Vuosi rahaa lapsille että maksavat lainansa! En aio enää antaa senttiäkään ylimääräistä!
Minulla ja miehelläni on yksi aikuinen poika. Hänellä on jo oma perhe, ja meistä on tullut isovanhempia.
Olen itse kasvanut Suomessa 1970- ja 80-luvuilla, ja menin naimisiin vasta kolmekymppisenä. Silloin minua pidettiin jo vanhana piikana. Kaikki odottivat, että saisin heti lapsia. Lapsettomuutta melkein hävettiin, kuin se olisi ollut jonkinlainen sairaus.
Meille kuitenkin riitti yksi lapsi. Olimme molemmat korkeakoulutettuja, ymmärsimme hyvin, miten paljon rahaa lapsen kasvattaminen vaatii ja useampi lapsi olisi tarkoittanut vielä isompaa taloudellista vastuuta.
Ajattelimme, että yksikin lapsi on oikein hyvä niin voimme tarjota pojalle hyvän elämän ja koulutuksen sekä samalla rakentaa omaakin elämäämme tasapainoisesti.
Poikamme oli kuitenkin aika erilainen ajattelultaan. Kun hän meni naimisiin ihanan Siirin kanssa, tämä tuli aika pian raskaaksi ja saimme ensimmäisen lapsenlapsen. Nuorella parilla ei ollut omaa asuntoa, joten he ottivat asuntolainan. Jotenkin siitä kuitenkin selvittiin kuukausi kerrallaan. Pian Siiri oli taas raskaana. Tietenkin kysyin heiltä, miten aikovat pärjätä kahden pienen lapsen ja asuntolainan kanssa. He loukkaantuivat ja sanoivat pärjäävänsä kyllä itse. Vastasin, että hyvä niin jos kerran pärjäävät.
Pitkään he pärjäsivätkin, mutta sitten Siiri jäi äitiyslomalle eikä voinut palata töihin, ja meidän poika irtisanottiin. Mitä sitten? He halusivat muuttaa meille, sillä vuokrasimme juuri silloin ylimääräistä asuntoamme. Mieheni ilmoitti, että auttaisimme nuoria ja maksaisimme heidän lainansa. Näin me sitten teimme maksoimme vuoden heidän asuntolainaansa, ja ajattelimme tekevämme oikein hyvän työn.
Mutta eihän se mennyt kuten olin kuvitellut. Sain hiljattain kuulla, että laina oli edelleen puolivuotta rästissä! Mihin se kaikki raha katosi? Mieheni on aivan väsynyt tähän, eikä enää kestäisi. Minä olen shokissa. En oikein tiedä, mitä sanoa tai tehdä. Halusimme auttaa, mutta tuntuu kuin lapset olisivat jääneet liiankin helposti meidän kannettavaksi ja nyt he vain elelevät meidän siivellä. Mitä meidän pitäisi enää tehdä?
