VUOKRALAINEN
Varhaisena talvi-iltana Kallion rauhallisella asuinalueella Helsingissä kävelee pitkä nainen pitkin lumista jalkakäytävää. Ilmassa on vielä valoisaa ja ilta tarjoaa kauniin sään. Pakkanen on vain kevyt, mutta aurinko on paistanut koko päivän kirkkaalta taivaalta. Nyt se on laskemassa, ja viimeiset säteet kimaltelevat hangella, jossa huurteiset lumikiteet välkehtivät.
Nainen pitää säästä, hän astuu eteenpäin rauhallisin askelin. Hän on pitkä, arvokkaan näköinen ja ei enää nuori kuusikymmentä ja risat. Hänen askeleensa ovat varmat, jalassa komeat nahkasaappaat ja olkapäillä uusi upea supiturkki. Kasvoilla on jälkiä menneestä kauneudesta ja hienoinen ylemmyyden vivahde. Siisti, rauhallinen, tietää arvonsa.
Vaikka nuoruus ja rakastuneet vuodet ovat jo kaukana takana, Riitta Laakso osaa nauttia elämästään tässäkin iässä. Mies kuoli kymmenen vuotta sitten, pitkään hän sitä suri. Kuinka ei olisi, kun yhdessä vietettiin vuosikymmeniä ja hyviä sellaisia. Poikansa hän kasvatti kelpo mieheksi.
Poika lähti opiskelemaan Turkuun eikä koskaan palannut Helsinkiin. Naimisiin meni, ja Riitasta tuli tuplamummo. Harvoin nämä vain näkevät toisiaan pojalla on kiireinen työ ja Helsingin sekä Turun väliä ei niin vain sahata.
Kaikesta huolimatta Riitta Laakso ei jää vatvomaan surujaan. Jokaisessa iässä on omat ilonsa. Kuusikymppisenäkin, eläkkeellä, hänellä on hyvä elämä. Poika ja lapsenlapset ovat kaukana, mutta onhan nykyään videopuhelut. Ja muutenkin, Riitalla asiat ovat mallillaan: kaksi kaupunkiasuntoa, eläkkeellä toimeen tulee, eikä pojalta pyydä rahaa vaikka tämä välillä laittaa pankkitilille jotain ylimääräistä, äiti kiittelee ja toppuuttelee turhaa.
Viimeksi poika kävi perheen kanssa kylässä joulun aikaan ja toi Riitalle aivan uskomattoman lahjan juuri tuon ylellisen turkin, jossa hän nyt astelee. Hän kävelee tämän kerran tahallaan hitaasti, tiedostaen näyttävänsä hyvältä eläkkeelläkin.
Riitta ei ole pelkästään ulkoilemassa, vaan matkalla vuokranantajan asialla hakemassa vuokranmaksua vuokralaisiltaan. Hän asuu itse omassa kaksiossaan, mutta toisen, pienen yksiön, hän on vuokrannut nuorelle avioparille ja heidän pienelle pojalleen. Kun Riitta alunperin vuokrasi asunnon, lapsi ei ollut vielä syntynyt. Nyt perhe on asunut siellä jo viisi vuotta ja kookas, pyöreäposkinen Väinö täyttää kohta kaksi vuotta. Pienessä käsilaukussaan Riitalla on suklaapatukka pojalle.
Sopivien vuokralaisten löytäminen ei ole helppoa tämän Riitta on oppinut vuosien saatossa. Muutaman kerran erehtyi vääristä vuokralaisista; osa jätti laskut maksamatta tai hajotti kalusteet. Tältä pohjalta hän käy joka kuukausi itse paikan päällä hakemassa vuokran, jotta näkee että asunnossa on kaikki kunnossa ja laskut maksettu.
Toki tämä nuoripari on toista maata. He ovat nuoria, mutta siistejä ja huolellisia, etenkin Aila, jonka kanssa Riitta pääasiassa asioi.
Aila näyttää vielä tytöltä, vaikka Riitta kyllä tietää henkilötiedoista että hän on 24-vuotias. Hän on kuitenkin niin hennon vaaleaihoinen ja kirkkaansinisilmäinen, että joskus on vaikea uskoa, että tuo reipaspoika on hänen oma lapsensa.
