Vielä varhaisina matkapuhelinaikoina olimme tuore aviopari. Muutimme uuteen kotiin; asunto oli upea ja pohjaratkaisu suorastaan ihastuttava sellainen, josta olimme aina haaveilleet. Kaikki oli mieleemme, mutta porraskäytävämme naapurit eivät tuntuneet kovinkaan mukavilta. Vaikka olin nuori, vietin arvostettua elämää vastuullisessa virassa ja olin tottunut saamaan osakseen kunnioitusta. Mieheni vitsailikin toisinaan puhuttelemalla minua hieman virallisesti.
Eräänä aamuna kohtasin uuden naapurimme, eikä hän tervehtinyt lainkaan, ei “huomenta”, ei “näkemiin”. Päätin, että en minäkään tervehtisi! Sisälläni nousi ylpeys ja pieni kiukku.
Uuden kodin juhlaa päästiin viettämään pian. Sukulaiset ja ystävät tulivat kylään ja juhlat vähän venyivät. Olihan siinä iloa uudesta elämästä! Sitten naapuri koputti oveen avasin, ja hän ilmoitti, että on myöhä. Hän törkeästi moitti meteliä lauantai, ja kello hädin tuskin puoli kaksitoista! Hän vielä selitti, että hänen vaimonsa pää on kipeä ja että tämä ei saa nukuttua. Minua suututti, millaiseksi ovat tulleet ihmiset! Sen jälkeen en vilkaissutkaan heidän suuntaansa, vaikka joskus satuimme yhtä aikaa ulko-ovelle. Mieheni kyllä tervehti edelleen, minä en periaatteesta! Halusin näyttää, miten oikeasti käyttäydytään.
Kului aikaa, emmekä törmänneet naapureihin juuri ollenkaan. Eräänä iltana palasimme kotiin, ja ulkoeteisessä seisoi nuori nainen. Hän ilahtui meidät nähdessään: “Olen naapurinne sisko, olen tullut kaukaa ja olen jo odotellut täällä kolmatta tuntia. Voisinko odottaa täällä, eteinen ulkona on niin kylmä.” Lunta tuli vaakana ja tihku tunkeutui luihin asti. Me päästimme hänet sisään. Kysäisin topakasti: “Et taida olla täältä kotoisin? Missäs matkatavarasi ovat?” Hän kertoi jättäneensä laukun rautatieaseman säilytykseen, koska luuli lankonsa auttavan seuraavana päivänä sen hakemisessa. “Sää ei todellakaan houkutellut vetämään matkalaukkua itse.”
Palasin sisälle ja mietin ääneen: “Jos nuo eivät kerran vaivaudu hakemaan sukulaistaan tällaiseen säähän, liekö hän oikeasti edes heidän siskonsa ehkä joku huijari, ja me päästimme hänet sisään.” Epäluuloinen ja jyrkkä olin.
Aloimme syödä iltapalaa, mutta ajatukseni pyörivät eteisessä istuvan vieraan ympärillä. Kurkistin ovisilmästä hän seisoi tiiviisti kylmää seinää vasten. Mieheni kutsui pöytään, mutta en saanut alas suupalaakaan. Mietin vain tuota tummaa vierasta. Mieheni ehdotti hänen kutsumistaan ruokapöytään. Kiukuttelin vastaan: “En minä nyt ketä tahansa meille kutsu!” Mutta vein hänelle kuitenkin tuolin eteiseen. Kysyin kiukkuisesti: “Miksei siskosi tullut sinua vastaan?” Hän vastasi yksinkertaisesti: “Halusin yllättää siskoni! Hän odottaa loppuraskauttaan ja on ollut kovin voipunut. Ajattelin tulla avuksi ja hoitaa vauvaa aluksi.” Suhtauduin epäillen. Eihän naapuri näyttänyt raskaana olevalta. En ollut huomannut mitään!
Viiden minuutin välein tarkastelin ovisilmästä. Nainen istui rauhassa tuolillaan. Mieheni uinahti nopeasti, mutta minä en saanut unen päästä kiinni. Kellokin tikitti jo lähes puolta yötä. Hetkessä hyppäsin ylös, puin aamutakin, ja kiukkuisesti astuin eteiseen. “Tule nyt, tulet meille yöksi. Täällä et istu enää!” Hän yritti kieltäytyä, mutta pakotin hänet sisään. Tarjosin kylpytakin ja pyyhkeen, lähetin suihkuun. Sitten vaadin, että söisi vielä lämpimän aterian. Pedasin hänelle vierashuoneeseen ja toivotin hyvää yötä huolehtivasti.
Kirjoitin lapun naapureille: “Teidän siskonne on yötä meillä. Ei saa herättää ennen kello kuutta.”
Aamulla kello kahdeksan ovi kävi. Onnellinen naapuri seisoi oven takana; hänen vaimonsa oli yöllä synnyttänyt pojan keskellä lumimyräkkää! “Ymmärrättekö, meille syntyi poika!” Silloin ilo tarttui minuun, kuin olisi omakin onni kohdannut. Suuri ja lämmin tunne valtasi mieleni!
Äiti ja poikavauva olivat pian kotona. Naapurini loisti kiitollisuutta siitä, että olin yöllä ottanut hänen pikkusiskonsa huomaamme.
Elämässä luulemme usein tuntevamme itsemme ja osaavamme arvioida toisetkin. Torumme, väittelemme, ärtymme, taistelemme. Sitten tulee hetki, jolloin kiukku haihtuu ilmaan. Silloin huomaa, että elämä tuntuu todelta vain avoimin sydämin. Sitä minäkin sain kokea kiitos oudon vieraani.
