Kaksi vuotta sitten, Aino-tytön mummo menehtyi, jättäen hänelle talon pienessä suomalaisessa kylässä, suuren pihan ja vielä suuremman kasvimaatarhan. Ainolla oli lämpimiä muistoja siitä, kuinka hän lapsena juoksenteli omenapuiden varjossa ja auttoi mummoa hilloamaan mustaherukoita sekä kuorimaan uusia perunoita. Viikonloput täyttyivät tuoksusta ja kiireettömyydestä, kun he matkasivat perheen ja anopin kanssa maalle hengittämään raikasta ilmaa ja poimimaan kypsiä marjoja pensaista. Elämä anopin kanssa oli ollut kuin Vanhan ajan suomalainen satu: rauhallista, vailla rypistyksiä, paistetta arjen yllä.
Nyt lähestyi sadonkorjuun aika, ja Aino oli jo valmiina: hillopurkit rivissä, sokerit ja suolat hankittuna, vihannekset katsottuna. Mutta kun hän tallusteli kohti marjapensaita kumisaappaissaan, alkoi uni muuttua epätodelliseksi mitään ei ollut jäljellä! Herukoita ei pensaissa, karviaiset hävinneet, vadelmatkin poissa. Naapuri, hiljainen ja maata myöten kulkeva rouva, kertoi että kylän pojat olivat kuulemma rynnänneet marjapensaille, mutta tämä selitys tuntui kuin sumusta nostetulta eihän siinä ajassa olisi saanut satoa napattua, vaikka kuinka olisi huitassut kouraan.
Äkkiä, kuin taianomaisessa unen käänteessä, naapurin vanha Leena-täti tulla touhotti paikalle. Hän huohotti märän heinän tuoksussa ja kertoi, että Ainon anoppi, Terttu, oli ilmestynyt jo edellisenä iltana ja lähtenyt kahden ison ämpärin kanssa kotiin päin. Ainon sisällä kuohui vihreä, omituisen soiva kiukku; miten tässä näin kävi?
Niin Aino seurasi satapolkuista kangasta mummolan ovelta anoppinsa luo ja kysyi. Terttu vain pudisteli päätään ja sanoi rauhallisesti: “Kyllä, minä ne poimin. Halusin viedä lastenlapsille vitamiineja tiedäthän, pensasmustikat ovat kalliita nykyään.” Kaikki kuulosti oudolta; jokainen sana venyi ja taipui kuin sinilevä rantojen lomassa. Aino ei voinut uskoa silmiään, ja ilma tuntui sakealta kuin savusaunan eteinen.
Nyt marjat oli kuitenkin ostettava eurolla torilta, sillä talven varaksivarasto jäi tyhjäksi. Kotiin palattuaan Aino kertoi kaiken miehelleen, joka pudisteli päätään uskomatta korviaan hänen oma äitinsä!
Unen logiikka vaati ratkaisua: Aino nappasi dachan siis mummolan vanhan kesäpaikan avaimet kainaloonsa, eivätkä marjakeikkoja enää tehty ilman, että koko perhe oli mukana. Tästä lähin Terttu sai tulla mökille vain yhdessä heidän kanssaan; marjapensaiden yllä leijui nyt hiljainen lupaus siitä, että mikään ei häviäisi ilman Ainon tietoa. Kaikki kierteli ja kumarteli, kuin unessa, missä kesä on ikuinen mutta karviaiset saatetaan silti viedä salaa pimeänä iltana.
