Sukat
Voi sinua mun kultapalleroni! Voi hyvänen aika, miksi lapset ovat niin makeita? Hilkka-Maija leperteli ylpeästi pojanpojalleen, kasvonsa loistivat vaalean keväisessä valossa kuin liukeneva taikina.
Väinön puolen vuoden syntymäpäiviä juhlittiin unenomaisesti laajalla järvenselällä, jossa pallot leijuivat ilman alaspäin vetävää painovoimaa ja kakku oli niin iso, että pikkulinnutkin jäivät ihmettelemään. Isovanhemmat, Hilkka-Maija ja Kalevi, revittelivät kerrassaan; keijuanimaattorit, sinisiä ja hopeisia ilmapalloja, jättimäinen mansikkakermakakku, joka maistui vähän lapsuuden ukkossateelta.
Maarit ei ollut aivan varma, mitä mieltä oli koko juhlasta. Hänestä oli toki sydäntälämmittävää, miten vanhemmat tahtoivat hemmotella häntä ja Väinöä, mutta hän uupui metelistä aivan kuin olisi yrittänyt uida maitolasissa. Näytti siltä, että Väinö oli tullut häneen, koska puolisen tuntia juhlien alun jälkeen poika intoutui itkuun niin päättäväisesti, että Maaritin oli kannettava hänet sisälle mökkiin. Ikkunat kiinni, maailma suljettiin pois nojatuoli, kummallinen keinuvuus, pikkuinen painoi päätään äidin rintaan ja nukahti unien järvimaisemaan.
Voi pieni, väsymys yllätti. Eipä näitä kemuja ihan vielä tarvita, rakas.
Hilkka-Maija hilpaisi lastenhuoneeseen, mukanaan oma lahjansa. Kädet olivat täynnä hopeista kimalletta.
Nukkuuko se pikku-ukko nyt? Vai tanssiiko vielä unta sormilla?
On se unessa. Äiti, sanoinhan että nämä kemut ovat liian aikaisin.
Pöh, anna pojan totutella! Kyllähän meillä on nyt varaa järjestää Väinölle juhlia. Sinä itsehän olet se odotettu ihme. Mutta katso nyt tätä ostit minulle jotain niin suloista, ettei siitä saa edes otetta! Tämä on kuin aamuauringon huokaus!
Rapiseva lahjapaperi herätti pojan levottomaksi, pikku jalat sätkivät unisina kuin variksenmarjan lehdet.
Äiti, ehdit myöhemminkin, Maarit alkoi pyöriä huoneessa, hämärän tanssia hyssyttäen poikaansa.
Lehahdin tätä etsimässä tuntikausia, ja sinua ei edes kiinnosta! Hilkka-Maija lisäsi ärsyyntyneenä.
Tietenkin kiinnostaa, tiedän että lahja on hieno mutta voisitko tuoda minulle vettä, olen janoinen kuin järvessä talvehtinut saukko?
Laita Väinö nukkumaan, ja tule alas.
Herää kumminkin.
Eihän sekään nyt vaarallista ole! Jätä uni ja jatketaan juhlia.
Hän alkaa heti huutaa, itkee niin, että naapurikin kuulee. Eikö olisi järkevämpää antaa hänen nukkua pidempään? Edes hetken?
Maarit, lasta pitää kasvattaa heti alusta saakka, ettei mene pilalle. Eivät ne kasvatetut koskaan huuda hyvä koti, hyvä lapsi!
Maarit pysähtyi sekunniksi, menetti tärkeytensä maailmassa, mutta jatkoi taas tanssillista liikettä. Hänen keveät askelensa olivat kuin balettia, jota hän ei ollut koskaan varmistellut selkä suorana, leuka ylhäällä, jalat ensimmäisessä asennossa, perisuomalaisen vahvana, mutta ilman tilaa omille mielipiteille. Sillä niin oli tytön oltava moitteeton, sopeutuva, täydellinen. Eikä vastauksia.
Minä menen muiden luokse. Sinä nosta lapsi sängylle ja seuraa perässä. Ei nyt sovi, että emäntä jättää juhlat!
Vaihda vuoroa hetkeksi, äiti.
Kun Hilkka-Maija poistui, Maarit istahti uudelleen syvään nojatuoliin ja piteli poikaansa kiinni itsessään kuin sumua sormissa. Miten paljon hän oli kulkenut tätä lasta kohti sukupolvet kaikuvat pohjois-Pohjanmaan suossa.
