Viimeinen toive
En palaa enää kotiin… – huokailin raskaasti ja käännyin sängyssä kivusta irvistellen. – En näe enää koskaan Kyllikkiä. Halusin pyytää häntä omakseni, mutta en ehtinyt… Miksi tämä kaikki tapahtuu juuri minulle?
– Ei kannata huolehtia noin paljon, – hymyili hoitaja, kun hän huomasi, kuinka kalpealta näytinkään ambulanssissa. Kaikki järjestyy kyllä.
– Epäilen sitä… sain vaivoin sanottua.
Seuraavaksi makasin hiljaa, kauhu silmissä katsoen, kun leikkuun valmistelu alkoi.
* * *
Olen aina vihannut sairaaloiden hajua ja valkoisia seiniä.
Se taitaa olla perua lapsuuden neuvolakäynneiltäni siellä sattui ja kukaan ei oikein koskaan pyytänyt anteeksi niitä sielun traumojakaan.
“No mitäs siinä pillität, Juha-Matti?” hymyili hoitaja, kun nappasi näytteen sormestani. “Olethan jo iso poika, pian kouluun menossa, ja silti parkut kuin tyttö. Etkö häpeä?”
Katsoin häntä kyynelten läpi ja yritin rimpuilla pois, mutta pakeneminen ei onnistunut. Ei, minua ei hävettänyt. Minuun vain sattui, ja olin loukkaantunut.
Kotimatkalla marmatin koko ajan äidilleni, että en enää ikinä suostu menevän lääkäriin.
Niin, nimenomaan: enää ikinä. “Mieluummin kuolen kuin menen sinne toiste,” julistin kovaan ääneen.
– Eihän nyt noin pidä puhua, – koetti äiti rauhoitella. Lääkärit ovat sitä varten, että ihmiset saisivat elää mahdollisimman pitkään terveenä. He ovat hyviä ihmisiä, ei heitä tarvitse pelätä.
“Aivan varmasti… Olisipas tämä sormi edes vielä olemassa!” nyyhkytin ääneen ja katselin omaa haavoitettua sormeani.
Entä kun minut vietiin hammaslääkäriin, poistattamaan hammasta? Sitä huutoa tuskin naapuritkaan unohtavat ikkuna kiinni ja silti varmasti kuului.
Ei siis ihme, etten aikuisena pitänyt vaikka olisin saanut sairaaloista, lääkäreistä, vastuusta ja voittajista kauemmas.
Vältin niitä, niin paljon kuin pystyin.
Silti “onnellisen” sattuman kautta jouduin viimein sairaalaan kerran. Ummetuksen takia.
Kipu tuli niin voimakkaana, että Kyllikillä, joka oli ihmissuhteeni ja jonka kanssa olin sopinut ravintolaillasta, ei ollut muuta mahdollisuutta kuin soittaa ambulanssi.
– Tarpeetonta. Kyllä se kohta menee itsestään ohi… anelin hänelle.
– Oletko ihan tosissasi? Näen että kipu on kova. Voi olla umpilisäke. Itsellänikin oli semmoinen, oireet muuttuvat samanlaisiksi.
Näin päädyin Helsingin kaupunginsairaalaan, taas omasta tahdostani vastoin.
Voinette arvata, mitä kaikkea siitä seurasi…
Ajatus siitä, miten kirurgit pian puuhastelevat “sisuskaluissani”, sai minut hyvin apealle mielelle.
Kun näin käytävällä, miten kaksi hiljaista laitosmiestä veivät pois sänkyä, jonka päällä oli lakana peitettynä joku, jonka kärsimykset olivat ohi, tunsin kuin kaikki olisi jo ratkaistu.
Kaikki. En palaa kotiin… huokailin ja käännyin. Kyllikkiä en enää näe. Olin suunnitellut kosivani häntä. Myöhästyin. Miksi juuri minä?
– Älä nyt noin sure, – hymyili hoitaja puoliääneen. Hän huomasi, kuinka pelkäsin tiedostaen kaiken olevan käsissäni. Tämä on helppo leikkaus, ja ehdit ajoissa sairaalaan. Jos olisit tullut myöhemmin, tilanne voisi olla ollut eri.
