Viimeinen tanssi
Seisoin osaston ovenpielessä, enkä saanut itseäni astumaan sisään. Hartiat kohosivat vaistomaisesti korviin vanha tapa, josta en ollut päässyt eroon kolmeenkymmeneen neljään vuoteen. Potilaskertomuksessa luki: Väisänen Arvo Kalevinpoika, kahdeksankymmentäyksi vuotta, iskeemisen aivoinfarktin jälkitila, alaraajahalvaus.
Vielä yksi sukunimi. Vielä yksi pyörätuolissa istuva potilas. Kolme vuotta olin ollut töissä hoivakoti Mäntyharjun Rannassa, ja jokainen maanantai alkoi samalla tavalla uusi huone, uusi kortti, hanskat käteen, tasainen ääni. Olin opetellut olemaan kiintymättä. Ensimmäinen potilaani oli ollut Aili Salmelainen, seitsemänkymmentäkaksi vuotta, lonkkamurtuma. Hän kuoli keuhkokuumeeseen kolmen kuukauden kuluttua. En nukkunut kahteen yöhön silloin. Sitten tajusin: jos jatkan näin, en kestä vuotta. Lopetin kasvojen muistamisen.
Mutta tässä huoneessa oli jotain odottamatonta.
Seinällä, suoraan sängyn vastapäätä, roikkui valokuva tummassa puukehyksessä. Nuori mies mustassa frakissa, käsi ojennettuna, vartalo kääntyneenä. Vieressä nainen leveähameisessa mekossa, nojautuneena taaksepäin näytti kuin hän olisi juuri kaatumassa, mutta miehen käsi piti häntä vakaasti. Lattia kiilsi heidän allaan.
Katsoin pyörätuolissa istuvaan mieheen. Hän katsoi minua suoraan silmiin, ei käsiini eikä nimikylttiini vaan silmiin.
Sanni Lehtosaari? hän kysyi. Ääni oli matala, karhea, jokainen sana sanottiin rauhallisesti, kuin painottaen.
Kyllä. Olen uusi fysioterapeuttinne, vastasin.
Uusi, hän toisti ja kohotti hieman oikeaa kättään. Pitkät sormet, turvonneet nivelet, piirsivät ilmaan pehmeän kaaren. Istu, Sanni. Minulle kerrottiin, että olet tiukka työntekijä. Se on hyvä.
Laskin laukkuni lattialle ja istuin tummanruskealle tuolille yöpöydän viereen. Yöpöydällä oli esine, jonka olin nähnyt vain elokuvissa vanha puinen kotelo, messinkinen heiluri, numerotaulu.
Onko tuo metronomi? kysyin.
Wittner, vuodelta 1962, Arvo sanoi. Saksalainen. Sain sen opettajaltani, kun voitin ensimmäisen alueellisen tanssikilpailun.
Hän ei selittänyt, minkä kilpailun. Kuvasta näki kaiken tarpeellisen.
Avasin potilaskertomuksen ja aloitin rutiinitutkimuksen. Käsivarret liikkuvuus tallella, liikeradat rajoittuneet. Sormet motorisesti tyydyttävät. Alaraajoissa ei liikettä, ei minkäänlaista. Halvaus oli vienyt hänen jalkansa vuotta aiemmin. Nopeasti ja lopullisesti.
Keskitymme käsivarsiin ja hartiaseutuun, sanoin. Kolme kertaa viikossa, maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin.
Entä tanssi? hän kysyi yhtä luonnollisesti kuin olisi tarkoittanut kupillista kahvia.
Katsoin ylös.
Mitä?
Ei vielä, hän pudisti päätään. Katsotaan ensin, mihin pystytte fysioterapeuttina. Sitten puhutaan muusta.
Hän hymyili vain huulillaan, hampaattomasti. Mutta silmissä tapahtui jotain, mitä en ollut potilaissani kolmeen vuoteen nähnyt. Ei toivoa, ei anelua. Tarkoituksenmukaisuutta.
Palatessani hoitajien huoneeseen pysähdyin työlistan ääreen. Kirjoitin: “Väisänen A.K. ma, ke, pe klo 10:00.” Huomasin, että muistin sukunimen heti. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen.