Aila pitää asunnon siistinä, on aina ystävällinen ja hoitaa kaikki maksut ajallaan. Aviomiehen kanssa Riitta ei juurikaan ole oltu tekemisissä. Jos Riitta tulee keräämään vuokraa, mies nuokkuu sohvalla television edessä tai ei ole kotona lainkaan. Hän murahtaa tervehdyksen, muttei osallistu keskusteluun. Joskus Riitasta tuntuu, että mies oli ehkä päissään, mutta se ei ole hänen asiansa. Vuokralaisena ei valittamista.
Niinpä nainen saapuu yhdeksänkerroksisen talon hissillä viidenteen kerrokseen ja ajatukset alkavat pyöriä siinä, millä itsensä tänään palkitsisi. Tuolla rahalla hän maksaa omatkin laskunsa ja jotain herkkuja jää vielä ostettavaksi, esimerkiksi graavilohta, jota hän rakastaa miksei nautiskella vähän, kun tietää, ettei elämän loppua voi ennustaa ja säästely on turhaa.
Nostaa ajatuksissaan ovenpainikkeen ja soittaa hänellä olisi oma avain, mutta hyville vuokralaisille pitää olla kohtelias eikä ikinä ilmesty yllättäen.
Tällä kertaa hän saa odottaa pidempään kuin tavallisesti. Juuri kun alkaa ajatella, ettei ketään ole kotona, Aila kuitenkin avaa oven, ja Riitta hätkähtää nähdessään tytön kasvot. Turvonneet, punaiset silmät, vapisevat kädet. Pahaa enteilevää.
Aila perääntyy eteiseen, kädet tiukasti ristissä rinnan päällä.
Onko kaikki kunnossa, Aila? Näytät huonolta, onko jotain sattunut? Riitta astuu peremmälle.
Hän ehtii punnita hetken, onko Aila krapulassa, ehkäpä mies juhli vielä uuden vuoden jälkimainingeissa tytön kanssa.
Ei, Riitta, minulla ei ole kaikki kunnossa, tokaisee Aila ja harppaa horjuvin askelin olkkariin.
Riitta huomaa heti, että mies ei ole kotona. Myös asunnossa vallitsee poikkeava epäjärjestys; tavaroita pyörii lattialla, joiden seassa Väinö leikkii. Vaatekaappi on raollaan, ja osa hyllyistä tyhjillään.
Aila kaivaa jostain maksetut laskut ja ojentaa ne Riitalle, käsi jälleen täristen.
Laskut on hoidettu. Mutta vuokraa en tälle kuulle pysty maksamaan, ei ole varaa. Voinko jäädä velkaa? Me muutetaan pois minä ja Väinö heti huomisaamuna.
Ailan ilme vääristyy kivusta, mutta kyyneliä ei enää valu. Riitta ymmärtää syyn tytön kasvojen turvotukseen ei viina, vaan itku. Tämä on itkenyt pitkään, nyt vain kostea kuivuus jää jäljelle.
Mitä on tapahtunut? Riitta huudahtaa kuuluvasti. Miksi? Missä aviomiehesi, Aila? Mitä oikein on tapahtunut?
Aila istahtaa sohvannurkkaan, hautaa kasvot käsiinsä ja puhuu epäselvällä, itkuisella äänellä yrittäen pysyä kasassa.
Olen sairastunut, Riitta. Jo puoli vuotta on voimat olleet poissa. Ajattelin käydä lääkärissä, mutta aikaa ei koskaan ollut. Olinhan kotona Väinön kanssa koko ajan. Nyt sain päiväkotipaikan pojalle ja ehdin hoitoon. Tutkimuksissa selvisi mulla on syöpä, Riitta.
Aila pysähtyy, olkapäät nytkähtävät, mutta kädet eivät irtoa kasvoilta. Pienen tauon jälkeen jatkaa:
Kun mies sai tietää, hän jätti minut. Tapani huusi, että olen itse syyllinen ei halua sairasta vaimoa, ei aio kärsiä enää. Hänen tätinsä kuoli syöpään, näki vierestä, eikä halua käydä sitä uudestaan läpi. Pakkaa kimpsunsa ja lähtee. Lupasi hakea avioeroa. Nyt minulla ei ole mitään, ei rahaakaan. Olen edelleen vanhempainvapaalla, tulot pienet. Kaiken viimeisen laitoin laskuihin. Vuokraan ei yksinkertaisesti riitä. Me muutetaan huomenna pois, kun vaan saan voimaa pakata.