Maarit syntyi “hyvin kunnioitettuun” sukuun. Isoisä oli akateemikko ja isoäiti tunnettu kirurgi Helsingin sairaalasta. Isä säilytti suvun lääkäriperinteen; äiti taas ohjattuna mallina, jonka elämää ohjasi Maaritin mummo, Lempi Helena, kuin jumalana. Kun Maaritin vanhemmat tapasivat vanhempien syntymäpäivillä, totta kai kaikki kävi kuin veden päällä: Irja, Maaritin tuleva äiti, oli kaunis, sosiaalinen ja pian lumoava vaimo, uusi asunto ja hyödynnetyt suhteet. Maarit syntyi kaksi vuotta myöhemmin ja jäi heti isoäidin valtapiiriin: kielikurssit, balettitunnit, yksityinen viulunopetus kuin soittimiin sidottu nukke.
Kaikessa lapsessa pitää olla kauneutta!
Viikonloput tippuivat taidemuseoissa ja Kansallisteatterissa, kun isoäiti valvoi ja määräsi, ja silti Maarit ei oikein muistanut vanhempiaan isä töissä, äiti sosiaalisissa menoissa, suukko poskelle ja ovi kiinni.
Kaikki tämä ankaruus ja järjestelmällisyys tuotti tulosta Maarit hyväksyttiin balettiopistoon ja myöhemmin Kansallisbalettiin. Ura eteni, harhakuvien tavoin, kunnes hän kohtasi Jarkon.
Jarkko ei isoäitiin uponnut; vain Maaritin isä näki jotain erityistä pojassa.
Miten järjetön pari! Lempi Helena makasi sohvalla, sormet ohimoilla. Maarit, mieti tarkkaan! Mitä aiot oikein tehdä sillä juntturalla?
Isoäiti, sinun rinnallasi ei moni pysty sanomaan sanaakaan, Maarit tiukkasi matalasti.
Etkö muuta osaa, Lempi Helena tuhahti, mutta Maarit vastasi tyynesti:
Haluan sinulle kertoa, että Jarkko ei vain miellytä minua. Minä rakastan häntä, isoäiti. Rakkaus on voima, joka liikuttaa taidetta.
Taide saa olla missä sattuu, mutta miten sinä aiot perhettä pyörittää tuollaisen kanssa?
Pitkään ja onnellisesti, jos mahdollista.
Näin Maarit puolusti kohtaloaan. Se vaati voimaa; suku moitti, vanha kanta jatkui vuorilla, mutta Maarit katsoi Jarkkoa silmiin ja vastasi “kyllä” eikä enää paluuta. Jarkolle Maarit oli henkiin herännyt jumaluus, höyhenenkevyt ja silti sisintä särkymätön. Hän halusi pitää Maaritin turvassa, painaa sylissä, ettei mikään ulkoilmassa saisi tarttua.
Minulla ei vielä ole paljon, mutta lupaan tehdä kaiken, jotta olet onnellinen. Sen voin antaa: rakastaa sinua.
Nämä olivat unelmasanoja ja yhtäkkiä Maarit tajusi, että häntä rakastettiin juuri sellaisena kuin oli. Ei vaatimuksia vapaus.
Tie oli silti outo ja polveileva kuin kalliomaalausten viivat. Jarkolla ei ollut suojelijoita ja vauraus oli vain vanhan, eläkeläisiän äidin, Kirsti-Maijan, antama: tätä nainen opetti alakoululaisia ja myöhemmin toimi apulaisrehtorina. Hän tuki poikaa lahjakkaan, päämäärätietoisen antamalla omistusasunnosta jääneet setelit, jolla Jarkko saattoi ostaa pienen yrityksen. Muutamassa vuodessa firma alkoi tuottaa euroja, ja pian tuli aika, jolloin isoäiti Lempi Helena hiljeni. Lopullinen sovinto koitti vasta, kun heidän ensimmäinen lapsenlapsenlapsensa syntyi keskelle valkoista, talvista Helsinkiä.
Maarit halusi lapsen kovasti, enemmän kuin muinaista mallasleipää kevätmarkkinoilta. Gynekologit suosittelivat kärsivällisyyttä, mutta vuodet kuluivat, tutkimukset, leikkaukset, ei mitään. Maarit itki öisin, piilotti kyyneleensä ja mietti, olisiko Jarkolla oikeus todelliseen isyyteen. Mainitsi eräänä iltana päätöksensä ja sai vastaukseksi pelkkää naurua.
Voi rakas! Älä tee minusta höpsöä! Jarkko rutisti vaimoaan kuin tämä olisi ollut kadonneen suon peilikuva. Sinä olet elämäni, ei lastenhänteet siitäkö tätä rakkautta nyt mitataan?