***
Viikon päästä tiesin hänestä jo riittävästi.
Arvo Kalevinpoika Väisänen. Suomalaisen kilpatanssin SM-voittaja vuodelta 1970. Hän oli silloin 25 juuri se hetki valokuvassa. Hän kilpaili vuoteen 1995 asti, kunnes polvi pettivät. Sen jälkeen hän opetti. Jäi eläkkeelle. Vaimo kuoli. Tytär muutti Australiaan. Sitten tuli hoivakoti.
Kahden vuoden ajan Arvo oli asunut täällä. Ensimmäisen vuoden hän vielä käveli. Toisen vuoden hän ei enää kävellyt.
Tytär soitti kerran kuussa. Arvo vastasi, puhui tyynesti. Sitten laski luurin ja katsoi ikkunasta ulos parikymmentä minuuttia. Tämän minulle kertoi hoitaja Pirkko Koskela, neljäkymmentä vuotta talossa. Hän tiesi jokaisesta kaiken nimet, tarinat, tavat.
Väisänen ei ole kuten muut, Pirkko sanoi. Ei valita, ei ruikuta, ei pyydä ylimääräistä. Mutta ei ole myöskään luopunut. Siinä on ero. Toiset alistuvat, hän odottaa.
En kysynyt, mitä hän odottaa.
Tunnilla hän teki liikkeet pilkulleen. Ei koskaan pyytänyt taukoa. Ei valittanut. Ja kun hieroin hänen kämmeniään, hänen sormensa liikkuivat itsestään ei holtittomasti, vaan tahdikkaasti, ympyrää, kaarta, alas ja ylös. Kuin ne olisivat muistaneet jotakin, mitä keho ei enää muistanut.
Keskiviikkona laitoin taustalle puhelimesta musiikkia, jotta sain rauhassa täyttää korttia. Valssi soi. Jotain Sibeliuksen vanhoista.
Arvo jähmettyi, ja hänen oikea kätensä kohosi.
Ei nykimällä, ei vastentahtoisesti vaan pehmeästi, kuin siipi. Sormet avautuivat, kämmen kääntyi eteenpäin. Hän lähti johdattamaan näkymätöntä tanssipartneriaan, pelkillä käsillään. Istui tuolissa, alavartalo liikkumatta.
Lopetin kirjoittamisen.
Se oli kaunista. Oikeasti. Ei “sympaattista hänen iässään”, ei “liikuttavaa potilaalle” vaan yksinkertaisesti kaunista. Hänen kätensä tiesivät mitä tehdä. Viisikymmentäkuusi vuotta ne olivat kuljettaneet naisia parketilla, ja nyt, männikön ikkunassa, ne yhä johtivat.
Musiikki loppui. Käsi laski.
Sinä et ole koskaan tanssinut, hän sanoi. Ei kysymys toteamus.
En, vastasin. Ei ole ollut tilaisuutta.
Ei ole ollut tilaisuutta, Arvo toisti. Vai ei ole ollut ketään, joka opettaisi?
En vastannut. Hän ei jäänyt odottamaan. Kertoi itse.
Olin neljätoista, kun äiti vei minut työväentalolle tanssiharjoituksiin. En olisi halunnut. Poikien kanssa pelasimme jalkapalloa, ja itse jouduin saliin, peilien ja parketin ääreen. Kolmesti karkasin. Neljännellä opettaja sanoi, että “sinä olet sitkeä siitä voi tulla jotakin”. Jäin, vain siksi, että olin jäärä.
Hän vaikeni, sormet tekivät pienen kaaren tuttu ele.
Myöhemmin rakastin tanssia, mutta alussa se oli pelkkää itsepäisyyttä.
Valsseissa tärkeimmät ovat ensisekunnit. Miehen käsi liikkuu lapaluulle ja tiedät heti, osaako hän oikeasti. Jos tietää, keho rentoutuu. Jos ei, keho vastustaa. Olet koko elämäsi vastustanut, Sanni. Näen sen hartioista.
