Aino, oletko valmis? Myöhästyn kohta koulusta! Heta pyöräytti viimeisen Joonaksen paidan ja ripusti sen kiikkumaan parvekkeen narulle. Avoin parveke, jonka seinien hilseilevä maali oli jo nähnyt parempia päiviä, oli Hetan lempipaikka koko kodissa.
Heta käveli kaiteelle ja jäi, kuten yleensäkin, hetkeksi paikoilleen. Seitsemännestä kerroksesta avautui huikea näköala Aurajoelle ja yli koko lähiön. Kevätaurinko tulvi jo horisontin yli, kirkasta, kirkkaampaa ei olekaan. Hetan silmät siristyivät ja hän tarttui ohuiden sormiensa voimin kylmään metallikaiteeseen. Tässä se elämä on! Kirkasta ja mahdollisuuksia pullollaan melkein sattuu silmiin, miten kaikki on vielä edessä! Kyllä, juuri näin. Ensin pitää vain hoitaa velvollisuudet ja kaikki kyllä sitten järjestyy, juuri niin kuin hän haluaa.
Pilvi lipui auringon eteen ja varjosti maiseman. Heta hätkähti ja havahtui taas arkeen. Kaikki muuttui kerralla selväksi ja aivan tavalliseksi. Niinhän se aina menee ensin haaveillaan ja sitten, naps, todellisuus kurkistaa kulman takaa. Mutta kuten Iiris sanoi: todellisuus on sitä, mitä itse tekee. Millainen siitä tulee, se on vain omista päätöksistä kiinni. No, Iiristä pidettiin viisaana naisena, yliopiston käynyt. Antoi Hetallekin uskoa, että mahdollisuuksia on, jos vain tahtoo. Mutta tahto ei yksin riitä pitää miettiä järjelläkin. Kun nyt asiat ovat niin, isä ei pärjää yksin. Pikkuiset vielä pieniä, raha tiukassa kuin marraskuun valo. Eli edessä oli valinta jatkaako opintoihin vai hakeako heti töitä auttamaan isää. Ja tällä hetkellä työ voitti, muuta vaihtoehtoa ei ollut nähtävissä.
Hän vilkaisi isän vanhoja, jo toisella luokalla saatuja kelloja ja kiljaisi myöhässä ollaan! Hän koppasi tyhjän pesuvadin ja viuhahti parvekkeelta sisään.
Pikku-Aino nukkui käsi poskella, niin suloisesti, että Hetasta ei olisi malttanut herättää. Voi, miten kauniit ripset! Oikein lepäsivät poskilla. Vaaleat kiharat levisivät pitkin tyynyä. Niistä riitti välillä vaivaa, mutta Hetasta ei olisi tullut mieleenkään leikata niitä sellainen aarre kuuluu suojella. Äidillä oli samanlaiset. Hetan hymy hyytyi: äidin muisteleminen oli harvoin ilo; paljon voi antaa anteeksi, mutta petosta ei. Äiti heidät jätti. Aino oli tuolloin pieni, ei edes muista äitiä. Hän oli ihan vauva ja kutsui joskus Hetaakin äidiksi siitäkös hiekkalaatikolla oltiin äänettömän paheksuvia. Hetaa hymyilytti muistellessa, miten ensimmäisen kerran muiden äitien silmät pyörivät kuin hyrrät.
He muuttivat tähän kerrostaloon, kun mummo kuoli ja asunto jäi isälle. Vanha kaksio oli auttamattomasti käynyt pieneksi koko porukalle mummon nelikko tarjosi tilaa hengittää.
Mummo oli tiukka nainen, vanha yliopistoprofessori. Hän ei juuri naapureista perustanut eikä pitänyt heitä kummoisina. Hetana pienenä ei oikein tajunnut sitä, mutta vähän isompana pyrki mahdollisimman harvoin mummolle kylään. Ei pitänyt siitä, miten mummo ihmisiä puhutteli ja käyttäytyi. Kävi kyllä auttamassa, mutta useimmiten puri hampaita yhteen ja nosti esiin kaiken sen, mitä mummo päästi suustaan.
Olet ihan äitisi kopio. Ei sinusta mitään kunnon ihmistä tule, ellet perinyt meidän sukugeenejä. Isässäsi luonto nukkui, joten en kyllä jaksa uskoa sinuun erityisemmin. Ainoastaan opiskelu voi pelastaa tee se, tai päädyt äitisi tavoin.