Oikeassa hän oli. Leikkaus meni suunnitelmien mukaan ja mitään dramaattista ei tapahtunut. Edes kipuja ei oikeastaan ollut. Ensimmäistä kertaa vuosiin sairaalasta jäi jotain positiivista mieleen. Ihan yllättäen.
Nukutusaineet veivät minut hetkessä uneen. Herättyäni pahin oli jo ohi. Iltapäivällä minut siirrettiin tavalliseen osastohuoneeseen.
Nukuin sikeästi koko yön. Heräsin vain hetkittäin, kun tippa vaihdettiin, ja vaivuin heti takaisin.
Aamulla…
… aamu toi yllätyksen: huoneessa, johon minut oli sijoitettu, nuokkui tuntematon vanhempi mies.
“Vielä tätäkin alkaa kohta kertoilla koko elämänsä tarinaa…” ajattelin tyytymättömänä. En kaivannut juuri nyt seuraa tai saarnoja, kaipasin hiljaisuutta, omaa rauhaa.
En soittanut edes Kyllikille.
Lähetin vain lyhyen viestin, että kaikki hyvin, jotta hän ei huolestuisi, ja laitoin puhelimen tyynyn alle.
Olin masentunut siitä, miten pahaan paikkaan leikkaus osui. Olin asunut Kyllikin kanssa jo yli vuoden, ja viimein olin päättänyt tehdä hänelle kunnollisen kosinnan. Ravintolapöytä varattu, ohjelma mietitty, tarjoilija järjestetty tuomaan sormuksen jälkiruokana. Halusin tehdä kaiken huolella.
Vaan ei vain onnistunut. Kohtalolla oli omat suunnitelmansa makasin sairaalapedillä ventovieraan vanhuksen kanssa.
Yllätyksekseni mies pysyi omissa oloissaan. Hän tervehti vain lyhyesti, eikä puhunut mitään erityistä. Koko päivän hän mutisi itsekseen, kun soitti jollekin mutta kukaan ei vastannut. Puhelin lopulta sammui akkuun ja laturi oli kotona eikä kenelläkään muulla ollut niin vanhaa mallia.
Mies jäi tuijottamaan tummaa näyttöä, ja silmiä alkoi kirvellä kyynelistä. Jokin minussa suli. Oli noloa, miten olin suhtautunut häneen tylysti ensin.
Hetken empittyäni kömmin varovasti vuoteeni reunalle eihän voinut puhua vain makuultaan ja kysyin, miksi hän oli niin alakuloinen.
– En saa yhteyttä poikaani, – hän huokasi raskaasti.
– Eikö hän tiedä, että olet sairaalassa?! ihmettelin.
– Tietää kyllä, hoitaja kertoi hänelle heti kun minut kiidätettiin tänne. Mutta välit väljenevät… on ollut riitaa puolisen vuotta. Poika olisi laittanut minut vanhainkotiin, jotta saisi taloni myytyä, mutta minä en halunnut en kodin vaan koirani takia.
Pappa kertoi, kuinka oli joutunut sairaalaan sydänkohtauksen vuoksi. Lääkärit saivat minut jaloilleni, mutta sanoivat, että leikkaus on silti tehtävä.
– Huomiselle kai… En tiedä ehdinkö leikkaussaliin asti, – mies hymyili sävyisästi.
– Höpsis! yritin tsempata. Lääkärit ovat täällä elämää varten. Näetkö minulta leikattiin umpisuoli eilen ja tässä sitä vielä ollaan!
Vanhempi mies hymähti, mahtamatta todeta sydämen ja umpilisäkkeen suurta eroa.
– Koirani jäi kadulle yksin. Halusin pyytää poikaa katsomaan Pörrin perään, jos minulle käy huonosti. Tai vaikka etsiä uuden koti hänelle. Naapureilla on omat lemmikit, eivätkä he sitä ota. Ja en usko heidän vaivautuvan etsimään uutta isäntää. Poikani saisi ainakin tehdä viimeisen toiveeni. Ei ilmaiseksi toki kyllä urakka on oma kotini jää hänelle kuitenkin.
