Nina ei tunnu löytävän onneaan millään. Neljäkymmentä lähestyy, mutta hän on yhä yksin. Kaikki muut palaset elämässä ovat kohdallaan: hyvä työ, kelpo palkka ja ulkonäkökin saanut kiitosta. Mutta se kuuluisa naisen onni ei vain ota löytyäkseen.
Ninan vanhemmat, Sirkka ja Veikko Koskinen, ovat huolissaan tyttärestään. He tukevat lähinnä henkisesti taloudellisesti Nina voisi itse heitä auttaa, jos vaan suvaitsisivat ottaa apua vastaan.
Asu meidän kanssa, rakas tyttäreni, tilaa täällä on yllin kyllin! Rahat kelpaavat sitten, kun löydät oman onnesi, muistuttavat Sirkka ja Veikko säännöllisesti.
Aina kun Nina palaa kotiin väsyneenä töistä, äiti huokailee:
Ei sinua kukaan muu lohduta kuin me! Voi ressukka!
Kun meistä aika jättää, sinulle tulee raskasta. Ei ole ketään, jolle edes valittaa! Sinun pitää, tyttäreni, nyt etsiä sitä onnea, lisää isä.
Niin istutaan ilta illan perään kolmistaan olohuoneessa telkkarin äärellä. Vuosi toisensa jälkeen kaikki toistuu: onnen etsintää ruudun välityksellä. Aika käy pitkäksi, haukotuttaa jo pelkkä ajatuskin.
Erityisesti Veikon sitten kun meitä ei enää ole -kommentit tuntuvat vierailta. Nina syntyi Sirkan ja Veikon nuorena rakkauden hedelmänä molemmat olivat vain 19-vuotiaita. Ei nyt sentään vielä aika miettiä elämän loppua.
Aikoinaan, opiskellessaan yliopistossa, Nina tapasi Jussin. Jussi oli iso, vähän kömpelö, mutta sympaattinen. Hän onnistui aina kolhimaan jotain tai pudottamaan esineitä kulkiessaan.
Sirkka nauroi tälle ja kutsui häntä Jussi-härveliksi tai katastrofi-Jussiksi.
Veikko puolestaan matki hassusti, kuinka Jussi toikkaroi ja räpelsi käsillään.
Ei tämä ole sinun onnesi, tyttö hyvä! Kaikki rikkoontuu ja menee pieleen hänen käsissään, perusteli Veikko lempeästi.
Pikkuhiljaa kodin puheet vaikuttivat Nina alkoi itsekin nähdä Jussissa kömpelön epäonnistujan.
Mutta vanhemmat arvioivat väärin: Jussi valmistui, perusti oman lakiasiaintoimiston, meni naimisiin naisen kanssa, joka näki hänen kömpelyydessään suurea viehätystä. Jussi tarvitsi vain tilaa ympärilleen siksi he asuvat nykyään omakotitalossa maalla.
Kyllä se Ninan onni vielä jossain kulkee, lohduttelivat Sirkka ja Veikko itseään ja tytärtään.
Kaiken kaikkiaan Ninan perhe on kuitenkin lämmin ja välitön. Muutama kuukausi sitten koko porukka kävi yhdessä lomalla Thaimaassa. Nyt illat kuluvat usein matkakuvia katsellen: muistelevat, millä rannalla makoiltiin, mitä syötiin ja juotiin. Olihan siinä hyvä loma!
Lomamatkalla Nina tutustui mieheen nimeltä Risto. Risto oli kotoisin Valko-Venäjältä.
Tämänkin uuden tuttavuuden Sirkka ja Veikko ottivat tavalliseen, pilke silmäkulmassa -tyyliin:
No niin, eikös sieltä nyt sitten tullut melkoinen rakkaustarina Ristosta Valko-Venäjältä! heitti Sirkka.
Veikko laittoi tyynyn paidan alle ja pyöriskeli hotellihuoneessa esittäen, että Risto olisi todella iso mies.
Ninaa vähän hävetti vanhempiensa vitsailu. Risto ei ollut lihava, vaan isokokoinen. Hänen kanssaan oli mukava keskustella Risto tiesi paljon tähdistä ja näytti niitä öisin rannalla.
Nina päätti jättää vanhempien mielipiteet omaan arvoonsa ja antoi Ristolle puhelinnumeronsa.
Kun kotiin palattiin ja Sirkka kuuli, että Nina ja Risto pitävät yhä yhteyttä, hän laukaisi:
Lomaromanssit ovat mauttomia! Ei niistä tule koskaan mitään hyvää!
Ei ollut merkitystä sillä, että molemmat olivat sinkkuja ilman perhettä. Tärkeintä oli, että romanssi jäi kuherrusloman lehdille. Sillä tiellä ei tule mitään.
Etsi nyt oma onnesi, tyttö! Me tuemme sinua kaikessa. Aina voit nojata meihin, vakuutti Veikko.