Heta nielaisi vastalauseet. Mummoahan ei vastaan väitelty. Isä ei Hetaa mummon valituksista torunut, mutta sen tuiman ilmeen jälkeen Hetakin hiljeni koko illaksi. Se oli pahinta, joten Hetalla oli tapana vain hoitaa hommat loppuun ja juosta alas portaita pois mummolasta. Ainoan kerran Heta päästi kiukun puheeksi:
Veljesi ja sisaresi eivät todennäköisesti ole isäsi lapsia. En välitä niistä ollenkaan! Älä mainitse heitä kodissani, kuulitko?
Sitten en tule tännekään enää! Heta puristi nyrkkiä.
Mitä sanoit? mummo oli niin hämmästynyt, että Hetakin ehti rauhoittua. Olisi ollut valmis vaikka heittämään kaikki mummon keramiikkafiguurit ikkunasta sillalle niitä, joita joutui kaksi tuntia kerrallaan pyyhkimään. Mummo oli ylpeä posliinistaan, eikä lapsia saanut siksi tuoda. “Posliinia pitää vaalia, lapset eivät minun sukuani”, siihen se hänen suoruudessaan tiivistyi.
En tule enää! Heta karisti tomut jaloistaan, puki toppatakin ylleen ja ryntäsi takaisin kotiin. Aino tapitti sängystään ja Hetan oli pakko mennä halimaan.
Sinä olet minun, ja Joonas myös! Me ollaan kaikki samaa perhettä, meille muita ei tarvitakaan!
Isä kurkisti kylppäristä ja hätkähti, kun näki Hetan keskellä olohuonetta itkemässä. Aino pörrötti sormellaan Hetan poskea ja kohta parkaisi itsekin. Joonas, joka teki matikkaa keittiössä, ryntäsi paikalle.
Mikäs teillä täällä on?
Sitäpä en tiedä!
Naiset Joonas kohautti olkia ja halasi molemmat siskot. Itkekää, minä teen makaroneja isän kanssa, tule kohta syömään.
Mummon puhelu pääsi illalla. Heta laski lautasen hiljaa tiskialtaaseen ja sammutti hanan. Isän ääni kuului ensin ihmettelevänä, sitten tiukkeni ja lopulta muuttui kiukkuiseksi. Heta kipusi keittiön penkille ja halasi polviaan: nyt tulee riita…
Mutta mitään ei tullut. Isä vain käveli keittiöön, halasi Hetaa ja suukotti ohimolle.
Sinun ei tarvitse enää käydä mummolla.
Miksi?
Koska yksikään ei saa sinua haukkua, olkoon kuinka sukua tahansa.
Hetan syvä helpotus kohosi rintaan: ei enää ankeaa aikaa ja syyllistämistä. Voi keskittyä omiin ja pienempiin ja hengittää.
Mummo kuoli puolitoista vuotta myöhemmin. Viimeiset kuukaudet Heta kävi häntä katsomassa, kun oli mukana isän kanssa sairaalassa. Lääkärien keskellä makaava hauras vanhus ei enää ollut se totinen mummo, jolle pikkutyttö oli jopa sanonut vastaan. Vanha tapa käsitellä ihmisiä ei muuttunut Hetan rooli rauhoitti kuitenkin sairaalan henkilökuntaa.
Sinä olet ihmeellinen nuori, ylilääkäri taputti Hetaa olalle. Älä ota mummon sanoja itseesi. Ihmiset, joiden sydän on köyhä, eivät koskaan tunteneet onnea.
Viimeisenä päivänä mummo oli vaisu. Tuijotti pilvistä taivasta ikkunasta. Heta paketoi esseensä, laittoi vihot reppuun ja nousi.
Minun pitää mennä.
Odota mummo kuiskasi niin hiljaa, että Hetan oli käännyttävä Anna anteeksi kaikesta Tyhmä oli elämä. Pidä isästä huolta.
Heta nyökkäsi, suuteli mummoa poskelle ja livahti ovesta. Matka kouluun vei lähes tunnin; oltiin jo myöhässä.
Samana iltana tuli tieto mummo oli kuollut. Heta kuunteli hiljaa, keräsi pikkusisarukset ja meni omaan huoneeseen. Hänelle mummo oli ongelma, mutta isälle äiti… Heta tiesi, että isä istuisi pitkään keittiössä, tyhjään tuijottaen ja pyyhkisi vielä kyyneleet, ennen kuin keittäisi puurot huomisaamuksi.
Muutto uuteen asuntoon ei ollut helppo. Aino kitisi flunssassa, Joonas kapinoi ja ei halunnut tehdä läksyjä. Isä poukkoili työn ja kodin väliä. Heta pakkasi laatikoita ja toivoi, että tästä tulisi edes vähän helpompaa. Aina ei edes tiennyt, ketä tai mitä rukoili, mutta tuntui, että joku kuuli.