Hartiani. Aina vähän koholla, vähän eteenpäin. Lapsesta asti. Isä joi, äiti lähti kun olin kuusi. Opin odottamaan iskua. Ei fyysistä, mutta jotakin. Hartiat nousivat kuin itsestään.
Olen fysioterapeutti, sanoin. En tanssipari.
Nyt vielä, hän totesi.
Seuraavalla tunnilla perjantaina työskentelin hänen hartioittensa kanssa pyörityksiä, loitonnuksia, voimaharjoituksia. Hän teki kaiken hiljaa. Lopuksi hän kysyi:
Sanni, asutko yksin?
En vastannut. Tein liikkeitä. Hän ymmärsi.
Minäkin. Mutta muistan, millaista oli, kun ei ollut. Se auttaa. Sinulla ei taida olla paljon muisteltavaa?
Pysäytin liikkeen. Katsoin häntä.
Arvo, emme ole täällä elämänhistorialla.
Tietenkin. Olemme hartioita varten.
Mutta hän pyysi kuitenkin.
Suoraan. Ilman kiemurtelua.
Tanssi kanssani, Sanni. Kerran vain. Minä johdan käsilläni. Sinun jalat ovat meidän jalat.
Laskin pyyhkeen sängynreunalle.
Arvo, ei onnistu.
Miksei?
En osaa tanssia. En yhtään. Ei ole koskaan ollut aikaa ei harrastuksia, ei kerhoja, ei koulutansseja. Minulla ei ollut mahdollisuutta.
Hän nyökkäsi.
Tiedän. Siksi pyydänkin.
Ja kaiken lisäksi tämä olisi sääntöjen rikkomista. En voi nostaa, rasittaa, ottaa riskejä.
Sinun ei tarvitse nostaa minua. Istun vain. Sinä seisot vieressä. Otan kädestäsi ja näytän, minne astua. Kolme minuuttia.
Ei, sanoin. Anteeksi.
Hän ei painostanut. Ei loukkaantunut. Katsoi vain seinällä olevaa valokuvaa ja sanoi:
Mieti. Odotan.
***
Maanantaina tulin aikaisemmin kuin yleensä. Ennen Arvon aikaa join teetä muovimukista henkilökunnan huoneessa. Pirkko, vanhin hoitajista, käveli hakemaan raporttia.
Hän käveli omalla tavallaan. Jalat hieman ulospäin, askel leveä neljäkymmentä vuotta käytävillä muuttaa askeleen. Meillä ei ollut ystävyyttä, mutta oli kunnioitus. Hän arvosti, etten ollut koskaan myöhässä, minä taas hänen rehellisyyttään.
Käytkö Väisäsen kanssa läpi harjoituksia? hän kysyi raporttia selaillen.
Kyllä. Maaliskuusta lähtien.
Onko hän pyytänyt jotain erityistä?
Laitoin mukin pöydälle.
Tanssia.
Pirkko sulki raportin ja katsoi minua.
Hänellä ei ole pitkään, Sanni. Kuukausi, ehkä kaksi. Sydän väsyi. Lääkäri totesi sen torstaina.
Kursistin mukiani, muovi rapsahti.
Tietääkö hän?
Hän tiesi ennen lääkäriä. Tällaiset ihmiset aistivat sen. Hän ei pyydä lääkettä, hän pyytää tanssia. Ymmärrätkö eron?
Ymmärsin. Ja siitä tuli vain entistä raskaampaa.
En osaa, Pirkko. En pysty. Pilaan kaiken.
Hän istui pöydän toiselle puolelle.
Olen ollut täällä pidempään kuin sinä olet ollut hengissä, Sanni. Olen nähnyt kaikenlaista. Ihmiset pyytävät ennen lähtöään monenlaista pappia, puhelua lapselle, avointa ikkunaa mäntymetsään. Väisänen pyytää tanssia. Hän pyytää sinua muistamaan. Ei itseään varten, vaan sinua varten.
En käsittänyt. Sillä hetkellä en.
Hän on kilpatanssija. Viisikymmentä vuotta opetellut naisia, jotka eivät osanneet mitään. Sinun tarvitsee vain olla estämättä.