Kesällä kolmikko viettää yhteistä aikaa mökillä: järvi, luonto, teekutsut omenapuun alla, grillaamista katoksen vieressä. Kaikki kasvikset ja hedelmät omasta maasta. Mökinaapurit poikkeavat kyläilemään.
Eräänä viikonloppuna naapuriin tuli heidän poikansa Eero pienen pojan, Ilmarin, kanssa. Molemmat vaaleahiuksisia, sinisilmäisiä ja poskilla pisamia. Korvatkin törröttävät samalla tavoin.
Naapurit kertoivat myöhemmin, että Eeron vaimo oli lähtenyt rikkaan miehen matkaan, eikä tämä halunnut poikaa huusholliinsa lapsi kun muistutti aivan liikaa isäänsä. Niinpä Eero jäi yksin pienen Ilmarin kanssa.
Nina ihastui molempiin vilpittömästi. Heissä oli jotain aitoa ja liikuttavaa. Hänen ja Eeron välillä kipinöi; Ilmari puolestaan hakeutui heti Ninan lähelle.
Sirkka puolestaan vitsaili taas:
No niin, Eero söi kaikki porkkanat, yhden jätti! Ei kai hänen vanhempansa tahallaan kutsuneet, että tapaisitte? Tarvitsetko sinä sellaisen miehen, jonka mukana tulee lapsi?
Eero taitaa olla epäonnistuja. Eihän hyvästä miehestä vaimo lähde, ja lapsikin vielä mukana, lisäsi Veikko.
Nina uskalsi viimein nousta vanhempiaan vastaan:
Juuri siksi hyvä mies voi jäädä yksin lapsen kanssa naiset tietävät, että vastuullinen isä pärjää!
Ei, ei tämäkään ole sinun onnesi! Me halutaan omia lapsenlapsia, ei muiden, jankkasi Veikko. Pienet kädet halutaan ottaa kädestä kiinni, kuulla pienten jalkojen töminää…
Sirkka ja Veikko sulkeutuivat. He lakkasivat tervehtimästä mökkinaapureita. Sanoivat kaiken, mitä oli jäänyt sanomatta rupa tuli uusia, ikäviäkin piirteitä Eeron vanhemmille, ja yhteiset illanistujaiset päättyivät siihen.
Sirkka ja Veikko jäivät juomaan teetä omenapuun alle ja valittamaan, ettei Herra suonut Ninalla naisen onnea. Kesä meni murheessa.
Nina rakasti kuitenkin sekä Eeroa että Ilmaria ja toki vanhempiaan myös. Hän ei halunnut tuottaa mielipahaa kenellekään. Tunsi melkein syyllisyyttä siitä, että hänen sydämensä valitsi toisin kuin vanhemmat toivoivat. Niinpä mökkikauden päättyessä kolmikko palasi takaisin kaupunkikotiin.
Syksyn sateissa Sirkka ja Veikko eivät enää edes vitsailleet Eerosta ja Ilmarista.
Eräänä päivänä Nina huomaa kadulla pienen punaturkkisen kissanpennun ryömivän autonrenkaan alle sadetta piiloon. Pentu oli litimärkä ja surkean näköinen, maukui pieniäänisesti. Sillä ei ollut emoa aivan kuten Ilmari muistutti. Pentu oli aivan yksin, pelottavassa maailmassa, autonrenkaan uhka leijui kattona.
Nina kumartui ja nosti pienen rääpäleen hupparinsa suojaan. Ei haitannut, vaikka pentu oli likainen ja märkä. Tärkeintä oli antaa lämpöä.
Nina kantoi löytöeläimen kotiin, kuivasi varovasti pyyhkeellä ja kaatoi lautaselle maitoa.
Istui lattialla ja katseli, kuinka pentu ahmi maitoa pinkillä kielellään.
Olipas sillä nälkä, mietti Nina.
Keittiön ovella seisoivat Veikko ja Sirkka, tuijottivat tulokasta mutta heidän kasvoillaan ei näkynyt myötätuntoa vaan epätietoista kiukkua.
Mitä tuolle nyt tehdään? kysyi Sirkka epäuskoisen ärtyneesti.
Pikkuinen oli syönyt vatsansa täyteen ja löysi omasta mielestään sopivan nurkan teki siihen lätäkön.
Nina ei ehtinyt edes ottaa paperia, kun Sirkka jo karjaisi:
Vie tuo otus heti pois! Se tuhoaa koko asunnon, naarmuttaa huonekalut ja sotkee tapetit! Veikko, sano nyt sinäkin!
Kissanhaju leijailee täällä pian kilometrin päähän. Eihän tänne enää kehtaa ketään kutsua, säesti Veikko.
Äiti, isä, pentu on ihan pieni! Ostetaan sille raapimispuu ja opetetaan laatikolle! Katsokaa nyt, miten suloinen! puolusteli Nina. Hän ei ymmärtänyt, miten pieni eläin voisi häiritä perhettä ei allergioita ja tilaa riitti isossa kämpässä.
