VIIMEINEN VALO
Meidän osastopäällikköön kiinnitti kaikkien huomio: miehet vilkuilivat uteliaina ja naiset vähän salaa kadehtivat. Siro, tummasilmäinen nainen, jolle valkoinen lääkärintakki istui täydellisesti. Hänellä oli hiukset elegantisti niskalla rullalle ja paperinen hattukin antoi lisää pituutta. Tai sitten kengänkorot olivat juuri oikean korkuiset, mutta hänen pehmeästi askeltavat korkokengät eivät käyneet hermoille. Kukaan ei tiennyt hänen oikeaa ikäänsä, vaikka arvio pyöri neljänkymmenenviiden nurkilla. Sanni Ilomäki oli tiukka, tasapuolinen ja hieman arvoituksellinen osaston ylilääkäri, jota niin henkilökunta kuin potilaatkin kunnioittivat ja vähän jännittivät.
Potilaat ja kollegat yrittivät kyllä flirttailla Sannin kanssa, pyytelivät kahville, toivat Fazerin suklaata ja ruusuja, mutta hänen viileän kohteliaan katseensa edessä pelit jäivät puolitiehen. Tarinat Sannista kiersivät työyhteisössä joidenkin mukaan hän oli kokenut suuren sydänsurun nuorena, joku mainitsi, että aviomies kaatui ulkomailla, että lapsi oli menetettykin. Totta vai tarua, sitä ei kukaan tiennyt. Varmaa oli vain, ettei Sanni päästänyt ketään kovin lähelle. Hän ei ollut ilkeä eikä turhan ankara, mutta ystäviä hänellä ei työpaikallakaan ollut.
Nuoruudessa Sanni rakastui tulisesti kurssikaveriinsa, komeaan ja charmaavaan Petteri Ilomäkeen. Petteri, jota naisten huomio ei jättänyt kylmäksi, kuitenkin arasteli Sannin ehdotonta omistautumista ja valitsi toisen, jättäen Sannin yksin. Siitä asti Sanni ei ollut uskaltanut avata sydäntään uudelleen ehkä pelko petetyksi tulemisesta piti vieläkin otteessaan, ehkä Petteriä ei päässyt unohtamaan.
Sanni pysähtyi hoitajan tiskille.
Veera, saatko Tolvasen tiedot viitoshuoneesta? Teen valmiiksi huomenna kotiutuksen paperit, hän sanoi pehmeällä mutta päättäväisellä äänellä, ja palasi kansio rintaansa painaen omaan huoneeseensa.
No, mies parantui, nyt riippuu vain hänen tahdostaan ja fysiikasta, miten pian hän palaa takaisin, mietti Sanni täyttäessään koneella niitä loputtoman tuntuisia potilastietoja, kokeiden ja lääkitysten listaa.
Puolta tuntia ennen työpäivän loppua Sanni lukitsi oven ja jäi hetkeksi käytävälle. Käytävän päässä nainen nojautui ikkunaan päin, hiljakseen puhelimessaan:
Ei, ei se kuollutkaan. Vielä vaan hengissä. En sanonut mitään. No, illalla jutellaan lisää Kyllä, kyllä hän arvaa. Nainen pisti kännykän taskuunsa ja kääntyi pois, näkemättä Sannia.
Sanni meni viitoshuoneeseen, jossa oli harvinaisen hiljaista. Vain harmaantunut mies, selkä ikkunaan päin, oli hereillä.
Arto Tolvanen, huomenna Sanni aloitti, muttei saanut lausetta loppuun, kun näki kuinka mies kääntyi, silmissä vain syvää surua.
Mikä nyt on? Sanni istahti vuoteen reunalle, ettei näyttäisi liian viralliselta. Onko kipuja? Oletteko kunnossa?
En En haluaisi lähteä täältä. En tiedä minne menisin, Arto sopersi.
Toinen potilas nukkui nurkassa mutisi,
Vaimo otti uuden, naapurissa asuvan miehen. Sanoi suoraan: Tämä oli tässä, nyt minä kuulun toiselle. Ja aviomies laitettiin ulos, arvaahan tuon
Onko se totta? Sanni kysyi hiljaa.