Hän otti raportin ja meni menojaan. Jäin tuijottamaan rutistunutta mukia kädessäni. Kämmen oli kuiva ja punainen desinfioinnista, työstä, elämästä.
Arvo oli sanonut: “Mieti. Odotan.” Mutta ehkä hänellä ei ollut enää paljon aikaa odottaa.
Illalla astuin Arvon huoneeseen. En työajan puitteissa. Omat vaatteet farkut, neule, lenkkarit, ei hanskoja.
Hän istui ikkunan ääressä. Mäntyjen latvat ikkunan takana olivat jo tummuneet. Metronomi oli yöpöydällä, seinällä kuva.
Arvo.
Hän käänsi päänsä.
Haluan opetella, sanoin. Tarvitsen vain aikaa. Viikko. Lupaatko, ettet pety, jos en onnistu?
Pety, hän sanoi rauhallisesti. Mutta en sano sitä ääneen. Käykö näin?
Hän ojensi kätensä oikean, pitkäsormisen käsi jäi ilmaan välillemme. Ei kättelyyn, vaan kämmen auki ylöspäin kuin kutsuna, kuin sopimuksena.
Kosketin hänen kämmentään sormenpäillä. Sekunnin ajan. Se riitti.
En hymyillyt. Mutta hartiat laskeutuivat.
Käy.
Hän siirtyi yöpöydän viereen. Otti metronomin. Veti jousen. Messinkinen heiluri nytkähti.
Tik. Tik. Tik.
Yksi-kaksi-kolme. Yksi-kaksi-kolme. Laske minun kanssani.
Laskin. Seisoin huoneen keskellä, lenkkareissa, ilman musiikkia. Vain numerot ja tikitys.
Selkä suoraksi, hän sanoi. Leuka ylös.
Oikaisin itseni, leuka nousi.
Näin. Muista: valssi alkaa selkärangasta, ei jaloista. Jos selkä on oikea, jalat löytävät tiensä.
Hän ojensi oikean kätensä, kämmen ylös.
Laita vasen kätesi minun kädelleni. Kevyesti. Älä purista, älä pidä kiinni. Anna vain olla.
Laitoin käteni hänen päälleen. Hänen kämmenensä oli lämmin. Sormet nivelineen kiertyivät kevyesti käteni ympärille. Tunsin, miten hänen kätensä alkoi liikkua. Oikealle.
Astu oikealla jalalla oikealle. Lyhyt askel, puoli jalkaa.
Astuin.
Vasemman viet viereen.
Vein.
Askel taaksepäin vasemmalla.
Astuin. Kömpelösti, liian pitkästi.
Lyhyempi. Valssi ei ole marssi. Askeleet ovat pieniä, liuut vain.
Aloitimme uudestaan. Tik. Tik. Tik. Hänen kätensä johti. Ei vetänyt, ei työntänyt. Ohjasi. Hieman oikealle askel oikealle. Hieman taakse askel taakse. Pieni kaari pyörähdys.
Astuin jalkojeni päälle, sotkin askelissa. Laskin ääneen mutta silti sekaannuin.
Hän ei ärsyyntynyt.
Ajattelet jaloilla, hän sanoi kymmenen minuutin kuluttua. Älä ajattele. Luota käteen. Käteni tietää, mihin menet. Anna sen päättää.
Anna viedä.
En ollut koskaan antanut ohjata itseäni. Kolmekymmentäneljä vuotta olin elänyt niin, etten tarvinnut kenenkään johdatusta. Työ, vuokrakaksio Alppilassa, neljäkymmentä minuuttia junalla. Ei valokuvia, ei jääkaappimagneetteja. Ei ketään, joka voisi pettää. Ei ketään, joka voisi johtaa.
Mutta hänen kätensä odotti. Lämmin. Pitkäsorminen. Yli puolen vuosisadan parketin muisto kynsien alla.
Suljin silmät. Lak-kasin laskemasta.
Askel. Vielä askel. Pyörähdys. Hänen sormensa puristuivat hiukan pysähdys. Kevyt vääntö vasempaan suunta vaihtui. En ajatellut. En sanonut itselleni oikea jalka, vasen jalka. Menin vain käden mukana.
