Puhelinsoitto miniältäni muutti täysin aikomukseni auttaa nuorta perhettä löytämään asunnon
Asun yksin viihtyisässä yksiössä aivan Helsingin keskustassa. Mieheni kuoli viisi vuotta sitten, ja perin tädiltäni toisen asunnon kaksion vähän rauhallisemmasta, mutta mainiosti remontoidusta lähiöstä. Olen antanut sen vuokralle siisteille, nuorille vuokralaisille, jotka kerran kuukaudessa hakivat vuokrarahat ja katsastivat asunnon kunnon. Kahden vuoden aikana ei ollut mitään valittamista.
Kun poikani meni naimisiin, hän ja hänen vaimonsa tai siis miniäni halusivat rakentaa oman elämänsä ilman äidin holhousta. He vuokrasivat asunnon ja alkoivat säästää asuntolainan ensi osuutta varten. En pannut hanttiin itse asiassa suunnittelin, että jossain kohtaa annan heille tätini kaksion, ja saavat sitten tehdä sillä mitä haluavat: myydä, remontoida, sisustaa hullun lailla, miten vaan nuoret tykkäävät.
Vuotta häiden jälkeen heille syntyi poika, ja kun sain ensimmäisen lastenlapseni, päätin entistä vakuuttuneempana alkaa järjestää paperit pojan nimiin. Vaan sitten mieleni muuttui vasta viime viikolla, itse asiassa.
Se tapahtui syntymäpäivilläni, kun täytin 60 vuotta. Päätin juhlia kunnolla, ennen kaikkea itseni vuoksi; varasin pöydän ravintolasta ja kutsuin koko kaveripiirin paikalle mukaan lukien totta kai pojan ja miniän perheineen.
Miniäni kanssa tulemme kohtalaisesti toimeen, mutta hänellä on tapana vähän kuohahtaa etenkin kun tunteet käy kuumina. Olen antanut sen mennä nuoruuden piikkiin Tähän asti. Mutta tapa, jolla hän nolasi minut kaikkien vieraiden edessä, muutti kaiken.
Pojalla ja miniällä oli vauva mukana. Ravintola ei tosiaan ollut mikään rauhallinen paikka pikkulapselle, joten miniä ilmoitti heti, että he lähtevät aikaisin, ja olin ymmärtäväinen.
Juuri kun he olivat tekemässä lähtöä, miniä ei löytänyt puhelintaan. Autoin etsimisessä ja naputtelin hänen numeroaan löytääksemme kännykän.
Vieraat vilkuilivat kiinnostuneina puuhailuamme. Sitten ikkunalaudalta jylisi äkillinen, raivoisan koiramainen murina, haukunta ja ulvonta! Kaikki kääntyivät katsomaan, miniä punastui kuin puolukka ja juoksi hakemaan luurinsa, sammuttaen pirisevän eläinpuhelun.
Kaverit vilkaisivat minuun, sitten miniään, sitten taas minuun. Onneksi veljeni otti nopeasti ohjat: musiikki pärähti soimaan ja hän nosti seuraavan maljan minulle, mutta tunnelma jäi vähän… no, sanotaanko, että hännän väliin jäi jotain.
Koko loppuillan vieraat supattelivat nurkissa siitä omaperäisestä soittoäänestä, jonka miniä oli minulle keksinyt nimittäin juuri siitä koiran ulvonnasta. Seuraavana päivänä vaadin selitystä pojaltani, joka oli kuullut saman äänen varmasti kymmeniä kertoja. Mutta eipä poikaparka nähnyt asiassa mitään ihmeellistä.
Siitä lähtien en ole pahemmin heihin pitänyt yhteyttä ja päätin siirtää asuntolahjan mietintään, kunnes suhteissamme paistaa kirkkaampi aurinko. Toivoisin edes pientä anteeksipyyntöä miniältä ja pojalta. Jos he kerran pitävät minua isona rähisevänä hauvana, niin kai se kuuluu suomalaisen mummon oikeuksiin.
