Vihasta rakkauteen
Minä, Aleksi, vihasin koiria. Kaikki sai alkunsa vuosia sitten, kun olin pyöreä, punatukkainen ekaluokkalainen silmälaseissa, reppu täynnä kirjoja ja vihkoja. Ojan laitamilla, tyhjän tontin reunalla kotitalomme takana, minua alkoi ympäröidä lauma kulkukoiria.
Lauman johtaja laiha, musta koira, jolla oli punaruskeat merkit kuonossa tuijotti minua silmiin. Olin sekä itkuinen että peloissani, yritin puhua koirille lempeästi ja heitin niille koulusta jääneet makkaravoileivät. Koiralauma ei kuitenkaan heltynyt.
Joka kerta, kun yritin liikahtaa, johtajakoira nosti ylähuulta oikealta, paljastaen keltaiset kapeat kulmahampaat ja murahti syvältä.
Siinä ne pyörittivät minua kehänä yli kaksi tuntia. Yhtäkkiä johtajakoira käänsi oikean korvansa taakse, terästäytyi ja lähti äänettömästi kohti pusikkorataa. Loput koirat seurasivat järjestyksessä ja katosivat metsikköön.
Pyyhin itkua pois, puristin reppua tiukemmin ja juoksin kotiin. Mutta en päässytkään perille. Vanha puutalokasarmi, jossa asuin perheeni ja muutaman naapurin kanssa, oli jo lähes palanut kaasuputki oli räjähtänyt.
Tulipalossa menehtyi ukkini, isäni isoisä, jota olin kutsunut lempeästi nimellä “Vaaru”.
Vaaru oli entinen merimies, merituulten ja suolaisen veden karaisema. Hänellä oli valkoiset viikset ja parta, jonka hän ajeli aina kerran vuodessa, uuden vuoden pyhien päätyttyä. Siihen mennessä parta ehti kasvaa pitkäksi, ja Vaaru letitti sen palmikolle, kiepautti hassuksi sykeröksi ja sitoi värikkäällä kuminauhalla. Joskus tuikkasi sen vain korvan taakse.
Vaara jäi asumaan minuun. Tulipalon ja koirien ympäröinnin jälkeen aloin änkyttää.
Toisen kerran elämäni liittyi koiraan, kun olin jo hoikka ja pituutta saanut seitsemäsluokkalainen, silmälasit vaihtuneet piilolinsseihin. Olin viemässä koulun kauneinta tyttöä, Kaisu Koivulaista, kotiin. Kaisua yritti liehitellä myös Sampo, koulun kovin häirikkö ja luokalle jäänyt yhdeksäsluokkalainen. Sampo piti koko koulua pelon vallassa, mutta minä uskalsin kävellä Kaisu rinnalla vaikka tiesin riskin.
Kadulla meitä vastaan ryntäsi suuri koira, joka tönäisi minut pois tytön vierestä. Kaisu ehti hävitä kotitalonsa kulman taakse, ja uhkaava koira katosi naapuripihalle.
Huokaisin ja lähdin kotiin.
Seuraavana päivänä sain matematiikan tunnilla lapun, jossa luki kolme lyhyttä virkettä:
Älä tule enää perääni. Eilen Sampo halusi hakata sinut. Anteeksi.
Ystävyys Kaisun kanssa päättyi. Katkeruus koiria kohtaan kasvoi samaa tahtia.
Vuosia kului. Minusta tuli menestynyt mies. Kävin yliopiston, perustimme ystävän kanssa yrityksen ja tein euroilla elantoni. Yhteydet olivat kunnossa, elämä kulki. Myös perhe-elämä järjestyi: Kaisu, entinen Koivulainen, oli nyt vaimoni. Saimme pojan, Mikan nimesimme hänet rakkaan vaarini mukaan, suomalaisittain. Kahdeksankuinen Mika ei vielä puhunut sanaakaan, mutta rattaissa istuessaan hän aina hymyili ohikulkijoille ja koirille ja hoki:
Hau, hau!