Silloin Sanni tajusi: juuri Arton tilanteesta nainen äsken ikkunalla lupaili puhelimessa. Vaimo oli odottanut kuolemaa, mutta nyt kun Arto parani, nainen oli jo vaihtanut uuteen elämäänsä.
Isokokoinen, vaaleanharmaa Arto, yli viisikymppinen, oli selin ikkunaan ja puri poskilihaksiaan.
Sanni vilkaisi hänkin ulos. Oli huhtikuun loppu, koivujen silmut pullottivat aivan puhkeamaisillaan, mutta harmaa, kylmä taivas meinasi vielä ripotella räntää. Aurinkoa ei ollut näkynyt koko päivänä.
Eikö läheisiä ole? Entä perhettä, lapsia? kysyi Sanni myötätuntoisesti.
Heillä on omat elämänsä: päivä pari pärjään, mutta mitä sitten? Tuntuu nololta tässä iässä liftailla sukulaiselta toiselle. Tiesin vaimon tapailevan toista, ajattelin sen menevän ohi
Arto, muutama lisäpäivä täällä ei auta petipaikka pitää saada kiertoon, Sanni totesi hiljaa, mutta päättäväisenä. Kuule, minulla on mökki maalla, kahdeksankymmenen kilometrin päässä täältä. Ei siellä ole asuttu aikoihin, mutta tie sinne on hyvä, tupa lämmin ja vankka tarvitsee vain vähän työtä ja kunnostamista. Tuon huomenna avaimet ja ohjeet, miten pääset perille, Sanni sanoi ja livahti ulos antamatta mahdollisuutta kieltäytyä.
On se vaan ihme, mieti totinen pomo ja kuitenkin noin inhimillinen, totesi huonekaveri. Anna olla, Ivan, sinun kissamainen vaimosi ei olisi moista ansainnut.
Kevätrevonteet vaihtuivat vähitellen lämpimiin päiviin ja Sanni lähti sunnuntaiaamuna Hondallaan tarkistamaan mökkiä. Hän yllättyi, miten paikka oli muuttunut ikkunan puitteet maalattu kirkkaansinisiksi, katto korjattu, uudet portaat verannalla.
Arto seisoi paljain jaloin kynnyksellä farkuissa ja t-paidassa, kasvoilla auringon päivettämät reunat. Hän vaikutti uudistuneelta olkapäät olivat ryhdissä, poskilla rusotusta, olemuksessa rentoa energiaa.
No moi, tulin katsomaan miten täällä pärjäät! Ei kai kukaan kylillä kiusaa? Sanni hymyili autonsa ovelta.
Kuka täällä ehtisi, täällä on kolme vanhaa mummoa vaan. Jokainen vain iloinen, että joku uusi asuu tässä, mökkiläisillä on omat kiireet, Arto vastasi hymyillen yhä hieman häkeltyneenä.
Tuo ilma ja hommat tekevät sulle hyvää. Entä työt? Sanni jäi seisomaan auton viereen, mutta Arto ei kutsunut sisään, hermostuksissaan.
Ei tässä vanhalla armeijamiehellä hommilla kehuskella joskus vartijana, mutta eipä jäänyt mitään valitettavaa. Eläkkeellä pärjää.
No, näytäpä miten olet asettunut, sanoi Sanni ja sulki vihdoin auton oven, kiertäen verannalle.
Höh, miksi en heti tajunnut… Arto naurahti ja avasi oven olkapäät selvästi helpottuen.
Sanni jäi oven suuhun katsomaan. Lattialla oli lasten tekemät räsymatot, valo ja varjo pelasivat niillä kauniisti. Ikkunalaudalla kaksi pelargoniaa ruukussa, vanhat seinäkellot tikittivät kotoisasti.
Nuo sain Valentinan mökiltä, tiedäthän, se joka asuu kylän reunalla. Niiden kanssa on kotosempaa, Arto selitti vähän hämmentyneenä, kun Sanni vilkaisi kasveja.
Mikä täällä tuoksuu niin hyvältä? Sanni haistoi ilmaa.
Tein perinneruokaa uunissa, kaalikeittoa ja perunat keitin. Maistuuko? Arto ilahtui, nähdessään Sannin hymyn sellainen oli harvassa. Alkuun ruokaa paloi tai jäi raaaksi, mutta mummot neuvoivat.