Juuri näin, hän sanoi hiljaa. Juuri näin.
Avasin silmät. Olimme kiertäneet koko ympyrän. Olin samassa paikassa kuin alussa.
Tähän riittää, Arvo sanoi ja irrotti käteni. Huomenna jatketaan. Ja taas seuraavana päivänä. Viikon päästä olet valmis.
Nyökkäsin. Kurkkua kuristi, pelkäsin että ääni pettäisi.
Kiitos, sain sanottua.
Kiitos minulle, hän vastasi. Jaloista.
***
Harjoittelimme joka ilta. Tulen aina työvuoron jälkeen, vaihdan vaatteet ja menen hänen luokseen. Hän odotti ikkunan vieressä. Metronomi yöpöydällä. Messinkinen heiluri liikahti jo kun tulin hän viritti sen valmiiksi.
Tiistaina hän opetti laskemaan kolmosina.
Yksi vahva isku. Kaksikolme heikompia. Yksi, silloin astutaan. Kaksikolme, tuodaan toista jalkaa perään. Ei päinvastoin.
Keskiviikkona käännökset. Menin sekaisin kolmannella ja melkein törmäsin yöpöytään. Arvo naurahti ensimmäistä kertaa. Karhea pikku nauru.
Yöpöytä on huono tanssipari, hän sanoi ei johda ketään.
Selitti:
Valssin käännös ei lähde päästä, vaan vartalosta. Pää jää, keho menee. Pää saavuttaa perässä. Kuten elämässä. Päätös jo tehty, ajatukset seuraavat myöhemmin.
Torstaina laitoin oikeaa musiikkia. Soitin Sibeliuksen Valse Tristen. Hän sulki silmät ja nosti molemmat kätensä, kuin syleilisi näkymätöntä partneria. Sitten johti. Seisoin muutaman askeleen päässä ja seurasin.
Hänen kasvonsa muuttuivat: silottuivat, vuodet katosivat. Ei kaikki kahdeksankymmentäyksi, mutta raskaimmat päällimmäiset. Hän oli taas parketilla. Sillä kuvassa, nuori mies frakissa, johdattamassa naista, joka luotti täysin hänen käteensä.
Musiikki loppui. Arvo avasi silmät, laski kädet.
Seurasit vain, hän sanoi. Ei moitetta, vain toteamus.
Kyllä. Hetken mietin. Sinä tanssit kauniisti.
En tanssi, vaan muistelen. Ne ovat kaksi eri asiaa. Tanssi vaatii kaksi, muistelu vain yhden. Muistoilla on arvonsa, mutta oikea tanssi on vain yhdessä.
Hän vaikeni.
Lauantaina tanssimme oikeasti. Ei täällä, vaan aulassa. Siellä, missä on vanha parketti.
Hoivakodin aula. Suuret ikkunat, tuolit seinustalla. Siellä välillä järjestettiin konsertteja. Parketti oli tumma ja kulunut, mutta silti oikeaa puuta.
Siellä voi olla muitakin, sanoin.
Annat heidän katsoa.
Puraisin huulta.
Oletko varma, että olen valmis?
En, hän myönsi rehellisesti. Mutta jalkasi ovat. Pää tulee aina jälkeen. Sen kanssa pitää elää.
Perjantain treeni oli aikataulun mukaan. Tavallinen fysioterapia: sormiharjoituksia, venytyksiä, vastuksia. Hän teki kaiken. Näin kuitenkin, että oikea käsi toimi jo heikommin kuin viikko sitten. Sormet eivät auenneet kokonaan. Pikkusormi jäi kämmenen alle.
En sanonut mitään.
Ei hänkään.
Tunnin jälkeen hän pyysi:
Selkä suoraksi, leuka ylös. Näytä.
Oikaisin. Nostin leuan. Kädet sivuilla.
Katsoi pitkään. Nyökkäsi.
Huomenna, kello viisi. Aula.
Lähdin hänen huoneestaan. Pirkko seisoi käytävällä. Ei kysynyt mitään. Tiesin hänen tietävän.
Huomenna? hän kysyi.
Huomenna.