Riitta seisoo ja katsoo vuokralaistaan painostavalla katseella. Laiha kuin lintu, Aila painaa päänsä niin pieneksi kuin pystyy, pikku Väinö leikkii viattoman iloisena siinä lattialla. Riitta ehtii miettiä, ettei lohen ostamisesta tarvitse nyt huolehtia. Edes pieniä iloja ei ole tiedossa mutta mitä siitä, kun edessä on niin toisenlainen hätä.
Hän istuu viereen ja koskee varovasti olkapäähän.
Katso minua nyt. Riittää jo itku. On tämä raskasta ja pelottavaa, kyllä minä tiedän. Mies on pettäjä, diagnoosi on vaikea, mutta sinulla on poika hänen takiaan et voi luovuttaa. Mikä on nyt suunnitelma? Saitko jo lääkäriin ajan? Minne aiot pojan kanssa lähteä?
Aila katsoo hetken, mutta säpsähtää, kun suunnitelmasta mainitaan.
Mitä suunnitelmia tässä voisi tehdä, Riitta? Huomenna pitäisi mennä Meilahden syöpäkeskukseen biopsiaan. Mutta en voi lähteä, kun ei ole ketään, joka hoitaisi Väinöä. Eikä ole paikkaa missä olla. Maalla minulla on mummo, vanha jo. Se kasvatti minut. Sinne mennään huomenna, muuta vaihtoehtoa ei ole. En mene sairaalaan. Meillä on siellä vain pieni terveysasema, ehkä käyn siellä.
Mutta mitä siellä muka saat apua? Aiotko jättää hoidon kokonaan kesken? Miehesi meni, ajatteli vaan itseään, ja sinä jätät poikasi yksin?
Mitä voisin tehdä, Riitta? Voisin jättää Väinön mummolle, mutta hän ei pärjää. Eikä mulla ole kaupungissa paikkaa, eikä rahaa. Hoitoihin pitäisi päästä pariksi päiväksi ja odottaa tuloksia. En pysty siihen.
Herranen aika sentään, tyttöraasu! Riitta mutristaa suutaan. Et kai oikeasti ole metsän keskellä? Kyllä täällä ihmiset auttavat, eivät kaikki ole sellaisia kuin miehesi. Minä autan sinua. Mene vain tutkimuksiin, älä murehdi muusta. Minä jään siksi aikaa tänne ja hoidan Väinöä. Asu täällä sitten taas normaalisti, kun palaat. Vuokrasta ei tarvitse huolehtia. Kyllä pärjään, ei tässä olla nälkään kuolemassa. Nyt siivoa vähän, minä lähden kotiin ja palaan aamulla aikaisin. Kerrot sitten, mihin päiväkotiin poikaa viedään. Lastenhoidosta en huoli, kyllä minä pärjään.
Aila tuijottaa Riittaa kyynelisin silmin ei oikein usko kuulemaansa. Riitta Laakso, joka tuntui aina niin ylhäiseltä ja hajuttomalta, tarjoaa apua, mitä harva läheinenkään tekisi. Aila oli varma, että nyt naiselta tulisi haukut maksamattomasta vuokrasta, mutta tämä tekeekin juuri toisin.
Älä nyt vaan tuijottele, Riitta sanoo hieman töksähtäen. Sinulla on pitkä matka edessä, mutta pärjäät kyllä. Ei tässä auta rypeä surussa, muuten minäkin alan itkeä.
Aila ei löydä sanoja, vaan painautuu Raijan olkapäähän, ja tämä tuntee kurkun kuristuvan. Ei auta osoittaa liikaa tunteita nyt.
Minä lähden tästä. Pakkaa, minä tulen kuudeksi aamulla käymään.
Sinä iltana Riitta menee sittenkin kauppaan, mutta ei kalatiskille lohta hakemaan, vaan tavallisiin ruokaostoksiin: broileri keittoa varten, riisiä, jauhelihaa. Kaikkea mitä tarvitaan, jotta Riitta voi ruokkia Väinöä sen aikaa, kun Aila on sairaalassa.
Väinö on ollut aina Riitan mieleen ja lapsen kanssa viettää aikansa helposti. Poika on reipas ja tottelevainen. Toki kaipailee äitiään, mutta Riitta ajattelee Ailaa jatkuvasti ja huoli kalvaa. Miten nuori ja kiltti ja heti tällainen kohtalo!