Maarit itki helpotuksesta ja ahdistuksesta samaan aikaan, mutta vähitellen luonnon voimat uuvuttivat surun aikaa kului ja tunteet tasaantuivat. Maarit avasi oman balettikoulun.
Minun täytyy tehdä jotakin, muuten ajaudun mielikuvitusmetsiin ja hukkaan järkeni!
Jarkko ei täysin ymmärtänyt, mutta Kirsti-Maija tiesi.
Anna hänen olla, Jarkko. Hän rakastaa sinua ja maailmaa, ja joskus nainen kaipaa suurinta lahjaa miehelleen usko pois. Auta häntä.
Ymmärretty, äiti.
Jarkko löysi tilan, Maarit taputti käsiään; valoisa sali täytti sydämen kuin varjoton aamu. Pian työ vei ajatukset muualle ja kun Maarit alkoi voida pahoin, hän pani sen väsymyksen piikkiin. Mutta Kirsti-Maija näki.
Saa kysyä, mutta ei ole pakko vastata odotatko perheenlisäystä?
Maarit jähmettyi. Tämä oli se arka paikka. Hän yritti nousta tuolilta, mutta kyyristyi takaisin pää pyöri, ruoka tympäisi, maailma kiersi kuin limakalvon yli hypähtävä talviuni.
Kirsti-Maija tilasi vettä ja antoi lääkepaketin.
Arvailu sikseen, otetaan selvää.
Pian kaksi naista toinen itkemässä, molemmat tanssimassa keskellä helsinkiläistä kahvilaa kuin eksyneet karhut saivat aikaan iloa, jota henkilökunta jäätyi katsomaan.
Väinö syntyi vahvana, lääkäreiden huoleksi muuten vain kai unista rehevä poika.
Oletko baletti-immeisiä? kysyi kätilö.
Kyllä.
Tosi hyvä lapsi yleensä näissä on vaikeuksia, nyt kaikki kuin hillasuolla. Hieno poika, hyvä äiti.
Maarit heräsi aamuisin onnen pelosta pakahduttavana voiko yhdelle ihmiselle kuulua näin paljon onnea?
Et ole yksin jaettu ilo tuplataan, Jarkko katseli pientä vauvaa, jonka juhlapussin pitsit loistivat läpi huoneen.
Sairaalasta kotiinpaluu oli pahvinmakuinen painajainen: Hilkka-Maija halusi kaiken, valokuvaajat hyörivät, ystävät ja suku lauloivat ulkoportailla. Pöytä notkui ruoista, mutta Maarit jäi kaipaamaan hiljaista lämpimyyttä olisipa saanut vaipua lämpimään suihkuun.
Äiti, miksi kaikki tämä?
Pitää tehdä tyylillä! Tämä on juhla, lapsi ja elämä, Hilkka-Maija naurahtaa kuin aurinko läpi sumupilven.
Mutta Maarit näki, ettei tässä nyt järkeä ollut. Hän lähes nääntyi, ylös portaat, vieraita lisää odottamassa.
Tärkeimmät ihmiset! kuului.
Kirsti-Maija seisoi seinän vieressä, hymyili sävyisästi. Loputtomat halaukset.
Minäpäs “kaappaan” Maaritin ja Väinön hetkeksi, pitää vähän kuiskutella, Kirsti-Maija napakasti tarttui Maaritin kainaloon ja vei ylös makuuhuoneeseen.
Kas näin, nyt mennään suihkuun ja syödään, sinä ja pieni. Oletko nälkäinen?
Maarit nyökkäsi. Jarkko tarkisti vauvan, asetti hellästi kehtoon mutta Maarit alkoi hermoilla.
Sinne alas pitäisi mennä
Ei tarvitse täydellisesti pärjäävät. Kymmenen minuuttia isännöintinä on jo annettu.
Maarit huokasi helpotuksesta ja tunsi vaipuvansa syvään uneen, katsellen Kirsti-Maijaa, joka liikkui huoneessa hiljaa kuin siili.
Lepoa nyt, Kirsti-Maija otti pehmoisen huovan ja peitteli Maaritin. Lepää, minä valvon junnun kanssa.
Väinö Maarit vajosi uneen. Väinö, joka kantaa vanhansa nimeä, niin kuin metsäalppiruusu.
Hilkka-Maija tuli pian ylös ja närkästyi, että tytär makasi nukkuen, pois vieraiden keskeltä.