Ei missään nimessä! Ei täällä tarvitse eläimiä, kiljui Sirkka.
Ymmärrän, että sääli nousi, mutta viet tuon kissanpentusi eläinsuojeluyhdistykseen. Jos eivät ota, niin uhkaa kirjoittaa Helsingin Sanomiin! paasasi Veikko lehti kädessä.
Nina keräsi kissanpennun syliinsä ja sulki oven perässään.
Kipu ja pettymys kouraisi mieltä. Kuinka siinä kävi niin, että nelikymppisenä hänellä ei ollut mitään ihan omaa: ei miestä, ei lasta, ei edes omaa huonetta? Omaa elämää ei ollut! Ei edes kissanpentua saanut pitää! Eikä! Hän tarvitsee oman kodin vaikka pienenkin. Paikan, jossa voi olla oma itsensä.
Sen sijaan, että olisi vienyt pennun eläinsuojeluyhdistykseen, Nina marssi ensimmäiseen välitystoimistoon ja hänelle löytyi nopeasti yksiö, jonne sai tuoda lemmikin.
Elämänsä ensimmäistä kertaa Nina tunsi olevansa oman elämänsä emäntä. Hän osti kissalle kaikki tarvikkeet. Eläinlääkäri kertoi, että pentu oli tyttö, noin kahden kuukauden ikäinen. Nina nimesi sen Pilkuksi.
Heti hän tunsi olonsa vähän, joskaan ei täysin, onnellisemmaksi. Katsoessaan Pilkkua, hän muisti Ilmaria ja Eeroa.
Eräänä päivänä puhelin soi, ja Nina yllättyi täysin: mökkinaapurisopu Eeron perheen kanssa oli mennyt poikki, mutta silti Eero soitti!
Hei, mitä kuuluu? Ilmarilla olisi sulle asiaa!
Ninaa hymyilytti, hän muisti Ilmarin pisamat ja uteliaat silmät.
Nina, me kaivataan sua! Tuu kylään! Me odotetaan sua isin kanssa! kuului iloinen lapsen ääni.
Tulen, mutta minulla on nyt pieni kissanpentu. Saako sen tuoda? kysyi Nina.
Kuului Eeron naurahdus:
Tuo vaikka koko sirkus, kyllä tänne mahtuu! Anna osoite, niin tullaan hakemaan!
Niinpä Nina löysi viimein oman onnensa vastoin kaikkia ennakko-odotuksia. Hän on onnellinen Eeron, Ilmarin ja Pilkun kanssa. Ja pian Ilmari saa pikkusisaruksen. Oli se sitten veli tai sisko väliäkös sillä!
Vanhempiaan Nina ei unohda, rakastaa heitä edelleen. Soittaa usein Sirkalle ja Veikolle vain kertoakseen, että kaikki on nyt hyvin ja hän on onnellinen.
Vaikka onni ei ole sellainen kuin vanhemmat aikoinaan toivoivat se on juuri hänen omansa.
Ehkä Sirkka ja Veikko vielä joskus ymmärtävät ja hyväksyvät tyttärensä onnen. Ehkä silloin hekin saavat pitää kädessään pieniä sormia ja kuulla lasten jalkojen töminää huoneistossaanVielä vuosien päästäkin, kun Pilkku tassuttelee rauhallisena sylissä, Ilmari levittää pikkukätensä Ninan kaulaan; Eero kantaa kaupasta viikon kukat pöydälle, Nina muistaa kirkkaasti sateisen syyspäivän, jona uskalsi sanoa kyllä omalle elämälleen. Ei ollut suurta dramatiikkaa, ei salama iskenyt taivaalta vain pehmeä kissan kehräys, pojan nauru ja miehen käsi hänen kädessään. Ja jossain takahuoneessa puhelin soi: Sirkan lempeä huoli, Veikon säälimätön vitsailu.
Mutta Nina osasi jo hymyillä niillekin ymmärsi, että joskus onnen täytyy tehdä pieni mutka pihan ympäri ennen kuin löytää oikealle ovelle. Sillä varsinaista onnea ei lopulta mitattu sillä, kuka oli ensimmäinen, kaunein, rikkaimmin siunattu, vaan sillä, uskaltaako ottaa oma askeleensa silloin, kun muut eivät sitä vielä ymmärrä.
Nina kääriytyi Pilkun kanssa vilttiin ja kuunteli sateen rimputusta ikkunaan. Hän tiesi, ettei elämä ollut valmista, eikä onni pysyvä tila joskus se saattoi piiloutua pieneen karvaiseen olentoon, joskus lapsen pisamiin, joskus iltaan, jossa ei odota enää muuta kuin että sydän tuntuu kevyeltä.
Ja kun Eero tuli keittiöön, Ilmari juoksi perässä, ja Pilkku seurasi häntä askel askeleelta, Nina tiesi ilman epäilystä: tässä, juuri tässä, hän oli lopulta löytänyt oman kotinsa juuri sellaisena kuin sen kuuluikin olla.
