Kun menin rappukäytävään viemään roskia, se istui edelleen oven vieressä. Mun Veeti. Oranssi, arvokas, valkoinen “liivi” rinnassa ja se tuttu laiska, vähän ilkikurinen katse. Ihan kuin se ei olisi hetkeä aikaisemmin rynnännyt keittiöön ja pudottanut kattilan kannen lattialle. Nyökkäsin sille ei edes korva värähtänyt.
Palatessa matto oli tyhjä.
Silloin en vielä hermostunut. Ajattelin, että ehkä se oli mennyt kerrosta alemmas ja makailee jonkun muun oven edessä, kuten silloin tällöin ennenkin. Huikkasin sen nimeä. Kävin kaikki raput läpi. Katsoin portaikot, astuin pihalle. Ei jälkeäkään.
Veeti ei koskaan ollut kiinnostunut lähtemään kauas. Sillä oli oma reittinsä: rappukäytävä, penkki ulko-oven vieressä, minttupuska nurkassa ja siitä kotiin. Ei autot kiinnostaneet, ei pulut, ei muut kissat. Se oli tarkkailija. Ja nyt se oli poissa.
Illalla kiersin koko pihan. Huutelin, vihelsin, ravistelin nappularasiaa ja tunsin itseni naurettavaksi. Mutta kukaan ei vastannut. Vanhat naapurit vain mulkaisivat myötätuntoisesti:
Ei oo näkynyt vieläkään?
Nyt on jo päivä oltu ilman.
No, kissat… omilla teillään ne menee.
Mutta ei Veeti ollut vain kissa. Se oli meidän perhettä. Seitsemään vuoteen ei ollut hävinnyt kertaakaan.
Kolmantena päivänä aloin ripustaa ilmoituksia. Jokaisessa Veetin kuva: Veeti ikkunalla, Veeti kerällä, Veeti tuijottaa kameraan sillä tyytymättömällä ilmeellä. Ihmiset soittelivat, kyselivät. Yksi mies vakuutti nähneensä samanlaisen oranssin kissan Hakaniemen torilla. Lähdin heti. Tunnin kiertelyn jälkeen selvisi se oli koira. Oranssi kyllä, mutta ei mun Veeti.
Viikon päästä sain kuulla, että rappuun oli alkanut ilmaantua nuorisoporukkaa. Joku heistä oli jopa kysynyt asukkailta, kenen kissa istui viidennen kerroksen luona. Oli kuulemma “kesy, rauhallinen, varmaan arvokas…”
Uskotko, että ne veivät sen?
Siltä se vaikuttaa, sanoin ja ensimmäistä kertaa en pystynyt pidättelemään itkua.
Kului kuukausi. Sitten toinen. Yritin olla ajattelematta asiaa, hautauduin töihin ja arkeen. Kuuntelin, kun naapurit korisevat portaissa ja ovet paukkuvat joka kerta sydän jätti lyönnin välistä: josko nyt… Mutta ei.
Kippo meni jo kaappiin. Alustan jätin silti paikoilleen. Pesin, kuivasin, levitin uudelleen. Vain varmuuden vuoksi. Jos vaikka sittenkin…
Ystävä toi kerran kissanpennun. Vaaleanharmaan, vilkkaan ja niin rääkyvän.
Ethän sä voi jäädä tälleen suremaan kaiken aikaa, hän sanoi.
Pidin pennun. Nimesin sen Miinaksi. Se oli hauska, vilkas ja sylissä viihtyvä. Mutta ei Veeti. Joka kerta, kun silitin sen pehmeää turkkia, sisällä tuntui tyhjyys. Ei siksi, että pentu olisi ollut väärä, vaan sydän muisti yhä vanhan ystävän.
Lähes vuosi kului. Oli talvi, kinokset ulottuivat polviin ja portaat oli jäässä. Palasin töistä iso kassi painaen olkaa, kiroilin liukasta rappukäytävää ja muistin taas, että tee unohtui ostaa. Yhtäkkiä kuului vaimeaa raapimista. Tuskin kuuluvaa, melkein kuin tuulen huminaa.
Jähmetyin. Hiivin ovelle. Avasin varovasti.
Siinä se oli.
Matolla istui Veeti. Laihtunut, pörhöinen, korvat jäätyneet, tassut tärisivät. Mutta silmissä sama katse kuin ennen: vähän moittiva “Missä sä nyt oikein olet ollut?”
En uskaltanut uskoa. Kyykistyin alas, ojensin kättä.
Veeti?..
Ei inahdustakaan. Se nousi hitaasti, tuli luo ja painoi otsansa mun kämmentä vasten.
Puhkesin itkuun siihen paikkaan rappuun, kauppakassi kädessä, toppatakki päällä, leipäpussi kainalossa. Kyyneleet valuivat poskia myöten eikä voinut kuin nauraa ja itkeä yhtä aikaa. Veeti puski ja puski minua, kuin ei uskoisi itsekään, että koti löytyi.
Päästin sen sisään. Lämmin vesi, pesu, ruokaa. Se söi kuin ei olisi nähnyt ruokaa vuoteen. Sitten kellahti nojatuoliin ja nukahti heti, pienelle kerälle.
Myöhemmin käytiin eläinlääkärillä. Häntä jäätynyt ja jouduttiin typistämään, hampaita poikki ja koko kissa rääpäle. Arpien peittämä. Mutta elossa.
Oli selvästi jonkun hoidossa, eläinlääkäri arveli. Todella ihmisrakas, mutta kovia kokenut. Varmaan varastettu. Ehkä hylättiin myöhemmin tai karkasi. Mutta löysi kotinsa takaisin.
Ihan itse tuli…
Se on harvinaista, mutta kyllä ne joskus löytää. Nenä ja koti-ikävä vievät perille. Kissoilla on uskomaton vaisto.
Siitä lähtien Veeti nukkuu vain mun peiton alla. Ei koske enää alustaan, eikä kaipaa ulos. Miinaa ensin murisi, mutta nykyään syövät samasta kupista ja pesevät toisiaan ihan kuin veljekset.
Joskus mietin: entä jos en olisi avannut ovea silloin? Entä jos olisin tullut kotiin myöhemmin?
Mutta se odotti. Jaksoi odottaa, melkein vuoden, heikkona ja laihana, mutta hengissä.
Nyt, vaikka käyn rappuun vain hetkeksi, tarkistan aina kahdesti onko ovi varmasti kiinni?
Aina.
Jos sulla on joskus käynyt näin, kerro mullekin. Sun tarina merkitsee oikeasti paljon.