Mitä pelleilyä tämä on?
Tuore äiti tarvitsee lepoa, tai muuten maito loppuu, Kirsti-Maija ärähti.
Ja mitä sitten! Itsekin olin ilman maitoa ja hyvin tässä ollaan! Hilkka-Maija koetti rynnätä sisään, mutta Kirsti-Maija pysäytti.
Juhlitaan vaikka kahdestaan meidän uutta asemaa. Pitikö olla mummo vai mamma?
Jarkko sulki oven hiljaa, kiitollisena äidilleen. Appi antoi tilaa, mutta anopin kanssa sai varoa tämän vaatimuksia ei paennut edes unissa.
Maarit heräsi puolentoista tunnin kuluttua, hetken epäillen, missä oli. Kun Väinö sätki ylhäällä ja nauru kuului alhaalta, hän muisti kaiken. Hän ruokki poikaa, pyysi Jarkkoa ja viimein pääsi suihkuun. Pienen ikkunapöydän äärellä Maarit söi Kirsti-Maijan keittämää suppilovahverosoppaa ja kyseli lastenhoitovinkkejä.
Sairaalassa kyllä opetettiin jotakin, mutta eihän se mitään ole Maarit lopetti lusikan heiluttamisen.
Syö pois ja älä pelkää. Lapset ovat kestävämpiä kuin uskot, ja äiti tietää aina parhaiten, mitä lapsi tarvitsee. Kokeile vaan!
Aika osoitti Kirsti-Maijan tosiksi. Pelot eivät ihan kadonneet, mutta ne vaimenivat. Puoli vuotta puoliksi unessa, Kirsti-Maija auttoi kaksi kertaa viikossa, mutta päätyi aina järjestämään keittiötä. Hilkka-Maija taas tuli harvemmin, mutta jokainen vierailu oli kuin pienoisnäytelmä.
Maarit, katso mikä rattaat löysin! Tämä on uusi ulottuvuus!
Meillä on jo hyvät rattaat, äiti.
Ei käy vertailusta! Nyt ulos, testataan näitä!
Hilkka-Maija ei suostunut pitkään kutsumaan poikaa Väinöksi.
Mistä ihmeestä keksitte tuollaisen nimen? Olisi voinut olla joku tavallinen! Väinö! Ei moinen kelpaa.
Se on vanha suomalainen nimi, äiti.
Koulussa sille nimen takia nauretaan.
Mennään sitten tavalliseen kouluun. Ja muutenkin, eikö vanhempien kuulu päättää lapsensa nimi?
Minutkin kastoi äitini. Olisin toivonut muuta nimeä sinulle.
Hyvä, että sain itse päättää poikani nimen.
Hilkka-Maija närkästyi ja vei lapsen ulos komea rattaissa, kadulla kulkemassa kuin omassa unessa; kun muut ihailivat, hän saattoi olla itsekin nuori äiti. Vaan kylällä kaikki tiesivät totuuden ja Hilkka-Maijan esitykset hiipuivat. Hän alkoi olla “juhlamummo”, tuoden suuria leluja.
Perheen roolit vakiintuivat ja elämä kulki kuin aurinko pilven välistä.
Väinön puolivuotispäivän juhlat kuitenkin olivat vähällä nousta riidaksi. Maarit hymähti hereilleen, silitteli nukkuvan pojan poskea, nappasi Hilkka-Maijan tuoman laatikon kaunis, hopeinen helistin sai hänet haukkomaan henkeään.
Väinö, katso mikä kaunotar!
Väinö pyöritteli helistintä, virnisti unihiekat silmissään, ikenet paljastivat ensimmäiset hampaat.
Mitä isomummo Kirsti-Maija toi? Maarit avasi oman paketin.
Pehmeä, valkoinen neulepuku, Kirsti-Maijan omaa käsialaa, sai Maaritin painamaan sen poskeaan vasten.
Ja sukat! Voi miten suloiset! Sinun isoisoäitisi käsistä, hurmaava lapseni!
Tässä hetkessä Hilkka-Maija kirkaisi ihastuksesta:
Hurmaava! Onko tää Hermèsin designia?
Ei. Kirsti-Maija neuloi.
Hilkka-Maija käänteli neuletta.
Olisit kyllä voinut ostaa jotain oikeaa, merkkituotetta! Ensimmäinen juhlapäivä, ja tarjolla on villalankaa. Nuukuus on uskomatonta!
Äiti!
Mutta eikö minulla ole oikeus mielipiteeseeni?