Hän jatkoi: – Löysin Pörrin syntymäpäivänäni puolisen vuotta sitten. Poika ei onnitellut, muita sukulaisia ei ollut. Vaimoni rauha hänen sielulleen kuoli viitisen vuotta sitten. Hassua kyllä, juuri ennen syntymäpäivääni hän ilmestyi uniini koiran kanssa. Tuli, hymyili ja heilutti kättä. Koira veti hihnasta minua kohti. Samana päivänä, kun kävin kaupassa, törmäsin ulkona pieneen koiraan. Satoi tihkua ja oli kylmä. Koira oli sidottu kaiteeseen, eikä kukaan tuntunut tietävän omistajaa. Odotin monta tuntia mutta kukaan ei tullut. Illan hämärtyessä tajusin, että se oli jätetty siihen.
– Ja otit sen mukaasi?
– Tottahan toki. Kuulostaa ehkä hullulta, mutta minusta tuntui, että vaimo oli lähettänyt lahjan minulle, – pappa hymyili. Näkihän hän, että olin jäänyt aivan yksin poikakaan ei puhu niinpä hän lähetti uuden ystävän.
Nyökkäsin myötätuntoisesti, vaikka en varsinaisesti uskonut tuollaisiin, mutta halusin tukea häntä.
– Löysimme Pörrin kanssa heti yhteisen sävelen, – hän jatkoi. – Yritin kyllä etsiä vanhaa omistajaa, laitoin ilmoituksia, mutta kukaan ei kaivannut. Olen kiitollinen, että sain pitää. Pörri on minulle enemmän kuin koira, enemmän kuin ystävä. Hän on antanut elämälleni merkityksen.
Illalla mietin pitkään kadulla makaavaa koiraa ja poikaa, joka ei vastannut isänsä puheluihin.
Miten joku saattoi olla niin kovasydäminen, että jätti oman isänsä yksin sairaalaan…
Näin yöllä unta sekarotuisesta koirasta aivan Pörrin näköisestä joka harhaili kadulla otsa surullisena, etsien jotakuta. Uni oli levoton kuljin jatkuvasti koiran kannoilla, en tiennyt miksi, vain että minun täytyi.
Aamuyöstä heräsin siihen, että vanhus hengitti raskaasti, haukkoi ilmaa, piteli sydäntään.
– Soitanko lääkärille? huusin, pompaten nopeasti hänen viereensä.
– Ei vielä Soita, soita pojalleni, Sami hän on. Numeron löydät siitä pöydältä. Haluaisin hyvästellä hänet. Jos ei ehdi, niin pyydä ainakin Pörriä hoitamaan etten jätä häntä heitteille…
Otin lapun, numerot olivat tärisevällä käsialalla. Soitin hänelle.
– Haloo, Sami? Täällä on isäsi sairaalakaveri… – olin sanomassa hänen koko nimeään mutta tajusin, ettemme olleet esittäytyneet edes toisillemme koko pitkänä päivänä!
– Olen Matti, Matti vain…, – mies sai puristettua.
– …Matti siis…, – jatkoin. Hänellä on huono olo. Hän pyytää, että jos vain ehdit, tulet käymään. Jos et ehdi, niin sovi edes Pörrin koti.
– Kuolenko hän? Missä sairaalassa hän on – Töölössä vai? En muista enää.
– Töölön sairaala, kolmas kerros, huone 314, – vastasin. Annoin vielä osoitteen ja ryntäsin etsimään sairaanhoitajaa. Onneksi löysin hänet nopeasti yövuorossa olevan.
Palasin takaisin huoneeseen.
– Kuinka voit, Matti? puristin hänen kättään. Hoitaja hakee nyt lääkärin. Pidä vielä kiinni poika lupasi tulla. Kuuletko? Älä vielä sulje silmiäsi.
Matti hymyili viimeisen kerran ja puristi kättäni.
Hänen sydämensä pysähtyi ennen kuin lääkäri ehti paikalle.
Lääkäri tarkisti pulssin, katsoi silmiin, totesi asiansa ja poistui. Hetken päästä saapuivat ne samat laitosmiehet, jotka olin nähnyt tullessani leikkaukseen.
* * *
– Isäsi kuoli käytännössä käsivarsilleni, – sanoin Samille, kun hän tuli seuraavana päivänä.
– No, hyvä että niin kävi, – vastasi Sami tylysti, kasvoilla ilmeetön maski. Pääsi helpolla. Olisin varmaan joutunut hoitamaankin, jos makaisi kotona vanhana. Kenellä olisi aikaa? On perhe ja työt. Hyvä näin.
