Isoäitini oli monin tavoin vaikea ihminen, ja välillä hyvin ilkeäkin.
Vanhempani erosivat todella aikaisin olin silloin vasta pieni, enkä muista isääni lainkaan. Muutimme äitini kanssa isoäitini luokse, kun olin viiden vanha, ja koko lapsuuteni vietin hänen hoidossaan.
Isoäiti oli vaativa. Kuuliaisuutta ja ahkeruutta edellytettiin joka päivä. En oikeastaan muista hänestä mitään hyvää.
Kun toiset saattavat haikailla lapsuutta, minä en edes halua muistella omiani. Ei ole mitään, mihin olisin voinut kiintyä. Äiti ei auttanut minua lainkaan. Eikä ollut minne paeta 90-luvun lama Suomessa. Haaveilin vain rahasta ja työstä, mutta niitä ei ollut. Piti tyytyä siihen mitä oli. Isoäitini yritti määrätä minulle ja äidilleni, että kaikki menisi juuri kuten hän haluaisi.
Niin elimme. Ulospäin esitimme, että kaikki oli hyvin.
Kun olin viidennellä luokalla, äitini henkilökohtainen elämä parani, ja eräs mies vei hänet mukanaan asumaan. Vuotta myöhemmin, hän otti myös minut mukaansa. Uusi isäpuoleni ei erityisesti pitänyt minusta, mutta ei kohdellut huonostikaan. Isoäidin kanssa oli aina riitaa, joten elämä isäpuolen luona tuntui melkein taivaalliselta.
Isoäiti ei hyväksynyt tätä muutosta, mutta äitini käytti uutta tilannetta hyödykseen saadakseen elää pois despoottisen naisvanhuksen lähistöltä. He eivät sen jälkeen enää pitäneet yhteyttä.
Soitan isoäidille silloin tällöin.
Soitan hänelle kerran kuussa siihen pitää valmistautua kunnolla etukäteen. Keskustelemme jostakin pienestä, yleensä aivan vailla merkitystä. Välttääkseen negatiivisuuden, keskityn hyviin uutisiin. Vaihdamme muutaman viestin ja yleisiä lauseita. Puolen vuoden välein, syntymäpäivinä ja nimipäivinä, käyn viemässä kukkia ja jotain herkkua, maksimissaan puoli tuntia. Siinä kaikki tällainen on meidän yhteydenpitomme.
Nyt elämäni menee hyvin minulla on rakastava mies, pieni lapsi ja läheinen perhe. Hiljattain päätimme mieheni kanssa ostaa asunnon lainalla toisesta kaupungista. Isoäiti täytti viime vuonna 80 vuotta.
Aiemmin hän oli hyvinkin pirteä ja hoiti kodin itse. Nyt asiat eivät enää suju; hän on vetäytynyt kotiinsa, eikä pääse ulos, eikä jaksa kokata. Useimmiten hän makaa, mutta pystyy vielä liikkumaan kotona. Hän sairastui hiljattain naapurit auttoivat kaikessa mahdollisessa. Isoäidin tilanne on sellainen, että hän tarvitsee hoivaa.
Isoäidillä on paljon etäisiä sukulaisia, jotka nyt soittelevat minulle jatkuvasti ja syyttelevät! He eivät saa yhteyttä äitiini hän asuu miehensä kanssa ulkomailla. Siksi he ajattelevat, että minun on pakko auttaa.
Mutta tiedän, mitä helvettiä se tulee olemaan. Kyllä, hän hoiti ja kasvatti minua, opetti. Ja jollain tavalla nyt olisi minun vuoroni maksaa takaisin. Mutta en halua! Hän ei rakastanut minua koko lapsuuteni ajan. Olen oppinut päästämään irti kaunastani hänen käytöstään kohtaan, mutta en pysty antamaan anteeksi! Silti, syyllisyyttä on ymmärrän, että minun pitäisi auttaa vanhusta.
Hyvä ratkaisu olisi hoitajan palkkaaminen, mutta siihen ei ole varaa. Minulla on lapsi ja asuntolaina, ja poikani on usein sairaana.
Mitä pitäisi tehdä?
Onko lapsenlapsen pakko hoitaa vanhaa isoäitiään, vai voiko hän kieltäytyä varsinkin jos ei edes odota perintöä? En halua mitään perintöä enkä sellaista isoäitiä enää… Ymmärsin taas, että arjen taakkaa kannetaan usein sydämessä, ja joskus oma hyvinvointi täytyy valita vaikka se tuntuisikin raskaalta.