Uudessa kodissa jokainen sai oman nurkkauksensa. Ensin haahuiltiin erikseen, mutta pian Ainon sänky muutti Hetan huoneeseen yöunista ei tullut muuten mitään. Joonas norkoili keittiössä, jossa Heta vietti aikansa. Yhdessä pöydän äärellä tehtiin läksyjä.
Suolaa perunoihin! Heta yritti ratkoa fysiikan tehtävää, joka irvisti kuin kaksoisintegraali.
Heta, keitto kiehuu, mitä nyt?
Oota, pilkon vielä pari porkkanaa.
Mä en taas tajua näitä miinusmerkkejä. Heta?
Näytä, käydään yhdessä!
Aino piirteli vieressä mallista, olihan isosiskotkin tarmokkaasti pulmien kimpussa.
Ensimmäinen kuukausi muuton jälkeen oli Hankala. Isä teki töitä, pienet pyörivät Hetan vastuulla. Jos Joonaksen kanssa asiat saattoi neuvotella, Aino oli hankalampi tapaus. Päiväkoti auttoi mutta Aino sairasteli usein, ja Heta joutui olemaan koulusta pois. Siihen saakka kunnes naapuri Iiris ilmestyi kuvioihin.
Iiriksen kanssa Heta tutustui ihan vahingossa ensimmäisenä muuttoviikkona. Aurinko paistoi, pihalla lapsia ja aikuisia riitti. Aino halusi keinumaan, mutta jono olikin ennätyspitkä.
Äiti! Ainon heleä ääni liiteli leikkipaikan ylitse, ja naiset höristelivät korviaan.
“Kuka tuo muka on äiti? Tuon ikäinen? No johan on!” Joku mutisi, toinen tuhahti tuomio langetettiin paikallisten mummoasiantuntijoiden toimesta.
Heta ei tiennyt, miten ohjata sisko pois innokkaiden juoruilijoiden kynsistä, kun taakseen kuuli järkähtämättömän äänen.
Mitäs täällä tapahtuu?
Se oli metallisävytteinen, just kuin mummo heräisi henkiin. Kaikki hiljeni. Iiris, tyylikkäästi pukeutunut naapuri, tuli nostamaan oman poikansa leikkikentältä.
Oikein hyvä, että olet täällä. Meillä uusi naapuri. Täällä vaan on varmaan väärä osoite, kun kanalauma päälle hyökkää.
Iiris naurahti ääneen ja nappasi leluista kiinni.
No, mikäs tässä on ongelma? hän silmäili pihaa.
Kaikki jäivät odottamaan, mutta vastustelija hiljeni, otti lapsensa mukaansa ja tassutteli pois.
Esitys ohi! Iiris kohautti olkiaan. No, kuka on tuo pieni?
Sisko.
Onko kysyttävää?
Muuta ei tarvinut sanoa. Naiset hipsivät pois pihalta häntä koipien välissä.
Mikä sun nimi on?
Heta. Ja tässä Aino.
Mun nimi tiedät jo. Ei tarvi täteillä, en tunne olevani niin vanha.
Pitääkö sitten kutsua Iiriksiksi?
Suotta! Iiris tai Iipu käy! Mikäs tässä, kun on lapset ja aurinko.
Tottumatta sitä edes huomaamaan, Hetasta ja Iiriksestä tuli ystävykset. Joku saattaisi naureskella, ettei teini ja vajaa kolmekymppinen voi olla kavereita, mutta jokin kohtalo kai hyväksyi ystävyyden. Iiristä kunnioitettiin pihalla hieman jopa pelättiin. Hän oli juristi, ja perheasioissa mentiin aika moni hänen ovelleen. Tiesi kaiken, mutta piti omana tietonaan.
Arvaa, kuinka paljon tiedän näistä ihmisistä? Iiris nauroi, auttaessaan Hetaa verhojen kanssa. Mutta en karkua keittopannua, en, pidän vain tietyt narut käsissä.
Siksi ne sua vähän pelkääkin, eikö vaan? Heta tuumasi, kun Iiris kierähti jakkaralla. Siinä shortsit ja t-paita, melkein kuin Hetan luokkalainen.
Kaikki haluaa olla hyviä, ymmärrätkö. Mutta jos joku tietää, ettei maksa elatusmaksuja, ei käy vanhinta katsomassa hoitokodissa Kuva särkyy. Se on pahinta monille.
