain pysähtyi. Kaikki muuttui harmaaksi ja hiljaiseksi. Pyysin töistä vapaata migreenin vuoksi ja hyppäsin taksiin. Itäkeskukseen matka kesti noin 40 minuuttia. Sillä välin soitin Mikolle vastaus: “numero ei käytössä tällä hetkellä”. Tietysti, hänhän oli “metsässä”.
Äiti odotti ovella kalpea, vesi pullossa, johon oli tiputettu Valerianaa.
He menivät elokuviin, hän kuiskasi. Näytös loppuu vartin päästä.
Me odotimme. Piilouduin pylvään taakse kuin parodiassa. Kun ovet avautuivat ja ihmiset tulivat ulos, minä näin hänet. Mieheni “Lapin reissulla”. Minun sankarini. Hän kulki käsi kädessä nuoren, noin 25-vuotiaan naisen kanssa. Nainen oli raskaana, vatsaa ei voinut olla huomaamatta. Mikko työnsi vaunuja, joissa istui pieni puolitoistavuotias tyttö.
Eikä hän näyttänyt väsyneeltä työn raskaan raatajalta. Hän oli hyvinvoiva, levännyt, tyytyväinen. Hän hymyili naiselle tavalla, jolla ei ollut hymyillyt minulle vuosiin, kumartui ja suuteli häntä ohimolle.
Samassa astuin esiin.
Hei vaan, Lapin työntekijä, sanoin kovaan ääneen.
Mikko käänsi katseensa. Väri katosi hänen kasvoiltaan hetkessä. Hän säpsähti, kuin olisi halunnut paeta, mutta vaunut estivät.
Liisa?.. Sinä… miksi olet täällä?
Minä? Olen täällä vastaanottamassa miestäni Lapin työmaalta. Tulitkin ajoissa. Lentosi kai saapui aikataulusta poiketen? Vai opitko teleporttaamaan?
Nuori nainen jännittyi, katse vaihtui vuorotellen Mikon ja minun välillä.
Mikko, kuka hän on? nainen tivasi kiukkuisesti. Onko tuo se entinen, jonka takia et saa maksettua elatusmaksuja rauhassa?
Katsoin häntä suoraan silmiin.
Entinen? Olen hänen laillinen vaimonsa, ollut kymmenen vuotta. Ja hän pitäisi olla nyt työmaalla tienaamassa meille rahaa asuntolainan maksuun.
Mikko ei sanonut mitään. Kaikki hänen huolellisesti rakentamansa valhe sortui yhdessä minuutissa. Kävi ilmi, että kaikki hänen “Lapin työmatkat” viimeiset kolme vuotta olivat silkkaa huijausta. Hän ei ollut missään reissuilla. Hän vain eli kaksielämää: yksi koti minun kanssani, toinen toisen naisen kanssa eri kaupunginosassa. Ja rahat Mikko otti ne meidän yhteisestä budjetista, haki lainoja ja velkaa ja käytti toisen perheen elämiseen.
Käännyin ja lähdin. Äiti seurasi. Takana kuului huutoja, lapsen itkua, naisen hysteriaa. En välittänyt.
Jos tätä tarinaa katsoo selkeästi, se on esimerkki “valehtelevasta kaukoreissusta” huipentuma itsekeskeisyydestä. Vuosia valehdella eri paikkakunnista ja metsätyömaista, olla oikeasti tunnin ajomatkan päässä se on enemmän kuin valhe, se on järjestelmällistä manipulointia.
Ensimmäinen etäisyyden illuusio. Mitä kauempana, sitä helpompi perustella poissaoloa: “kallis”, “kaukana”, “huono yhteys”, “aikavyöhyke”. Täydellinen alibi.
Toinen mielikuvien erottaminen. Tällaisilla ihmisillä on kuin eri persoonat. Toisen kanssa yksi rooli, toisen kanssa toinen. Maailmat eivät törmää, häpeä puuttuu.
Kolmas toisen puolison harhaanjohtaminen. Jos nainen puhuu elatusmaksuista, on Mikko kertonut hänelle tarinan entisestä, joka aiheuttaa ongelmia. Jokaiselle oma satu.
Neljäs taloudellinen hyväksikäyttö. Pelottavinta ei ole pettäminen, vaan raha. Vaimo säästää ajatellen tulevaisuutta, mutta todellisuudessa rahoittaa vierasta perhettä. Tämä on juuri taloudellista väkivaltaa.
Lopulta sattuman voima. Usein ulkopuolinen katse äidin, ystävän hajottaa illuusion. Jos faktat on ristiriidassa uskon kanssa, pitää uskoa faktaa, vaikka se sattuisi.
Mitä nyt? Ei sydän sydämelle -keskustelua. Sellaisen valheen jälkeen ei ole sopimista. Tarvitaan konkreettisia tekoja: avioero, perusteellinen taloustarkastus, lukkojen vaihto. Mikon “Lapin työreissu” päättyi lopulliseen tuhoon.
Voisitko sinä uskoa puolisosi puheita, jos hän lähtisi “töihin kauas”? Vai tarkistaisitko lentoliput ja sijainnin? Elämä opettaa, että luottamus on ansaittava ja totuutta ei aina voi sivuuttaa, vaikka se kuinka sattuisi.