– Matti pyysi hartaasti että pitäisit huolta koirasta, Pörristä, – sanoin.
– Koirastako? Niin, jätkä poimi jonkun piskin. Kuka sitä haluaa? Olin järjestänyt hänelle vanhainkodin, mutta ei halunnut. Olisi päässyt helpommalla olisi ollut hoito ja seuraa. Mutta piti saada se pirun koira pitää.
– Tämä oli isäsi viimeinen toive. Tekisitkö edes sen? Kotikin jää sinulle.
Sami katsoi minua nopeasti, muttei sanonut mitään. Otti hiljaa isänsä loputavarat vanhan nallekännykän ja lappusen ja käveli ovelle, paiskasi oven mennessään kiinni.
Jäin vuoteelle lepäämään ja mietin pitkään Mattia. Suretti, että niinkin mukava ihminen kuoli yksin. Olisi voinut elää paljon pidempään… Mutta kohtalo päätti toisin.
Oudolla tavalla myös koira jäi taas yksin maailmaan.
Tuskin Sami pitää Mattin toivetta. Talo menee myyntiin ja Pörri… jää huoletta kadulle. Meneeköhän edes naapurit ruokkimaan häntä?
Tuon yön näin unta Matista, joka harhaili Helsingin kaduilla huudellen Pörriä mutta koiraa ei näkynyt missään. Mies itki ja minä yllättäen itkin myös mukana.
En muistanut, milloin olin viimeksi antanut kyynelten tulla.
Siitä lähtien olin ollut päättää, etten itke enää “kuin tyttö”.
Nämä unet jatkuivat kotonakin. Heräsin aamuisin pohtivana, eikä Kyllikki ollut huomaamatta murhettani.
– Onko kaikki hyvin, Juha-Matti?
– Joo, mietin vain yhtä juttua.
– Mitä, jos saan kysyä?
– Minulla oli huonekaverina mies, vanhus. Hän joutui sydänkohtauksen takia osastolle, mutta ei ehditty pelastaa. Hänellä oli koira, joka jäi yksin.
– Onko sukulaisia? Kuka huolehtii?
– Vain poika. He eivät juuri enää puhu. Matti soitteli sairaalasta, mutta tämä ei koskaan vastannut. Kun Sami tuli, isää ei enää ollut. Sanoin hänelle koirasta, mutta ei oikein kiinnostanut. Talo kyllä. Hän soitti heti välittäjälle, kyseli kuinka nopeasti saa sen myytyä. Se jäi vaivaamaan, että koira taitaa jäädä oman onnensa nojaan. En edes tiedä, miltä se näyttää, mutta tuli niin sääli.
– Mennään nyt katsomaan! ehdotti Kyllikki. Jos se on yhä pihalla, otetaan meille.
– Oletko tosissasi? Et ole koiraa vastaan?
– En tietenkään. Sehän olisi ihanaa meille tulisi lemmikki. Voitaisiin ulkoilla yhdessä.
– Niinpä, – hymähdin ja suukotin Kyllikkiä. Mutta mistä edes tiedämme Matin osoitteen?
– Sairaala varmasti tietää, – Kyllikki virnisti. Anna se minun huolekseni. Ja haetaan kaupasta matkan varrelta Fazerin suklaalevy ja hyvä kahvipurkki.
Ja toden totta: hyvä presidenttikahvi ja maitosuklaa teoreettisesti avasivat ovia. Sairaalan toimistossa tyly virkailija sulatti heti vielä kun kerroimme Pörrin tarinan kaivoi lapun ja antoi meille Matin kotiosoitteen.
Parin kymmenen minuutin ajon jälkeen oltiin perillä sivukadulla, vanhan omakotitalon edessä.
Kuljimme pitkin lauta-aitaa, katselimme pihaan, mutta koiraa ei näkynyt.
Naapuri tuli portilta vastaan.
– Etsittekö jotakuta?
– Tiedämme, että talo on tyhjä. Olin Matin kanssa samassa huoneessa, kun hän kuoli.
– Voi sentään… Niin hyvä ihminen. Harvoin enää näkee tuollaisia lempeitä ihmisiä. Poika ei kuulemma edes järjestänyt kunnon hautajaisia. Nyt remontoi, jotta saisi talon kalliimmalla myytyä.
