Vielä siinä ajassa, kun kännykät olivat outo uutuus ja meille vasta naimisissa, muutimme uuteen kotiin. Talon asunnot olivat suorastaan taianomaisia, pohjaratkaisut niin hienoja, että sydän hypähti. Kaikki tuntui sopivan täydellisesti, mutta rappukäytävän naapurit olivat vähintäänkin kummallista väkeä. Vaikken ollut iältäni vanha, olin aika tiukka nainen, vastuullisessa asemassa firmassa, tottunut siihen että minua kunnioitettiin. Mieheni pilke silmäkulmassa puhutteli minua aina koko nimellä, aivan kuin olisin joku tärkeä johtoportaan henkilö.
Kun astuin ulos talosta, kohtasin uuden naapurimme, mutta hän ei sanonut edes päivää tai näkemiin! Niinpä päätin, että en minäkään tervehtisi. Käännän selkääni ja pidän kasvoni jäykinä.
Jonkin ajan päästä koitti meidän tupaantuliaiset. Sukulaisia sekä ystäviä tuli onnittelemaan, ja iltaa vietettiin ehkä vähän pitkään. Puoli kaksitoista yöllä, lauantaina mikä siinä muka oli niin ihmeellistä? Hetken päästä ovikello soi, ja naapuri seisoi siellä, pönäkkänä: “Onpa jo myöhä! Vaimollani särkee päätä, pitäisi suo rauhan nukkua.” Voi sitä röyhkeyttä! Ei hänellä ollut oikeutta moiseen huomauttaa, mielestäni. Jatkoin sen jälkeenkin jäykkänä ja ylpeänä; en edes vilkaissut heihin, vaikka osuttiin samaan aikaan eteiskäytävään. Mieheni tosin jatkoi kylmistä väleistä huolimatta kohteliaisuuksia, mutta minä en! Olin periaatteen nainen, olkoon oppina heille.
Pitkän aikaa emme törmänneet naapureihin lainkaan. Kunnes eräänä iltapimeänä palasimme kotiin ja siinä ahtaassa tuulikaapissa seisoi nuori nainen, otsa huurteessa. Hän ilahtui nähdessään meidät: “Olen naapurin sisko, tulin kaukaa ja ootan jo kolmatta tuntia porukkaa. Saanko lämmitellä tässä sisällä? Porstuassa on niin kylmä.” Ulkona pyrytti siinä määrin, että lumihiutaleet olivat kuin revontulten parvia. Päästin hänet sisälle, mutta hieman tuomitsevalla äänellä kysyin: “Et taida olla täältä päin? Missäs sinun laukut ovat?” Hän selitti, että matkatavarat oli jättänyt rautatieaseman säilytykseen; arveli, että siskon mies auttaisi aamulla. “En jaksanut yksin noissa tuiskussa kantaa.”
Sisälle tultuani mietin: “Jos eivät hae omaa sukulaistaan tällaisella säällä, onko hän oikeasti heidän siskonsa? Mitä jos onkin joku huijari, ja päästin hänet itse sisään?” Olin varuillani ja päättäväinen.
Ilta eteni ruoka oli pöydässä, mutta mieli paloi oven taakse, missä vieras istui. Mieheni ehdotti, että pyytäisin hänetkin syömään, mutta minä mulkaisin: “Ei mitään vieraita, joiden taustoista en tiedä!” Mutta toimitin sentään naapuriksi tuoliin eteiseen. Kysyin äreästi, miksei sisko hakenut ja hän vain hymyili hieman huvittuneena: “Halusin tehdä yllätyksen. Siskoni on viimeisillään raskaana, odotan perheenlisäystä milloin tahansa. Ajattelin tulla auttamaan ensi alkuun vauvan kanssa.” En ollut huomannutkaan, että naapuri oli raskaana!
Viiden minuutin välein vilkuilin ovisilmästä. Nainen istui rauhassa, selkä viileää seinää vasten, kuin olisi osa taloa. Mieheni jo nukkui, minä vain pyörin vuoteessa, päässä vain tuo outo vieras. Mietin, miten paljon vaivaa ja aikaa vaatii, että ylipäänsä löytää perille tänne asti varmaan aivan uuvuksissa reissusta.
Yö lähestyi puoltayötä. Sinkosin sängystä villatakki päällä, marssin ärtyneenä eteiseen: “Tule nyt jo sisään, jäät vielä kuoliaaksi! Jätät tänne meillä yöksi!” Hän ensiksi epäröi, selvästi nolostuneena, mutta minä en antanut periksi: vein hänelle yöasun, annoin pyyhkeen, ja ohjasin suihkuun. Pakotin vielä syömään iltapalaa, petasin vieraiden huoneen ja toivotin kauniita unia. Yhtäkkiä olin huolehtiva ja lempeä kuin oman lapsen kanssa.
Kirjoitin naapureille lapun: “Teidän siskonne yöpyy meillä. Pyydämme, älkää herättäkö ennen kuutta.”
Aamulla, tasa kahdeksan, ovikello soi. Siinä oli naapurimme, hymy korvissa asti hänen vaimonsa oli sinä yönä synnyttänyt pojan! “Ajatella, minusta tuli isä! Pojan isä!” Tuntui, kuin jokin lämmin virta olisi osunut suoraan sydämeeni; heidän onni tuulahti omallekin iholleni. Outoa tunnetta, suurta ja valoa täynnä.
Pian äiti ja vauva kotiutuivat, ja naapuri kiitti minua silmät kyynelissä olin pitänyt huolta hänen pikkusiskostaan tuona villinä talviyönä.
Joskus meistä tuntuu, että tunnemme itsemme ja muut täydellisesti, tuomitsemme, ärhentelemme ja nousemme toisiamme vastaan, ihan kuin olisimme yksin jäällä taistelemassa. Sitten tulee hetki, kun kaikki suuttumus suli kuin keväthanki. Ymmärrän nyt: elämää voi tuntea vain, jos sydän on auki tuulelle ja valolle. Vieras yövieras opetti sen minulle.