Maarit ei tiennyt mihin olisi painunut. Kirsti-Maija oli kuullut kaiken ja koputti vain komeroon tuodun mehun pöydälle, nyökkäsi, ja katosi alakertaan. Kun Maarit viimein rauhoitti Väinön ja meni alas, Kirsti-Maija oli jo lähtenyt.
Jarkko! Olo on kurja, hävettää!
Et sinä mitään väärää tehnyt.
En osannut edes puolustaa Kirstiä! Ei näin saa olla!
Älä murehdi. Hän ymmärtää kyllä.
Maarit yritti hyvittää asiaa, mutta Kirsti-Maija sivuutti koko jutun.
Ei olisi kannattanut, Maarit. En ole lainkaan loukkaantunut.
Silti Maarit tunsi, että jokin oli mennyt rikki etsi keinoa paikata.
Eräänä päivänä, kun maisema asettui harmaaseen sumuun ja Väinö nukkui ylhäällä, Maaritin vatsassa kiersi outo kipu. Hän yritti soittaa Jarkolle puhelin pois päältä ehkä työpalaveri, ehkä rakennustyömaa.
Isä todennäköisesti leikkaussalissa, äitiin tuli soitto:
Hei hei! Kaikki hyvin? Väinö kasvaa, juhlista asti ei olla nähty… sanoinkin, että pitää juhlia! Kaikki olivat innosta sekaisin!
Äiti…
Ole hyvä vaan! Olenhan minä mummo! Oi, toinen linja, anteeksi! Hilkka-Maija sulki puhelun. Yritti myöhemmin uudelleen, mutta puhelu ei mennyt läpi varattua.
Kipu yltyi, suretti. Hän soitti Kirsti-Maijalle:
Maarit?
Voisitko Väinö…
Kirsti-Maija kiskaisi päälleen villatakin, tempaisi laukun ja sukat vastaantuloon, heilui Helsingin kadulle, rynnäkkönä pysäytti taksin.
Herrajumala, elätkö vaarallisesti? kuski hätkähti.
Aja, tyttärellä hätä, nopeasti!
Tien päällä, sumussa, he kiisivät kaupungin halki.
Älä pelkää, minä olen ajanut autoa kolmekymmentä vuotta, aina ehjin nahoin.
Ambulanssi tuli myöhemmin Kirsti-Maija ohjasi, huusi lääkärit oikeaan osoitteeseen.
Maarit heräsi pimeässä.
Me viemme sinut nyt, Maarit.
Minne, miksi? hän oli kivusta sumussa.
On pakko. Älä huoli, minä katson Väinön perään. Jarkko on tulossa.
Leikkaus onnistui. Maarit olisi halunnut heti kotiin, mutta isä vaati lepäämään.
Ei leikkimistä terveyden kanssa! Väinö tarvitsee sinua, äiti.
Kun hän pääsi kotiin, hän rutisti Väinöä kuin uni olisi saanut syliinsä. Soitti äidille:
Äiti!
Maarit, miten voit?
Ei vielä hyvin. Tarvitsen apua, että voitko tulla meille vähäksi aikaa?
Tietysti! Mutta, tiedäthän, minulla on lento, varat jo maksettu, en uskonut että näin kävisi olen odottanut matkaa pitkään…
Maarit sulki puhelimen silmät kyynelissä. No, yksin sitten. Hän ruokki pojan ja lepäämään milloin kipu loppuisi? Lääkärit ja isä sanoivat sen jo olevan mennyttä, mutta tikit kipristelivät.
Heräsi siihen, että joku liikkui huoneessa.
Hui, en halunnut herättää! Kirsti-Maija nosti Väinön, hymyili. Oletko nälkäinen? Tein suppilovahverosoppaa, tuoreita rahkapiirakoita ja kirsikkakiisseliä. Vien Väinön Jarkolle ja tuon kaiken sinulle. Jään luoksenne, kunnes olet taas voimissasi.
Maarit itki, kiitollisena.
Älä nyt, kultaseni! Lääkäri sanoi, että tarvitaan hyviä tunteita. Katsotaanpa mitä sinulle näytän.
Kirsti-Maija laittoi Väinön lattialle, tuki käsistä ja päästi irti. Väinö seisoi ja otti ensimmäiset askeleensa kohti Maaritia. Kyyneleet kuivuivat heti.
Naura vain! Näitä tunteita sinä tarvitset! Kirsti-Maija nauroi. Tule nyt syömään, sinun pitää parantua, koska pian tämä miehenalku ei vain kävele vaan juoksee ja siihen tarvitaan kaikki voimat.