– Niin arvelinkin, – sanoin. Näittekö hänen koiraansa? Matti oli siitä niin huolissaan.
– Pörriäkö? Kyllä näin. Se makasi portinpielessä, ei liikkunut mihinkään, odotti isäntäänsä. Yöt ulvoi, päivät makasi. Sami huusi hermot kireällä, lopulta vei koiran autoon ja lähti. Ei ole näkynyt kotoa päin sittemmin.
– Tietääkö minne hän sen vei? Miltä koira näyttää?
– Sellainen pieni, punainen pötkylä, vähän kuin minikokoinen pystykorva. Ootas, näkyykö kuvaa… hän etsi kännykästä ja näytti meille. Tällainen.
– Sehän on corgi! Kyllikki ilahtui. Komea koira! Sami ei sanonut, minne sen vei?
– Hän sanoi etsivänsä uuden kodin, mutta en usko hetkeäkään. Eihän hän koskaan välittänyt eläimistä…
Kiitimme naista ja lähdimme.
Takapenkkitunnelma oli surullinen. Mietimme koko kotimatkan, kuinka olisi pitänyt toimia aiemmin. Nyt koira oli missä lienee.
Jospa Sami sentään piti lupauksensa? Ellei ehkä heitti tien laitaan.
Kävimme vielä etsimässä useita lähikatuja, kyselimme ohikulkijoilta, mutta tuloksetta. Lopulta soitin Samille vielä kerran turhaan: numero oli blokattu.
– Toivotaan, että Pörrilla on kaikki hyvin, – sanoi Kyllikki lempeästi, kun istahdimme autoon. Ymmärsin hänen ajattelevan positiivisesti, mutta tiesin, että meidän pitäisi jatkaa etsintöjä.
Kohtalo puuttui peliin: kun liikenne jumiutui, Kyllikki kääntyi pikkubaanalle. Jatkettiin muutama kilometri ja yhtäkkiä Kyllikki osoitti penkalle.
– Katso, tuolla on koira! Ei kai se ole Pörri?
– Näyttäisi siltä käydään katsomassa.
Pysäytimme auton ja lähestyimme varovasti.
– Pörri! huusin kokeeksi.
Pieni, punainen koira käänsi päänsä. Heti näin, että se oli juuri hän.
– Tule vaan, älä pelkää, Pörri. Tunsin hyvin Mattin. Hän pyysi minua pitämään huolta sinusta, – puhuin matalasti ja polvistuin.
Aluksi Pörri epäröi. Sitten se haisteli kättäni tarkasti ja tunnisti hajun. Niissä käsissä oli yhä ripaus Matin tuoksua. Se heilutti varovasti häntäänsä ja painoi päänsä käteni alle.
Kyllikin silmäkulmassa kimalsi kyynel samoin omani.
Niin me ajoimme kolmestaan kotiin, uuteen arkeen. Olimme onnellisia, ettemme antaneet periksi.
Pörri puolestaan näytti käsittävän, että näille ihmisille hän oli todella tärkeä paikassa, jota voisi kutsua kotiin. Ei enää hylätty kadulla.
* * *
– Sellainen “rakkaudellinen poika” vie ja hylkää, – sanoin kotiin päästyämme. Tekisi mieli mennä vielä kertomaan suorat sanat.
– Ei kannata, – Kyllikki totesi hiljaa. Me löydettiin Pörri. Ja Sergeitä elämä opettaa kyllä joku päivä hän huomaa olevansa vanha ja yksin.
– Ehkä olet oikeassa… katsoin, kuinka Pörri nukkui sohvalla, ja hymyilin. Ymmärsin, että joskus tärkein ei ole grandioottinen hetki vaan hyvä teko oikeaan aikaan.
Illalla kaivoin kaapista sormusrasian ja polvistuin Kyllikin eteen. Kosin rakastani, niin kuin olin halunnut jo pitkään.
Ehkä ei ravintolassa, ei orkesterin kera, mutta tässä hetkessä tavallisena, mutta juuri siksi kaikkein tärkeimpänä.
Kyllikki vastasi myöntävästi saman tien.
Tällaista on elämä.