Ailalta otetaan koepala ja kahden päivän päästä hän palaa kotiin. Sitten alkaa kiduttava odotus. Mutta kun Aila soittaa Riitalle, hänen äänensä on täynnä iloa.
Riitta, nyt selvisi! Vain ensimmäinen vaihe syöpää. Mahdollisesti selvitään pelkällä leikkauksella. On toivoa, täysi mahdollisuus parantua!
Näetkö nyt! Riitta huokaisee helpotuksesta. Olit jo valmis luovuttamaan. Sinun miehesi lähti, mutta parempi näin, että näit hänen todellisen luonteensa. Nyt ei kannata tuhlata aikaa sellaiseen. Milloin menee leikkaus? En viihdy siellä asunnolla niin hyvin otan Väinön mieluummin meille siksi aikaa.
Leikkaus on vasta kuukauden päästä, Meilahdessa on pitkät jonot. Riitta, voisin ehkä lähteä mummolle maalle välillä, voit vuokrata asunnon sitten eteenpäin. Ei tunnu mukavalta asua ilmaiseksi.
Taas höpsöjä! Asu rauhassa ja parane. Onko teillä muuten jääkaapissa vielä syötävää? Voin ostaa lisää ruokaa.
Tämä on jo liikaa, Aila niiskuttaa. Olette tehneet meille niin paljon, en ikinä osaa kiittää tarpeeksi.
* * * * * * * * *
Puolitoista vuotta kuluu.
Helsingin hienoimmassa ravintolassa vietetään iloista hääjuhlaa. Riitta Laakso istuu vaaleassa housupuvussa kunniapaikalla morsiamen rinnalla. Monet häävieraat pitävät häntä morsiamen äitinä. Niin hän melkein itsensä tuntuukin kuin omasta tyttärestään naimisiin päästäisi.
Kaunis Aila, valkoisessa hääpuvussa, tiara kiharoiden kruununa! Terve ja onnellinen. Hän avioituu nyt syöpäleikkauksen tehneen lääkärinsä kanssa. Puolitoista vuotta sitten Aila vielä epäröi lääkärin nuoruuden vuoksi, olisi halunnut vanhemman ammattilaisen, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Lääkäri oli kuitenkin kohtelias ja alkoi osoittaa kiinnostusta potilaaseen.
Heillä meni aikansa luottamuksen rakentumiseen; Aila ei helposti toipunut miehensä petoksesta ja luotti vain Riittaan.
Oli leikkaus, sitten tutkimuksia ja kuntoutusta. Vasta puolen vuoden päästä Aila palasi töihin ja alkoi taas maksaa Riitalle vuokraa vaikka Riitta ei enää olisi halunnut rahoja ottaa. Siinä vaiheessa Ailasta oli tullut kuin oma lapsi. Kuinka sellaiselta rahaa ottaisi?
Nyt Aila ja Väinö ovat muuttaneet lääkärin kanssa samaan kotiin. Riitan täytyy etsiä uusia vuokralaisia. Kaikille on selvää, että lääkäri rakastaa Ailaa ja taloudellinen tilanne on hyvä. Hääjuhlat ovat hulppeat!
Riitta siirtää lohitartaria hieman lähemmäs lautasellaan. Hän pitää lohesta sitä ei voi kieltää ja hymyilee itsekseen muistatessaan, miten puolitoista vuotta sitten joutui kieltäytymään herkusta. Monet muutkin meno-erät jäivät minimiin, kunnes Aila palasi töihin. Mutta miten moiset asiat voisivat edes olla vertailukelpoisia siihen, mitä Riitta sai vastineeksi melkein kuin toinen lapsi. Poika asuu kaukana, mutta nyt on myös Aila ja Väinö, eivätkä nämä jätä häntä yksin.
Riitta ei ole tunteellinen ihminen, mutta hääpöydässä, kun Aila nousee pitämään maljapuheen, hän on vähällä liikuttua kyyneliin.
Haluan kiittää yhtä erityistä ihmistä, jota ilman näitä häitä ei olisi, sanoo Aila käheällä äänellä, pyyhkäisee silmäkulmaa ja katselee Riittaa silmiin. Riitta, olet minulle kuin äiti, jota en koskaan tuntenut. Kiitos, että olet olemassa ja että sinut sain elämääni.
