Viikko sitten sain tietää jotakin, mitä en olisi koskaan voinut kuvitella. Kuljin Helsingin keskustassa, kun sattumalta törmäsin vanhaan koulukaveriini, jota en ollut nähnyt vuosiin. Vaihdoimme tervehdykset, juttelimme hetken ja päivitimme kuulumisia. Keskustelun lomassa hän kertoi, että työskentelee nyt lähihoitajana vanhainkodissa pienessä lähikylässä. Sanoin, että se on varmasti raskasta, mutta arvokasta työtä. Juuri silloin hän sanoi jotenkin ohimennen:
“No siinä vanhainkodissa mä näen sun äitiä joka kuukauden viimeinen perjantai.”
Jähmetyin. Kysyin heti, että miten niin, mitä äitini siellä tekee? Hän vastasi aivan kuin se olisi arkipäivää:
“Etkö tiennyt? Hän tuo joka kuukausi kahvileipää ja mehua senioriasukkaiden iloksi. Aina, joka kuukausi. Se on tosi kaunis tapa tehdä hyvää.”
Olin hetken hiljaa. Hävetti myöntää, ettei minulla ollut aavistustakaan ja että äitini ei ollut koskaan kertonut siitä minulle. Kaveri taisi luulla, että vedän vitsiä, mutta koska vaikutin aidosti yllättyneeltä, hän lisäsi:
“Sun äiti on tosi vaatimaton. Hän tulee, moikkaa, jättää tarjoilut ja lähtee pois saman tien.”
Samana päivänä kun tulin kotiin, otin suoraan puheeksi:
“Äiti, mikset ole koskaan kertonut, että käyt joka kuukausi vanhainkodissa?”
Hän oli juuri lakaisemassa lattiaa eikä edes katsonut minua kunnolla:
“Miksi olisin kertonut?”
Jatkoin kuitenkin:
“Koska se on hienoa tärkeääkin. Ettei siitä kukaan tiedä…”
Äiti laski harjan seinää vasten, katsoi minua rauhallisesti ja sanoi:
“Ei hyviä tekoja tehdä siksi, että niistä puhutaan. Ne tehdään hiljaa, koska se on oikein. Jumala näkee, se riittää minulle.”
Hän kertoi, että noin kaksi vuotta sitten, kun hänen ystävänsä kuoli, tuli tunne, että haluaa tehdä jotain hyvää muiden puolesta. Eräänä päivänä hän pysähtyi vanhainkodin ohi, näki muutaman vanhuksen istumassa ulkona ja päätti mennä sisään. Hän kyseli työntekijältä, mitä he tarvitsisivat.
Siitä lähtien joka kuukauden viimeinen perjantai äitini ostaa mehua, pullaa, keksejä ja vie ne vanhainkodille. Joskus hän hankkii myös kosteuspyyhkeitä tai hygieniatuotteita riippuu paljon siitä, miten eurot riittävät juuri silloin.
Äiti sanoi, ettei ole halunnut kertoa kenellekään, koska ei kaipaa huomiota tai kiitosta. Hän haluaa vain auttaa omalla tavallaan, hiljakseen.
“Jos haluaa auttaa, niin auttaa. Ei sitä tarvitse selittää kenellekään. Minä tiedän miksi teen näin.”
Näin hän sanoi, kun keräsi astiat illallisen jälkeen.
Sinä yönä en saanut asiaa mielestäni. Äitini tavallinen, vaatimaton nainen, jolla on niukat rahat ja joka usein tinkii omistaan käy joka kuukausi ilahduttamassa niitä, joilla ei välttämättä enää ole ketään. Olin valtavan ylpeä, mutta samalla jollain tavalla surullinen hänen puolestaan.
Nyt mietin, että ensi perjantaina menisin mukaan. En tiedä vielä miten ehdotan sitä, ettei äiti luule minun “sotkeutuvan” hänen asioihinsa tai loukkaantuvan omasta hiljaisesta tavastaan.
Mutta yhden asian tiedän nähdä oman äitinsä tekevän jotakin noin suurta ja samalla niin hiljaista… se muutti minussa jotakin pysyvästi.