Koko tuvan tunnelma oli täynnä lämmintä muistoa. Sanni mietti lapsuutensa kesiä mökillä, kun äidin kanssa ladattiin auto täyteen kurkkuja, hilloja ja sieniä talvella kaikkea syötiin ja muistettiin kesää. Miten kaukana se kaikki nyt tuntui.
Arto keskeytti muistelot varovaisella äänellä:
Kauankos saan… pitää mökkiä hallussa? Sano vaan suoraan.
Asu vain niin kauan kuin haluat. Itse en ole aikoihin täällä käynyt ehkä kymmeneen vuoteen. Voin käydä katsomassa, jos ei haittaa, sinulla on täällä samalla lailla viihtyisää kuin äidin aikana. Ei minusta maajussia tule.
Sanni punastui, ja Arto ymmärsi olla kyselemättä enempää.
Ai niin, toin sulle ruokakasseja! Sanni muistui pihalle hakemaan niitä.
Arto huokaisi. Nyt hän näki Sannin ilman työpukua ja päähinettä, pukeutuneena yksinkertaiseen mekkoon. Hento vapaus ja nuoruus näkyivät hänen olemuksessa, pari hiussuortuvaa karannut niskan rullasta. Arto hymyili ja huomasi kämmentensä karkeuden, ja ikänsä, ensimmäisen kerran vähän aikaa sitten tunsi elinvoimaa.
Sanni lähti vasta, kun ilta alkoi hämärtyä. Taloon jäi häivähdys hänen parfyymin tuoksuaan ja Arto tajusi kaipaavansa pitkään unohtunutta tunnetta. Hän oli jopa vähän kiitollinen ex-vaimolleen. Yö kului unettomana, ajatukset pyörivät ihan uusissa maisemissa.
Heinäkuun lopussa Sanni tuli taas. Tuli uusia tarvikkeita ja tuore onkivapa. Arto oli pystyttänyt aidan, korjannut vanhoja paikkoja. Nyt tuli naapureista vanhat mummot ja yksinäiset naiset pyytämään apua, maksoivat maidolla, kananmunilla, kermalla…
Koko tupa näytti ja tuntui ylpeämmältä, melkeinpä uusi isäntä oli saanut sen suoraan pullistelemaan ovipielensä.
Talvella saat mun suolakurkkuja, kehui Arto, ja Sanni huomasi miten mies oli laihtunut, hartiat vetreät, kasvoilla eloa. Sanni itse joutui vähän katsomaan pois, ettei Arto huomaa katsettaan.
Aurinko alkoi laskea metsänreunaan, kaikki kylpi hetkeksi oranssina.
Hetki, pieni hetki Arto nousi ja syöksähti ulos.
Sanni käveli mökin ympäri, mietti miten paikka oli muuttunut, ja kun Artoa ei näkynyt, meni katsomaan ulos. Hän löysi Arton istumassa maassa, nojaten vanhaan aitaan.
Arto! Sanni riensi hänen viereensä ja polvistui.
Sanni tarkasti Arton sykkeen, haki autosta ensiapupakkauksen ja palasi juosten vesilasin kanssa. Hän etsi tablettia, antoi veden. Viidentoista minuutin päästä Arto vihdoin nousi, Sanni auttoi sisälle ja laittoi hänet lepäämään.
Ihan vain auringonpistosta, Arto mutisi anteeksipyytävästi. Halusin vain pakata sulle vähän kurkkua matkaevääksi.
Sitten hän katsoi Sannia silmiin, ääni melkein rukoileva:
Jää jää illaksi.
Sanni seisoi hetken, sitten kun Arto nojautui hiljaa Sannin vatsaa vasten ja päästi syvän huokauksen, kaikki tuntui pysähtyvän.
Onnellisuus on kummallinen asia. Sitä etsii, pelkää ja odottaa. Voi tottua yksinäisyyteen, siihen ettei tarvitse pelätä, ettei ketään tarvitse päästää liian lähelle. Mutta yhtäkkiä, tie risteää toiselle ja sitten jatkuu yhdessä.
Entä rakkaus? Nuorena se on kiihkeää, haluaa omistaa, pelkää menettää myöhemmin siitä tulee syvä, hiljainen ja lempeä kuin viimeinen valonsäde laskevalta auringolta.