Hetalla oli tuntemus omasta äidistä. Iiris oli ainoa, jolle Heta uskaltautui tosissaan kertomaan. Kaikkeen niin tottunut, että vasta nyt ymmärsi oli parempi puhua kuin jättää mieltä kaihertamaan. Jos mummo oli oikeassa ja Hetasta tulee samanlainen?
Yhtenä päivänä Iiris pyysi Hetaa ruokkimaan kissansa.
Mulla on oikeusistunto saattaa mennä myöhään, ja lääkärin jälkeen treffit. Voitko auttaa? Muuten tuo vonkuu koko yön.
Voiko kissa ny suuttua tommosesta?
Voi, kun ottaa asian henkilökohtaisesti. Yöllä tulee tökkimään tassulla päätä, jos en syötä ajallaan.
Lukitus oven taa?
Tule, näytän.
Iiris avasi keittiön oven. Siellä makasi pertinkarvainen, pullea Hugo-vain valmiina murjottamaan.
Kolme, kaksi, yksi! Iiris kuiskasi.
Samalla hetkellä oli sellainen kolahdus, että Heta melkein hypähti.
No jaa, tämä on tavanomaista.
Iiris nosti kissan syliin ja silitteli. Välillä tuntuu, että minä asun Hugon kotona.
Heta sai ruokintaohjeet ja Iiris lähti. Mutta Hetaa pidätti koulussa, Aino arpoi puoli tuntia karkkihyllyllä ja Joonas intti matikan kanssa. Niinpä Heta pääsi kissoja syöttämään vasta illalla.
Anteeksi, Hugo! Kyllä ruoka tulee hän sirotteli nappulat kuppiin.
Ding dong ovi kävi, Iiris astui oloon.
Kiitos paljon! hän lysähti tuolille, nosti kädet pään päälle ja purskahti itkuun. Heta käsitti, etteivät aikuisetkaan aina jaksa, vaikka ulkokuori olisikin terästä. Hän istui viereen ja rutisti Iiristä.
Oho Anna anteeksi. On ollut rankka päivä, eikä ole kelle jakaa. Äiti kuoli jo vuosia sitten. Jotenkin on joskus tuntunut, että olet kuin oma lapsi.
Eikä kun kaveri, Heta virnisti, vaikka sisällä vähän jännitti.
Tuollaiset kiharat Kunpa itselläkin olisi. Naisilla on aina joku toive toiset haaveilevat kiharista, minä lapsesta.
Tuli pitkä hiljaisuus.
Kiharat voi nykyään taikoa vaikka kampaajalla. Mutta tuo toinen
Iiris otti laukustaan nipun papereita. Katso, mun tuomio. Lasten saaminen on tältä elämältä ohi. Lääkärit sanoo, ettei ole mahdollisuuksia. Kun joskus tekee virheen, siitä voi joskus joutua maksamaan kalliin hinnan.
Iiriksen tarina oli kuin draamasta. Hän oli tullut raskaaksi tuosta vain. He halusivat lapsen yhdessä miehensä kanssa, mutta lykkäsivät aina parempaa hetkeä odotellessa uusi työpaikka, matka, isompi asunto Kun lapsi ilmoitti tulostaan, he olivat Thaimaahan lähdössä.
Vaan katsotaanpa, miltä se matka sitten maistuisi.
Kaikki meni kuitenkin pieleen: moottoripyörällä törmännyt nuorukainen pysäytti kaiken. Sairaalassa Iiris menetti lapsen ja paljon muutakin. Mies ei kestänyt masennusta, lopulta erosivat. Kului vuosi, nähtiin sattumalta oikeustalolla ja puhuivat asiat halki eivät olleet enää niitä nuoria, jotka ampuivat omenoita ritsalla mökillä.
Lopulta mies pyysi uudestaan naimisiin, mutta Iiris mietti pitkään.
Olen pohtinut. En voi viedä toisen unelmaa lapsiperheestä…
Onko se ihan varmaa? Lääkäritkin voi erehtyä.
Mahdollisuus on häviävän pieni. Ja jos ei tulekaan…?
Kokeile sitten edes! Sitten saat kyllä itkeä, mutta vasta sitten.
Iiris halasi Hetaa. Mistä olet noin viisas? Eihän sulla ikäkään vielä paljoa ole.
Hyvät opettajat, tuhahti Heta, ja laittoi veden porisemaan teekeittimeen.
Kerro sinäkin. Missä sun äiti on? Saat puhua, jos siltä tuntuu.
Ja niin alkoi uusi tarina, tällä kertaa Hetan.
