Viikko sitten näin uudestaan ensirakkauteni hänen vaimonsa hautajaisissa ja siitä hetkestä asti tuntuu, kuin koko elämäni olisi mennyt sekaisin. Olen nelikymppinen, ollut eronneena kaksi vuotta ja minulla on kaksi lasta. Luulin jo käyneeni kaiken olennaisen läpi rakkauden suhteen; että ympyrät oli jo suljettu. Mutta riitti, että näin hänet, jotta ymmärsin: jotkut tarinat eivät koskaan sulkeudu kokonaan.
Olin 17-vuotias, kun olimme yhdessä. Hän oli ensimmäinen todellinen rakkauteni. Sellainen, joka painaa rintaa, saa kirjoittamaan kirjeitä ja unelmoimaan yhteisestä elämästä. Vanhempani eivät kuitenkaan koskaan hyväksyneet häntä. He sanoivat, ettei hän ollut käynyt koulua loppuun, että oli automekaanikko, ettei hänellä ollut tulevaisuutta ja että ”ansaitsin parempaa.” Painostus oli niin suurta, että lopulta erosin hänestä. En siksi, etten olisi enää rakastanut, vaan koska koin tulevani pakotetuksi. Vähän tämän jälkeen minut lähetettiin opiskelemaan Helsinkiin, ja uusi elämä alkoi.
Vuodet vierivät. Valmistuin yliopistosta, menin naimisiin, sain lapset, rakensin perheen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä, mutta avioliitto ei toiminut, ja erosin. Jonkin aikaa sitten muutin takaisin synnyinkylääni Pohjanmaalle lasten kanssa. Tapasin vanhoja koulukavereita, naapureita, tuttuja mutta en häntä. Hänestä en koskaan kysynyt. En tiedä miksi ehkä pelosta, ehkä kunnioituksesta, tai koska aavistin, että tämän tarinan penkominen voisi sattua.
Viikko sitten asia muuttui. Sain viestin tutulta: “Oletko kuullut hänestä?” En ensin ymmärtänyt, mistä oli kyse. Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että kaveripiiri järjesti kukkia ja laulua siunaustilaisuuteen. Kysyttiin, haluaisinko osallistua ja menisinkö mukaan. Katsoin puhelinta hiljaa monta minuuttia vastaamatta.
Lähdin hautajaisiin. En tiedä miksi vain tunsin, että minun kuului mennä. Kun näin hänet arkun äärellä, väsyneenä ja silmät punaisina, tunsin piston sydämessäni. Hän ei ollut enää se 17-vuotias poika, mutta kuitenkin hän oli aivan sama ihminen. Vilkaisimme toisiamme etäältä. Emme halanneet. Emme puhuneet. Vaihdoimme vain katseet ja se riitti mullistamaan sisimpäni.
En ole pystynyt lopettamaan ajattelua hänen suhteensa jälkeen. Mietin kaikkea sitä, mitä olimme. Kaikkea, mitä meille ei suotu. Mietin, millainen elämästäni olisi tullut, jos olisin ollut vähemmän kiltti ja kuuliaisempi itselleni. Tunnen syyllisyyttäkin tästä, juuri kun hänellä on surunsa. En halua mennä lähelle, en halua aiheuttaa hänelle kiusallista oloa, en halua sekoittaa pakkaa. Meillä ei ole edes yhteyttä sosiaalisessa mediassa. Emme ole puhuneet. Kaikki tämä tapahtuu vain ajatuksissani ja sydämessäni.
Nyt olen tässä nelikymppisenä, kahden lapsen äitinä, elämä periaatteessa järjestyksessä ja tunnen taas olevani se 17-vuotias tyttö, joka rakastui ensimmäisen kerran. En tiedä, onko tämä vain kaipuuta menneeseen, surua siitä mitä ei tapahtunut, vai onko ensimmäinen rakkaus sellainen, joka todella jää sisimpään. Kai joskus on hyväksyttävä, että kaikki tarinat eivät saa loppuaan ja ehkä juuri siksi niillä on erityinen merkitys. Ehkä tärkeintä on oppia antamaan anteeksi itselleen ja jatkamaan matkaa siitä huolimatta.
