Viisitoista vuotta eron jälkeen löysin ex-anoppini penkomasta roskista
Yllättävä kohtaaminen menneisyyden kanssa
Nappasin ex-anoppini, Leenan, penkomasta roskista työpaikkani takapihalla. Viisitoista vuotta sitten hän puolusti minua avioerossa, eikä unohtanut ex-mieheni Joonaksen hölmöilyjä. Kun kysyin, kuinka hän oli tähän joutunut, tarina jonka kuulin puristi sydämeni kasaan ja pisti minut liikkeelle.
Olen 39-vuotias, ja jos olisit kuullut minulta viime kuussa kysymyksen, pitääkö menneisyys edelleen otteessaan, olisin purskahtanut nauruun. Olin ruuvannut vanhat draamat arkiston perimmäiseen hyllyyn, pölyttymään rauhassa kauas kaikesta. No, olipa sitten väärässä.
Viisitoista vuotta sitten erosin Joonaksesta. Olimme nuoria, täynnä naiivia, suomalaiskansallista optimismia. Yhteinen tili näytti siltä kuin siellä olisi järjestetty kuivauskaappibileet, ja kinastelimme ostoslistasta kuin olisi kyse Nato-jäsenyydestä. Ja sitten, kuinkas muuten, Joonas jäi kiinni pettämisestä.
Se ei ollut mikään pieni hairahdus tai hetken mielenhäiriö vaan tapasikermainen sirkus. Kun kaikki valheet ja selittelyt loksahtivat paikoilleen, olin enemmän nolo kuin loukattu niin kuin koko kaupunki olisi tiennyt vitsin, josta vain minä olin pihalla. Kun sanoin haluavani eron, Joonas kohautti hartioitaan välinpitämättömästi, kuin olisin kertonut, ettei tänään ole muikkupäivä.
Kaikki odottivat räväkkää showta, ovien paiskomista ja huutoja pihalla. Vanhempani varoittelivat, että tulisi vielä itkua, uhkauksia ja perinteistä suomalaista Marttyyriteatteria. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt, mitä odottaa Leenalta.
Menin Leenan luo, koska ei ollut muita vaihtoehtoja. Hän oli minun puolellani, lämmin ja lempeä, myös silloin kun Joonas oli umpisolmu. Sanoin suoraan eteisessä: Mä jätän Joonaksen. Se petti mua.
Leenan ilme muuttui kuin perjantaisauna ilman löylyä. Hän lysähti keittiötuolille ja alkoi itkeä raskaasti niin kuin joku olisi katkaissut ruisleivän kahtia väärästä suunnasta. Toisaalta minusta tuntui, että minä, petetty, lohdutin nyt häntä.
Oikeudessa Leena istui minun vierelläni, ei poikansa. Mieti nyt: omasta pojasta luopuminen ex-miniän takia. Kun kaikki oli ohi, Leena rutisti minua oikeustalon portailla ja sanoi että ansaitsen parempaa. Se oli viimeinen kerta, kun näin hänet kunnes kolme viikkoa sitten.
Kohtaus työpaikan pihalla
Työskentelen tukkuliikkeessä keskustassa. Se tiistai oli yksi niistä päivistä, jolloin kahvi kaatuu tärkeiden papereiden päälle ja järjestelmä romahtaa juuri kun kiire on kovimmillaan. Menin takapihalle haukkaamaan happea ja näin vanhemman naisen kyyhöttämässä roskiksen vierellä, yllään harmaa takki, joka oli monta numeroa liian iso.
Hänellä tärisivät kädet, kun hän kaivoi esiin puoliksi litistyneen sämpylän jätteiden joukosta. En tunnistanut heti, mutta kun hän nosti katseensa, kasvoilla riutuneet, tutut piirteet Leena. Vatsaan kouraisi.
Leena? kuiskasin.
Hän säikähti, yritti nousta hätiköidysti ja meinasi kaatua. Hän olisi lähtenyt juosten, mutta pyysin jäämään. Silloin hän kertoi kaiken kuin olisi pyytänyt anteeksi jotakin, minkä oli vain kuvitellut tehneensä.
Eron jälkeen hän oli sanonut Joonakselle: muutu tai en puhu sinulle enää. Joonas syytti huonoksi äidiksi ja katosi vuosiksi. Kunnes eräänä yönä ilmestyi oven taakse kaksivuotiaan pojan kanssa. Lapsen äiti oli lähtenyt ja Joonas halusi päästä pälkähästä. Leena otti lapsen, Ilmarin, huostaansa heti.
Viikkoa myöhemmin Joonas hävisi uudestaan. Leena paiski töitä kahdessa paikassa, myi kaikki kalusteensa ja korunsa, jotta pystyi elättämään Ilmaria. Lopulta hän menetti asuntonsa.
Nykyään nukutaan autossa, hän kuiskasi. Parkkeeraan sen koulun viereen, että Ilmari pääsee aamulla tunneille.
Ei sanaakaan enää. Pyysin heitä molempia luokseni. Ilmari katsoi minua kuten lapsi, joka on oppinut olemaan aina varuillaan. Vein heidät suoraan kotiini ilman yhtään tekosyytä tai pientä vastaväitettä. Sinä iltana he nukkuivat puhtaissa lakanoissa, ja Ilmari rojahti sellaiseen uneen kuin olisi vihdoin saanut luvan levätä.
Pian selvisi, ettei Leena ollut virallisesti Ilmarin huoltaja. Kävimme yhdessä maistraatissa, jotta asia saatiin kuntoon ja Ilmari voi jäädä ainoan tuntemansa äidin luo, oli Joonas missä hyvänsä.
Viikot kuluivat. Ilmari kävi koulua, ja Leena alkoi palailla omaksi itsekseen, kokkaillen hellassa ja höpötellen. Eräänä iltana, kun hän tiskasi, Leena rupesi itkemään:
Ei sun pitäis auttaa meitä, ei sen jälkeen mitä Joonas sulle teki.
Leena, tämä ei liity Joonakseen. Sää olit aina mulle hyvä. On ilo auttaa, vastasin.
Hän kysyi itkien, missä meni pieleen poikansa kanssa ja toistaako historia itsensä Ilmarin kohdalla. En osannut vastata, joten lämmin halaus sai kelvata.
Kun huoltajuuspaperit olivat selvillä, katsoin Ilmarin piirroksia jääkaapin ovessa ja kengät eteisen lattialla. Menneisyys palasi kummittelemaan mutta hauskalla tavalla. En tiedä, voiko meitä kutsua perheeksi, mutta ainakin aika lähelle päästään. Ja nyt kaikki on hyvin.