Pirkko kääntyi ja käveli pois, jalat ulospäin, leveä askel. Ovelle pysähtyi, selin minuun.
Käyn pesemässä parketin. Ei liukastu.
Sitten lähti.
Yöllä en saanut unta. Makasin vuokrayksiössäni Alppilassa ja tuijotin kattoa. Kämppä oli tyhjä ei tavaroita, ei elämää, vain vaatteita ja työpaperit. Kolme vuotta olin asunut siellä, eikä mikään nurkka ollut muuttunut minuksi. Yksikään hylly ei muistanut kättäni. Elin niin, että voisin lähteä koska vain jälkiä jättämättä. Katoaa kuin sade katuun.
Arvo asui toisin. Hän jätti jälkiä. Kaikkeen, mitä opetti: naisille, jotka tanssivat ensi kerran, oppilailleen, sille valokuvalle, jossa nuori mies ohjaa naista parketilla. Hänen kätensä muistivat, ja muistuttivat.
Käännyin kyljelle. Kämmenet tyynyllä. Lyhyet kynnet, huoltamattomat kädet. Työkädet venyttämiseen, kannatteluun, ojentamiseen. Mutta ei johdattamiseen. Ei sellaiseen otteeseen, missä toinen voi nojata eikä kaadu.
Huomenna minun jalkani olisivat hänen jalkansa, ja hänen kätensä veisivät minut paikkaan, johon en yksin kykenisi.
Muistin mitä Pirkko oli sanonut. “Hän pyytää sinua muistamaan.” Nyt ymmärsin. Hän ei halunnut tanssia viimeistä kertaa. Hän tahtoi, että minä tanssisin ensimmäistä kertaa.
Se oikeasti pelotti.
***
Lauantai. Kello viisi. Aula.
Tulin jo yhdeltä, en kyennyt istumaan työhuoneessa. Työpäivä venyi potilaat, harjoitukset, rutiinit mutta sisällä minussa tikitti metronomi. Yksikaksikolme.
Varttia vaille viisi vaihdoin vaatteet. Hame ainoa, jonka omistin, tummansininen, hieman polven alapuolelle. Olin ostanut sen kahden vuoden takaisiin häihin, en ollut käyttänyt sen jälkeen. Matalat kengät. Sidoin hiukset pois tieltä.
Aula oli tyhjä. Pirkko oli järjestänyt niin lopetti kierrokset aiemmin ja vei potilaat ruokasaliin. Parketti kiilsi. Joku oli pessyt sen aamulla. Suuret ikkunat. Niiden takana männyt ja harmaa maaliskuun taivas.
Tasalta kuului pyörän ääni käytävästä. Arvo saapui itse aulaan. Tuoli liikkui varmasti. Hänellä oli päällään valkoinen kauluspaita ensimmäistä kertaa näin hänen yllä mitään muuta kuin villatakin ja verkkarit. Sylissä metronomi.
Hän pysähtyi seinän viereen. Katsoi parkettia, sitten minua.
Hyvä hame, hän sanoi. Valssi tarvitsee hameen. Housut eivät anna oikeaa tunnetta.
Lähestyin. Jalat eivät tärisseet, kädet vähän.
Hän asetti metronomin tuolille viereensä. Viritti. Messinkiheiluri lähti liikkeelle.
Tik. Tik. Tik.
Asetu oikealle puolelleni. Kohti ikkunaa.
Asetuin.
Vasemman käden lasket minun oikean käteni päälle. Kuten harjoituksissa. Kevyesti.
Laitoin käteni hänen kädelleen. Sormet painuivat ympärille, lämpimät heikommat kuin maanantaina, tunsin sen. Hän huomasi, että huomasin.
Älä sääli. Tanssi.
Oikealla kädellään hän painoi puhelimen nappia. Sibeliusta alkoi soida. Valse Triste. Alkusoitto. Jonkinlainen jännite ennen ensimmäistä iskua.
Yksi, hän sanoi.
Hänen kätensä vei minut oikealle. Astuin. Oikealla jalalla, pieni askel kuten hän oli opettanut.
Kaksikolme.
Vasen viereen. Sitten askel taakse.
Lähdimme liikkeelle.