Yhtenä sunnuntaina kävelin Mikan kanssa puistossa. Työnsin rattaita rauhallisesti ja juttelin hänelle linnuista, joita ruokimme lintulaudalle siemenillä, ja oravista, jotka uskalsivat ottaa pähkinöitä suoraan kädestä.
Oli aika palata kotiin. Poistuttuani puistosta työnsin rattaita suojatietä kohti, odotin vihreää valoa ja lähdin ylittämään tietä.
Silloin jostain ampaisi pieni mäyräkoira! Se haukkui raivokkaasti, esti kulkumme suojatielle eikä päästänyt meitä etenemään, aivan kuin koira olisi suojellut meitä kaikin voimin. Silmänräpäyksessä risteystä pitkin suhasi henkilöauto, melkein rattaiden ohi. Auto päätyi nurmikolle ja törmäsi valopylvääseen.
Autosta ponkaisi teinijoukko, jotka hajosivat eri suuntiin.
Seisoin sydän kurkussa, henki salpautuneena. Mäyräkoiraa ei enää näkynyt, mutta ihmiset juoksivat autolle auttamaan. Ohikulkija tarttui käsivarteeni.
Kaikki kunnossa? Eihän auto vienyt rattaita? hänen silmänsä olivat pelästyneet.
Mumisin päätäni pudistaen, että Mika oli kunnossa, rataskin ehjä. Kaikki hyvin.
En muista, miten pääsin kotiin. Päätin olla kertomatta Kaisulle, sydän pamppaili vielä. Mutta mäyräkoiran pelastava teko jäi mieleen. Olin vilpittömän kiitollinen tälle koiralle, joka oli pelastanut minun ainoan poikani.
Koko illan olin hiljaa. Palasin hiljaa mielessä kolmeen kohtaamiseeni koirien kanssa ja tajusin: eläimet eivät olleet pelotelleet eivätkä uhkailleet minua. Omalla tavallaan ne olivat suojelleet minua, kuten kykenivät. Kaisu vilkuili minua levottomana, mutta ei kysellyt.
Illalla lähdimme koko perhe ulos iltakävelylle. Pihan kaukaisimmalla penkillä seisoi naapuripoppoo. Kun kuljin heidän ohitseen, kuulin:
Mitähän tuolle nyt pitäisi tehdä? Kukahan tuosta huolisi?
Vilahtaessani heidän taakseen näin pahvilaatikon penkillä siellä makasi pieni pentu. Sillä ei ollut silmiä, ilmeisesti synnynnäinen vika. Ihmiset kuiskivat matalalla äänellä. Kaisu oli rattaineen mennyt jo edemmäs ja odotti minua.
Mihinkä tuon nyt veisi?
Eihän tuota silmätöntä kukaan ota
Minä en kyllä pystyisi, joku nainen kuiskasi.
Menin lähemmäs penkkiä. Pentu oli suklaanruskea ja äännähti heleästi, kääntäen pientä päätään puolelta toiselle, etsien jotain tuttua tuoksua.
Äitiä ei kuitenkaan ollut.
Pysähdyin mietin hetken. Sitten riisuin huivin kaulaltani, vaikka kevätillassa oli vielä kylmää. Nostin pennun varovasti kahden käden varaan. Sen takajalat olivat vieläpä vinot.
Joku nainen huokaisi nyyhkyttäen takanani.
Kääriin pennun huiviin, painoin sen kämmenelleni ja sanoin hiljaa:
No niin, pikkuinen, taitaa olla minun vuoroni nyt Tule, mennään tutustumaan meidän äitiin. Hänellä on sinulle maitoa jääkaapissa ja lempeä syli.
Lähdin kohti kaunista nuorta vaimoani, joka seisoi rattaiden vieressä ja katsoi minua täynnä rakkautta.
Näin minusta, koiria pelänneestä, tuli se ihminen, jonka sylissä maailman on hyvä niin eläimelle, lapselle kuin aikuisellekin. Jokainen ansaitsee mahdollisuuden, vaikka syntyisi ilman silmiä. Tätä opin juuri suomalaisena isänä.
