Viikko sitten näin taas ensirakkauteni hänen vaimonsa hautajaisissa ja siitä lähtien elämäni on tuntunut olevan aivan sekaisin. Olen 40-vuotias, ollut eronneena kaksi vuotta ja minulla on kaksi lasta. Kuvittelin jo käyneeni läpi kaikki tärkeät asiat rakkauden saralla, että kaikki ympyrät olisivat jo sulkeutuneet. Mutta yksikin hetki, kun näin hänet uudelleen, sai minut huomaamaan, että jotkut tarinat eivät koskaan todella pääty.
Olin 17-vuotias, kun olimme yhdessä. Hän oli ensimmäinen oikea rakkauteni. Sellainen, joka painaa rintaa ja saa kirjoittamaan pieniä lappusia ja haaveilemaan yhteisestä elämästä. Mutta vanhempani eivät hyväksyneet häntä koskaan. He sanoivat, ettei hän ollut käynyt lukiota loppuun, että hän oli automekaanikko, ettei hänellä ollut tulevaisuutta että minä ansaitsin parempaa. Paine oli niin kova, että lopulta erosin hänestä. En siksi, etten olisi rakastanut häntä enää, vaan koska olin pakotettu. Pian tämän jälkeen minut lähetettiin opiskelemaan Helsinkiin ja elämäni alkoi uudestaan.
Vuosia kului. Valmistuin yliopistosta, menin naimisiin, sain lapsia, perustin perheen. Ulospäin kaikki näytti hyvältä, mutta avioliitto ei kantanut ja erosimme. Jonkin aikaa sitten muutin takaisin kotikylääni Pohjanmaalle lasten kanssa. Aloin nähdä vanhoja koulukavereita, naapureita, tuttuja mutta häneen en koskaan törmännyt. En koskaan kysynyt hänestä. En tiedä, johtuiko se pelosta, kunnioituksesta vai siitä, että aavistin kuinka kipeää asioiden penkominen voisi tehdä.
Kunnes viikko sitten. Eräs vanha tuttu kirjoitti minulle: Oletko kuullut hänestä? En ensin ymmärtänyt. Sitten hän kertoi, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että työkaverit keräävät kimppua ja laulavat haudalla. Hän kysyi, haluanko osallistua ja aionko mennä. Tuijotin puhelinta monta minuuttia ennen kuin edes vastasin.
Menin hautajaisiin. En tiedä miksi se vain tuntui oikealta. Kun näin hänet arkun ääressä, kasvot väsyneinä ja silmät punaisina, tunsin kovan piston rintakehässäni. Hän ei enää ollut se 17-vuotias poika, mutta hän oli sama ihminen kuin ennenkin. Katsoimme toisiamme kaukaa. Emme halanneet. Emme puhuneet. Vain katseet kohtasivat. Ja se riitti mullistamaan kaiken minussa.
En ole sen jälkeen saanut häntä mielestäni. Mietin, mitä me olimme. Mitä meistä olisi voinut tulla, jos vanhempani olisivat antaneet meidän olla. Mietin, millainen elämäni olisi nyt, jos en olisi ollut niin kuuliainen. Tunnen syyllisyyttä siitä, että ajattelen näitä asioita juuri, kun hän käy läpi suurta surua. En halua lähestyä häntä, en halua asettaa häntä kiusalliseen tilanteeseen, en halua sotkea mitään. Meillä ei ole yhteyttä edes sosiaalisessa mediassa. Emme ole vaihtaneet sanaakaan. Kaikki tapahtuu vain päässäni ja sydämessäni.
Ja tässä minä olen nelikymppinen, kahden lapsen äiti, elämä näennäisesti järjestyksessä ja silti tunnen taas itseni 17-vuotiaaksi tytöksi, jonka sydän rakastaa ensi kertaa. En tiedä, onko tämä pelkkää nostalgiaa, surua siitä, mitä ei tullut, vai onko ihan luonnollista, että ensirakkaus kaivaa esiin asioita, joiden kuvitteli jo jääneen menneisyyteen.
Mitä ajattelet? Tarvitsen neuvoaEhkä tällä kaikella ei tarvitse olla lopullista vastausta. Ehkä jotkut tarinat jäävät ajelehtimaan sydämeen kuin kadotetut postikortit löytämättä koskaan perille, mutta kuitenkin aina olemassa omana pienenä maailmanaan. Ehkä riittää, että joskus rakastin niin syvästi, että yhä melkein tunnen sen painon rinnassani iltaisin, kun kaikki hiljenee.
Lapset nukkuvat ja talo on hiljainen. Nostan esiin laatikon, johon nuorena kätkin kirjeet, valokuvat ja sinisen nauhan, jonka hän antoi sinä kesänä ennen lähtöäni. Hymyilen. Menneet eivät ole kahle, vaan todiste siitä, että olen elänyt uskaltanut rakastaa, särkynyt ja noussut uudelleen.
Suljen laatikon. Päätän, että huomenna menen lasten kanssa metsään ja leivomme pullaa ja nauramme yhdessä. Tulevaisuus on avoinna, sydän rikki ja ehjä samaan aikaan. En ehkä koskaan enää näe häntä, mutta kannan häntä itsessäni en kaipauksena, vaan kiitoksena siitä, kuinka ensimmäinen rakkaus opetti minut löytämään elämän herkkyyden.
Ja juuri nyt, tässä hetkessä, se riittää.