Hänen kätensä piirsi reittiä. Oikealle askel. Pieni ympyrä pyörähdys. Eteenpäin astuin taakse. Taaksepäin menin lähemmäksi. Hän istui tuolissa, mutta ylävartalo tanssi. Hartiat liikkuivat, vartalo kääntyi, pää nyökkäsi kaiken mitä hän oli tehnyt viisikymmentäkuusi vuotta, keho muisti. Olin hänen jalkansa. Hän jatkui minun kauttani. Se, minkä sairaus oli vienyt, tuli minuun.
Parketti liukui korkojen alla. En laskenut numeroita. En ajatellut. Seurasin vain hänen kättään. Oikealle. Pyörähdys. Ikkunan ohi, mäntyjen ohi, tuolien, aulan halki ja takaisin.
Kolme minuuttia.
Kolme minuuttia, jotka olivat viisikymmentäkuusi vuotta harjoituksia arvoisempia. Hänen harjoituksiaan, eivät minun. Minä vain kuuntelin. Hänen kättään. Hänen rytmiään. Hänen elämäänsä, joka virtasi käden kautta minun käteeni ja siitä lattiaan, parkettiin.
Musiikki hidastui. Viimeinen sointu. Hänen kätensä pysähtyi.
Seisoin hänen edessään. Hame hulmahti hieman. Sydän hakkasi. Mutta hartiat ne aina koholla olevat hartiat olivat alhaalla. Ensimmäistä kertaa ikinä.
Hän katsoi minua. Näin ilmeen, jonka olin nähnyt vain kuvassa. Nuori mies mustassa frakissa varmana osaamisestaan. Hänen kädet eivät petä. Pari voi nojautua, eikä kaadu.
Kiitos, hän sanoi. Se oli hyvä valssi.
Tein kaiken väärin, vastasin. Ääni tärisi.
Teit ainoan tärkeän oikein. Luotit. Muusta ei väliä.
Hän päästi irti kädestäni ja sanoi jotakin, jonka muistan aina.
Nyt osaat valssin, Sanni. Se on minun perintöni. Kun tanssit, osa minusta tanssii kanssasi.
Seisoin keskellä aulaa. Tik. Tik. Tik. Metronomi kiristi tyhjiä tahtilajeja. Sibelius vaikeni.
Ota se mukaasi, Arvo nyökkäsi metronomiin. Tarvitset sitä enemmän.
En, sanoin.
Sanni. Ota se.
Hän käänsi tuolin ja lähti käytävälle. Ovelta pysähtyi.
Selkä suoraksi. Leuka ylös. Sinähän muistat.
Läksi.
Jäin yksin. Parketti kiilsi, mäntyjen oksat ikkunan takana, harmaa taivas. Messinkinen heiluri tikitti.
Otin metronomin, painoin sitä rintaani vasten. Puinen kotelo oli lämmin hänen käsistään.
Seuraavana päivänä menin hänen huoneeseensa. Sänky pedattu, yöpöytä tyhjä. Valokuvan tytär oli vienyt saapui Australiasta, hoiti paperit kahdessa päivässä ja palasi. Pirkko kertoi, että tytär itki käytävässä, mutta huoneessa oli tyyni. Otti mukaan kehyksen, albumin ja paidan, pyörätuolin jätti.
Tyhjässä yksiössäni hyllyllä oli metronomi. Puinen kotelo. Messinkiheiluri. Wittner, vuodelta 1962. Saksalainen. Opettajan lahja ensimmäisestä aluekisasta.
Nousin, menin hyllyn luo, viritin jousen.
Tik. Tik. Tik.
Selkä suorana. Leuka ylhäällä.
Yksikaksikolme.
Astuin oikealla. Pieni askel. Niin kuin hän opetti. Vasen viereen. Askel taakse.
Kämppäni tyhjä, ilman valokuvia ja magneetteja oli kerrankin täynnä jotakin. Kahta. Minua jaloilla. Ja häntä käsillä. Pitkät sormet, uurteiset nivelet, ilmassa piirtyvä kaari.
Osa hänestä tanssi kanssani.
Ja tanssii aina.
