Muutama vuosi sitten olin ihminen, joka uskoi, että menestys mitataan ainoastaan euroissa ja asemassa. Työskentelin rakennusfirmassa Helsingissä ja minulle oli pakkomielle todistaa kykyni. Tein töitä kaksitoista tuntia päivässä, joskus myös viikonloppuisin. Sanoin itselleni, että teen kaiken perheeni vuoksi, mutta oikeasti tein sen pääasiassa itseni tähden.
Vanhempani asuivat pienessä kylässä Pohjois-Savossa. Koko elämänsä he olivat paiskineet töitä isäni metsänhakkuissa, äitini kyläkaupassa. He eivät ymmärtäneet paljon kaupungin elämästä saati minun kunnianhimoistani. Joskus he soittivat vain kuullakseen ääneni. Usein vastasin kiireellä, etten ehdi puhua.
Aluksi se johtui uupumuksesta. Myöhemmin siitä tuli tapa.
Muistan yhden talven, jolloin äitini pyysi minua tulemaan jouluksi kotiin. Hän sanoi, ettei ollut nähnyt minua kuukausiin. Mutta minulla oli tärkeä työprojekti ja päätin, ettei ajomatka kannattanut vaivaa. Lupasin tulla pyhien jälkeen.
En koskaan mennyt.
Aikaa kului. Työ sujui hyvin, sain ylennyksen ja aloin tienata enemmän euroja. Ostin uudemman auton, vaihdoin isompaan asuntoon. Ulospäin elämäni näytti järjestyksessä olevalta.
Sisälläni alkoi kuitenkin kasvaa outo tyhjyys.
Eräänä aamuna puhelin soi aikaisin. Se oli vanhempieni naapuri. Hänen äänensä oli raskas, kuin märkä puu. Sain kuulla, että isäni oli saanut yöllä aivohalvauksen.
Silloin tunsin pelkoa aivan uudella tavalla.
Huristin autolla halki sumuisten peltojen, tie tuntui loputtomalta ja liukui välillä oudosti kuin uni, jossa ei koskaan pääse perille. Ajattelin vain niitä kertoja, kun olisin voinut soittaa, mutta en sitä tehnyt. Niitä juhlia, jotka olin jättänyt väliin.
Kun lopulta saavuin Kuopion sairaalaan, näin äitini istumassa vanhalla puupenkillä käytävän nurkassa. Hän oli kuin pienentynyt, liian suuriin vaatteisiin, ja ihan kuin olisi vanhuus tarttunut häneen yön aikana.
Isäni makasi huoneessa liikkumatta. Lääkärit sanoivat, ettei tilanne näyttänyt hyvältä.
Seisoin hänen vuoteensa vierellä ja katselin hänen käsiään. Karkea iho, halkeamat, vuosikausien työn jälki. Ne kädet olivat rakentaneet talomme. Ne olivat pitäneet minua sylissäni, kun olin pieni.
Silloin ymmärsin jotakin, mikä löi kovempaa kuin mikään muu.
Minulla oli ollut aikaa. En vain ollut antanut sitä.
Muutaman päivän kuluttua isäni kuoli.
Hautajaiset olivat hiljaiset ja kylmät. Kylä oli juuri sellainen kuin muistin matalia puutaloja, mutaisia pieniä teitä, ihmisiä, jotka tervehtivät toisiaan nimeltä. Monet taputtivat minua olkapäälle ja sanoivat, että isäni oli ylpeä minusta.
Noissa sanoissa oli enemmän kipua kuin missään muussa.
Hautajaisten jälkeen jäin muutamaksi päiväksi äitini luokse. Illat olivat pitkät ja hiljaiset. Istuttiin keittiössä, juotiin teetä ja katselin, miten hän asetteli pöytää kahdelle, vaikka talossa asui enää yksi.
Silloin tajusin, miten yksinäistä heillä oli ollut kaikki nämä vuodet.
Sillä aikaa kun minä jahtasin euroja ja mainetta, he olivat vain halunneet nähdä minut joskus.
Sen jälkeen koko elämäni muuttui. En jättänyt työtäni, mutta lopetin elämisen vain työtä varten. Aloin palata kylään useammin. Autan äitiä missä voin.
Joskus istun talon kuistilla ja katselen pihaa, siellä missä isäni aikoinaan työskenteli joka päivä. Mietin, miten outoa on, että ihminen ymmärtää asioiden oikean arvon vasta kun on jo liian myöhäistä.
Jos jotakin opin tästä kaikesta, se on hyvin yksinkertainen asia.
Työ, eurot ja menestys voivat odottaa.
Ihmiset, jotka rakastavat sinua, eivät jaksa odottaa.
